torstaina, maaliskuuta 22, 2012

Ja keveys

Eilen, väsyneenä, huomasin että mulla on sellainen ajatus että elämä antaa jatkuvasti raskaampia kuormia, ehkä jotta oppisin päästämään irti, tai jotain semmoista. Tunsin harteillani miten uuvuttava se idea oli. En muista miksi (ja mitä sillä on väliäkään, pelaan vaan aikaa jotta kaikki ei tapahtuisi tekstissä liian nopeasti), mutta äkkiä se kääntyi.

Kaikkea vaan tapahtuu. On planeetta avaruudessa. Kivinen sisältä tulinen elämää synnyttävä möhkäle. Ruumiit kuolevat, rakennukset vanhenevat, joku olento jossain nukkuu aika vähän ja on sitten väsynyt, jotkut syksyt ovat pimeitä ja märkiä, kevään valo saa näköelimet sirrilleen. Ei siinä ole mitään "julmaa". Se olen minä joka täällä pitää kiinni asioista, nimeää ja lokeroi, kehittelee ideoita että ”elämä” jotenkin testaa ja koettelee mua.

Arvatkaa tuliko tilaa.

Tajuan että se idea on syntynyt merkitysten tarpeesta. Että kaikilla raskailla asioilla on tarkoitus. Mutta elämä onkin niin kevyttä ettei ole edes tarkoituksia.

Ja kuitenkin tuossa ikkunan alla, lähellä suurta muurahaispesää, on pieni kuusi joka ikäänkuin päättäväisesti kasvaa joogan soturiasennossa. Mun sydän hymyilee sille myötätuntoisesti. Närheä ei näy, taisi vaan päivänä parina käydä edellisvuotisen variksenpesän asuntonäytöissä.

Kaikenlaista näkökentässä. Pieni musta pyramidi. Hyttynen lasin ulkopuolella.

Kidesuolaa (josta tiedän ainakin että sillä saa kuvioita märkään musteeseen, mutta miten kaunis, heijasteleva onkaan itse suolan valkoinen). Sotkuksi järjestäytyneitä tyhjiä, maalattuja, piirrettyjä, sileitä, kupruilleita papereita, papereista järjestettyjä kansiin sidottuja merkitystensäilytys- ja levitysesineitä.

Purnukoita puolillaan erivärisiä nesteitä, kaikenkarvaisia ja -kokoisia keppejä joiden päissä on tupsuja. Jään kuuntelemaan hengitystä tässä tilassa. Tila on, on se, juuri nyt merkityksistä vapaa, mutta elävä. Elämä elämän tunnistaa.

2 kommenttia:

Oz kirjoitti...

Hassua, luen juuri paraikaa Caroline Myss:in Sielun sopimus -kirjaa. Jotenkin se synkronoi tämän kirjoituksen kanssa. Elämä opettaa, opettaa ja opettaa, kunnes opetus menee perille ja löydät sen tarkoituksen, johon sielusi on sitoutunut elämäntehtävänä. Olisiko tässä jotain sellaista meneillään?

Anu Välitalo kirjoitti...

Joo kyllähän se noin menee :)

Näkökulmanvaihdos tekee kuitenkin välillä hyvää: elämä ei ole joku persoona, jolla on opetustehtävä, elämä vaan on ja tekee mitä tekee, se ei toimi yksilön hetkellisen mielihyvän eteen, vaan kokonaisuuden. Meillä ihmisillä (tässä tapauksessa mulla :)) vaan on taipumus vastustaa elämän tapahtumia. Niin kauan kärsii kun vastustaa. Se on kai elämän tahtoon yhtymistä että lakkaa vastustamasta. Sitäkin olen viime aikoina usein kokenut, ihanaa kyllä. Se on ollut sekä mulla että tolla miehellä nyt koko ajan esillä näissä viime aikain tapahtumissa, ettei vastusteta vaan otetaan vastaan ja päästetään irti. Seikkailusta seikkailuun. Silti, ei se koko ajan helppoa ole!

Ja elämähän ei koskaan lakkaa tarjoamasta haasteita. Ei tule sitä päivää että voi valaistuneena ja elämäntehtävän löytäneenä vetäytyä eläkkeelle eikä kukaan enää hätistä mua riippukeinusta (tai mikä se kunkin elämäntehtävä nyt olikaan ;)) Mutta voidaan ottaa haasteet keveämmin, tehdä mitä on tehtävissä vähän niinkuin tanssien. :)