Pikku jenkka pirujen kanssa

Luin yhtä hömppäkirjaa myöhään eilen illalla enkä voinut keskeyttää. Olin jo valmiiksi väsynyt, valvonut monena iltana liian myöhään, mutta en malttanut, en vaikka olin lukenut kirjan ennenkin. (Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi... lainasin sen kerran veljelleni ja hänen vaimolleen viikon etelänmatkalle. Palatessa kommentoivat huvittuneen kitkerästi että kiitos vaan kovasti, meillä meni neljä lomapäivää niin että jompi kumpi vain istui hotellihuoneessa kaihtimien takana nenä kirjassa...) Jossain vaiheessa ratkaisin tilanteen niin, etten enää katsonut kelloa. Paitsi sitten kun pääsin kirjan loppuun. Puoli yksi yöllä. Poika heräisi noin seitsemän maissa aamulla, ja kuului nytkin nukkuvan kovin levottomasti, poskihampaat tuloillaan. Alkoivat itsesyytökset, joiden tietysti olin koko ajan tiennyt tulevan.

Niska kipeä huonosta lukuasennosta, aamulla olisi varmaan migreeni karmean väsymyksen lisäksi. Istuin hämärissä keittiössä ja totesin että minä tein tämän, nyt kannan seuraamukset. Kuuntelin itsesyytökset selkä suorana ja menin sänkyyn. Jouduin kuuntelemaan ja olemaan tuntemuksissa vielä hetken, pysyin läsnäolevana, ja sitten se taas tapahtui: ongelma katosi, paha olo katosi. Ei ollut enää mitään syytöksiä, seuraamuksia vain, mitä hyvänsä ne sitten olisivatkaan. Se tapahtuma tuntui siltä kuin kaksi jotain, jotain ristiriitaista asiaa tai energiaa olisivat kohdanneet ja yhtyneet mun sydämen tienoilla. No, sain unta vasta puoli kolmen maissa yöllä, se oli varmaankin yksi seuraamus - mutta valvoin rauhallisena ja levossa. Aamulla sitten heräsin, merkillistä kyllä, virkeämpänä kuin moneen aamuun, ja niskan jännityskin oli tiessään.

Tämä on tavattoman hyvää harjoitusta. Kohdata pieniä hankalia asioita, kerta toisensa jälkeen. Paitsi että se itsessään jo tekee elämän helpommaksi, se tuntuu valmentavan isompiin haasteisiin. Vaikeampiin kohdattaviin.

Ihmettelen jälleen sitä, mitä läsnäolo oikein tekee hankalille tuntemuksille (jos sinusta tuntui että olet lukenut tämän ennenkin, niin kyllä, olen kirjoittanut tästä aiheesta ties kuinka monta kertaa). Ja niiden seuraamuksille. Herää muitakin kysymyksiä: jos tämä on näin yksinkertaista, miksi tätä ei opeteta jo päiväkodissa? Miksi ihmeessä meidät opetetaan suurella vaivalla väistämään tuntemuksemme? Miksi silkka kokemus ei saa ihmistä päättelemään, että se ei toimi? Miksi kaikkein yksinkertaisin ja ilmeisin ratkaisu ei tule mieleen?

En minäkään tätä ole keksinyt, tietenkään, ja olin varmaan kuullut tunteiden kohtaamisesta noin tuhatseitsemänsataa kertaa ennenkuin tajusin mitä se tarkoittaa. (Ihmettelen, sivumennen sanoen, miksi edes terapiassa ei voitu konkreettisesti harjoitella sitä tai käsitellä edes sanallisesti, mitä se voisi olla. No, ei se oivallus siellä sitten tullutkaan, vaan vasta sen kautta että luin meditaatio-aiheista kirjallisuutta ja opettelin hiljentymään.) En muista mikä oli tilanne, mutta muistan tunteen, kun hoksasin ensimmäisen kerran että mitä jos en pakenisikaan ahdistusta, vaan katsoisin sitä ikäänkuin silmiin, näin... ja näin, ja näin, ahaa, tässä pitää siis pysyä, näin, jumalauta, tämähän toimii!

Olematon kirjoitti juuri vähän samasta. Minusta kuulosti, että hänellä oli ehkä juuri se tilanne, että tätä tuntemusten kohtaamista oli harjoiteltu/harjoitettu pitkään, kunnes nyt jokin isompi, haastavampi asia sai saman käsittelyn ja - suli pois.

Simsalabim!

Kello on muuten jo paljon. Ramasee pirun ihanasti.