Syön aamupalaa ja juon kahvia olohuoneen pöydän ääressä, aamuaurinko tunkeutuu ulkoterassin jääkukkien läpi sisään, pöytäliinalle. Terassin viimeisetkin osmankäämit ovat räjähtäneet hohtaviksi höytypalloiksi. Vastapäisellä tontilla on kaivinkone aloittanut päivän työt. Sen varsi on vielä kuurassa, puut sen ympärillä kimmeltävät ja helmeilevät, majesteettisena se nostelee maasta valtavia kämmenellisiä mustaa, höyryävää multaa. Sen takana hohtaa suuren pesulan peltinen siluetti, häikäisevät vesihöyrypilvet.
Jukurtin marjat ovat yhä jäisiä, olen kääriytynyt villatakkiin ja vuorilliseen samettihuiviin, villasukista huolimatta jalkojani palelee. En välitä laittaa lämmitystä isommalle. Miten kaunista! Miten häikäisevää. Miten täytyy koko ajan päästää irti, suostua aina seuraavaan liikkeeseen vaikka se lähtisi aivan eri suuntaan kuin oli kuvitellut. Kannattaa pysyä vetreänä ettei nitkahda, kuten niskani yksi päivä kun nappasin kaksivuotiaan tuholaishommista.
Koneen metallikoura tunkeutuu yhä uudelleen kohmeiseen maahan. Hetkittäin se on kuin suuri eläin, melkein näen ja kuulen sen kuuman hengityksen. Mutta se pysähtyy lepäämään arvaamattomiin asentoihin, asentoihin joihin elävä olento ei jännittyisi kuin pakon edessä.
En tiedä kuinka kauan voimme asua täällä. Muutimme tähän taloon syksyllä, erilaisten - ja erikoisten! - vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa jossa talon rakenteita pian tutkitaan perusteellisesti. Emme vielä tiedä mitä tuleman pitää. En voi kuin istua tässä ja hengittää, sen verran viileää nyt että hengityksenikin melkein höyryää, siemailla jäähtyvää kahviani, ihmetellä kauneutta joka kuin armosta avautuu, vaikka armo onkin mulle jotenkin vieras käsite, se vaan sopii tämän jäisen tanssin henkeen.
Paikalle kiirehtii kuorma-auto, höyryten sekin, työntyy työmaan reunalle, suuri kauha liikahtaa, alkaa sulavasti nostella maata vihreälle lavalle.
Ehkä muutamme pois, jonnekin, minne? Ehkä kesällä, tai ehkä ensi viikolla. Tai ehkä me teemme suuren remontin ja elämme tässä lopun ikämme. Mutta niinhän se on, kuka tahansa voi jäädä tai lähteä.
Maaliskuu, lämpimän alun jälkeen miinus-ties-kuinka-montakymmentä-astetta. Onko tämä jo takatalvi? Ainakin taikatalvi. Yhtäkkiä kone pyörähtää kevyesti kolmesataakuusikymmentä astetta itsensä ympäri.
Ihan tässä, ihmetyksessä, kipunoi vielä kysymyksiä. Kahvi on juotu. Minua on nimittäin... varoitettu. Vai onko? Ennenkuin muutimme tähän kylään, tapahtui pieniä asioita, poika löi kolme kertaa melko pahasti päänsä, eri kertoina kun kävimme näillä seuduilla. Minulle tuli silloin tunne että se oli jonkinlainen... varoitus. Tai enne, tai mitä hyvänsä. Mutta en voinut, en mitenkään, sanoa että emme voi muuttaa koska poika on satuttanut täällä päänsä kolme kertaa. Muut asiat puhuivat sen puolesta että muutetaan. En voi harmitella asiaa koska en kerta kaikkiaan ole tottunut ottamaan tuommoisia asioita todesta, vaikka... koenkin ne hyvin todellisina. Harvoin olen edes joutunut tekemään tämän tason päätöksiä, että ostetaanko talo, useimmiten elämä on vain vienyt jonnekin. Eikä mitään väärää edes ole tapahtunut, olen tarvinnut tämän kaiken, ehkä oppiakseni olemaan vietävänä. Ja nyt, juuri tässä olo-huoneessa, kaikki on ihan täydellistä.
Enkä kaivelekaan menneitä. Viime päivinä minua vain on muistutettu noista kolmesta kolauksesta. Ei kolauksin, vaan toisilla sattumilla. Silmiin, näkemiseen liittyvillä lukuisilla yhteensattumilla. Se alkoi siitä kun ystäväni silmään lensi viikonloppuna lasinsiru (selvisi säikähdyksellä). Samalla olen muutenkin ajautunut syvemmälle visuaalisuuden, näkemisen, värien ja muotojen maailmaan, sanat ovat olleet taka-alalla. Juuri nyt ne liittyvät kuoroon.
Useinhan ei ole niin väliä mitä tekee, vaan miten tekee... miksi sitten toisinaan elämä vaivautuisi ihan varoittelemaan? Siksikö, että... joskus näin, joskus noin? "Not always so", sanoi eräskin mystikko kun kysyttiin että miksi hän puhuu yhtenä päivänä suurena totuutena yhtä ja toisena toista. Mutta voiko, voiko olla niin että suuria päätöksiä tehdessä pitäisi kuunnella ihan kummallisiakin viestejä, silloin kun niitä tulee? Eikä pelkästään kuunnella, vaan totella? Nyt olen niin pedannut tuota kysymystä kaikella tällä retoriikalla, että vastaus vaikuttaa (hulluudessaan) ilmeiseltä, mutta tajuatteko miten iso kysymys se on? Miten täysin erilainen tapa se on elää? Erilainen kuin mikä? Enhän minä tähänkään asti ole tehnyt päätöksiä (täysin ;)) vastoin tunteitani taikka plus- ja miinus-listojen perusteella. Mutta että jotenkin vähemmän kuuntelisi sitä mitä haluaa tai joku haluaa, ja enemmän sitä mikä...? Mitä? Mitä!?
Luulin että mulla olisi tähän jokin vastaus tähän mennessä. Mutta toi kysymys on kaunis. En haluakaan jatkaa.
Mutta jos teillä herää sanottavaa, sana on vapaa :)
(Edit: arvostaisin muuten jos tutut ja ystävät ette tämän luettuanne sitten ainakaan jatkuvasti kyselisi näistä talohommista, ainakaan siksi että ajattelette että kuuluu kysyä... mun puolesta ei tarvi, enkä jaksa aina puhua niistä. Ei siis kielletty puheenaihe mutta voitte kuvitella että jos kaikki kysyy niin alkaa väsyttää :))
