Äidin sisäisiä & ulkoisia

Mies lähti työmatkalle ja me jäätiin pojan kanssa flunssaisina kotiin. Uumoilin pahinta: kuinka selviän kuumehoureissani lapsenhoidosta, entä migreeni joka aina saapuu flunssan seuralaisena? Enhän voi pyytää äitikavereitakaan päivisin auttamaan, kun ovat pian samassa tilanteessa! Ja vielä unettomuus, se on tupannut palaamaan silloin kun mies on poissa ja minä vastuussa pojan (mahdollisesta) aamuyön heräämisestä. No, viime yönä nousin viideltä vessaan, samalla jouduin tosiaan ottamaan migreenilääkkeen. Mutta poika nukkui heräämättä varttia yli kahdeksaan, samoin minä sain parhaat unet yökausiin, ja migreeni oli aamuun mennessä tiessään. Flunssakin taitaa olla lievää laatua.

Joskus tämä lahjakkuus nostaa päätään: miten asiat voisivat mennä huonoimmalla mahdollisella tavalla?! Huomaan, että tällä kertaa siinä taisi olla marttyyria mukana. (Ja ehkä muulloinkin.) En oikein jaksa tykätä siitä että työ velvoittaa miestä matkoille. Se on aika raskasta minulle, ja poika on tosi kiinni isässään. On ollut siitä lähtien kun mies oli kesä-heinäkuussa isyyskuukaudella ja minä töissä, tai siis pikemminkin alkoi silloin kun mies palasi töihin ja minä kotiäidiksi. Iltaisin kun ollaan molemmat kotona, poika turvaa kaikessa isäänsä. Jos hän sattuu heräämään aamulla ennen kuin mies on lähtenyt töihin ja joutuu käymään läpi hyvästelyt, tulee kiukkuinen aamu. Ehkä osat kääntyvät nyt kun mies on matkalla? Onhan se pojalle vähän tylsää olla enemmän kiinni siinä joka on enemmän poissa. Enkä minäkään panisi pahakseni, olen yhä täysin pikkulapsen äiti -vaiheessa! En voisi vielä kuvitella poistuvani lapsen luota useaksi päiväksi. Jotenkin kummastuttaa että mies tekee sen noin vaan.

Ja sitten toisaalta, matkat ovat miehen työn ydintä, ja hän on sanonut ettei siitä huolimatta nyt aio ottaa kuin neljä (noin viikon pituista) matkaa vuodessa. Minusta sekin tuntuu aika paljolta, mutta se on vähän siihen verrattuna siihen kuinka paljon niitä olisi tarjolla. Ihmettelen sitä, miten paljon muut siellä työpaikalla reissaavat, siitä huolimatta että heillä on pieniä lapsia. Vaikkei asia minulle kuulu. Tai kuuluu ainoastaan silloin, kun vedotaan siihen, että ne muut menevät vielä paljon enemmän :).

No, minä siis olen ottanut oikeudekseni ilmaista sen, että minusta ei ole hyvä matkustaa kovin paljon tässä vaiheessa. Ja senkin, ettei kannata tehdä kovin pitkää työpäivää. Ja sen, että hänen tulee osallistua kaikkeen mahdolliseen lapsen elämässä. Mies on hyvä mies ja isä ja kuuntelee minua ja on ollut tosi hyvin osallisena kaikessa, lopulta ihan yhtä paljon kuin minäkin, silloin kun ei ole töissä. Mutta olen nähnyt, että se ei tule miehelle täysin automaattisesti vaan minun on pitänyt tehdä se selväksi ja pysyä johdonmukaisena eri vaiheissa. Kun olin kuukauden töissä, huomasin miten helposti se käy, että vähän tipahtaa lapsen senhetkisistä tarpeista ja rytmeistä. Iso kiitos, kumarrus ja suudelma miehelle, että on tehnyt kaikkensa ettei tipahda.