Seikkailu

Kaikki mikä kurottaa korkealle, yhtyy pilveen. Valo sirottuu, varjo katoaa. Kurkussa vanha kipu, mielessä uusi idea, kaikenlaisia kaksinaisuuksia, kontrasteja yhä tarvitaan, havaitaksemme valon, tunteaksemme ilon. Mutta saapuu aika, se on tässä mutta vielä käpertyneenä, jolloin sanomme: tämä ja tuo on on nähty, tiedämme jo, emme tarvitse lisää kokemusta! Sanomme: Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Hei uusi sivu elämässä! Olen tässä!

Meille on annettu kädet joilla tunnustella.

Tervehdin sinua nostamalla käteni ilmaan! Tunnut, voimistut kädessä!

Kädet ovat etevät sivelemään, painelemaan, raapimaan, hyväilemään, tasoittamaan, niin etevät että unohdan niiden antenniluonteen. Ja kuitenkin kaikella on värähtelynsä, heikko tai vahva, hieno tai karkea, imevä tai hylkivä. Sinun: pistelevä, kupliva.

Tuo nainen ja tuo mies tuolla kerrostalon parkkipaikalla, nunna ja rabbi? Rakennusmies ja siivooja (pysähtyneinä puhelemaan ennen töihinlähtöä)? Olemme kulkeneet niin pitkän tien. Vieläkään en näe loppua, joskin horisontissa tie katoaa pisteeseen - aistiemme temput. Sora jalkapohjieni alla.

Vastaanottimia, lähettimiä, mastoja, lautasia, yli ajan ja paikan kurkottimia, kuinka yli-luonnollisia ovatkaan nämä säteet joka lävistävät rakentamamme maailman. Mehiläiset eivät löydä kotiin, me jäämme silmät auki sänkyihimme: pikku kojeisiimme tupsahtelee painottomia merkkejä, kuvia, tunnustuksia, tietoa. Keräämme sitä kennoihimme hyristen, muunnamme hunajaksi, kullaksi. Kylmien tullen joku vaihtaa sen valkoiseksi sokeriksi. Silkkaa nopeaa energiaa. Elämme pyrähdyksin. Uupuneina.
En tiedä miten jouduin tänne. Hämä-hämä häkki on kiivennyt langalle, valmiina iskemään, hyvä luoja, kuteeni ovat viimeisintä huutoa!
Miksei tuo peto sotkeudu omaan seittiinsä. Toisaalta, sehän aikoo viettää tässä loppuelämänsä, vaanien, kun taas minä ­- lähden!

Tarujen terää siinä tarvittin, kyllä, jos joskus tahdot kuulla koko tarinan, mutta olen nyt vapaa, tunnen jotain hyvää, hyvä, ei, se ei ole tämä sana, vaan tämä, juuri tämä hyrinä jalkapohjissa, suihkumoottorini kehräävät hiljaa! Nyt ei ole aika lentää, on aika kehkeytyä. Lähellä pilviä. Vuori se on tämäkin, kivikennot.

Silkkiä vaan

Lihan rinnassa on solmu, sininen helmi, jota liha näpelöi. Puissa jylisee pystysuora valta, mahla juoksee, joet juoksevat valtamerten vaahtoon, linnut kieppuvat valtion ilmatilassa.
Metsä natisee, palokärki. Nousee myrsky, pirstoo karttakepin, pirstoo! Äkkiä
hiiskuva tyven, marjat kypsyvät.

Helmi tipahtaa rintataskusta polulle, hajottajat havahtuvat, mato viistää ahneen viivan. Liha höyryää hiiliyhdisteitään, puuvartiset vetävät syvään henkeä, liha hengittää puita. Kutojat kutovat puvun, liha kruunataan, sitten juodaan, sitten lauletaan,
aurinko laskee, kierrämme sen ympäri
sinisen silkkinauhan.

Kulotusta

On taas aamu maan päällä. Radiossa soi Jore Marjorannan (ehkä - tässä tietoinen googlettamatta-jättäminen) "Haaveet kaatuu". Se on sydäntäraastavaksi tehty rokki-iskelmä siitä miten, no, haaveet kaatuu, tapahtuu jokin suuri menetys. Minulle tulee kappaleesta olo, ja saatan olla ihan väärässä, että efekti on laskelmoitu. Kiinnostavaa että se toimii epäuskostani huolimatta: sydäntä tosiaan raastaa, laulun sanat tuottavat ainakin hetkellisiä naarmuja. Vähän kuin saippuooppera, joka kaikessa epäuskottavuudessaan kuohuttavaa kuitenkin tunteita. Meissä on nappi. En tosiaan analysoi kyseistä artistia, ihmettelen vain tunteiden tiettyä automaattisuutta. Kevätaamu on kylmä, lumipenkat puoliksi mustat, puoliksi kimmeltävät, tunnen huvitusta ja nimetöntä kiitollisuutta.

Ei minulla ole uutta sanottavaa. Sydän on taas vain hieman pakahduksissa ja tahtoo laulaa. Ja huhuilla ja riimitellä ja kiroilla ja vitsailla. Kaikessa rauhassa. Silmät ahmivat tätä kaikkea: koivunrunkoa valkoisine kihartuvine viireineen, peltikatosta heijastuvaa kovaa valoa, kuusten sinivihreitä torneja ja hilpeitä naakkoja parkkipaikalta vetäytyvällä lumirajalla! NJÄ!

Kuka se olikaan se vanha Entti, joka kertoi Pippinille ja Merrille että maailman alkuaikoina ilma tuoksui niin hyvälle, että hän saattoi jäädä viikoksi vain hengittämään?

Miten onkin niin, että elämä on juuri tällaista, että voi istuskella ja makailla ja kävellä ja seisoskella iloa tuntien?

Viime yönä oli naapurissa juhlat. Meteli oli kova, laveaa mölinää ja huonoa amerikkalaista hard rockia, en saanut unta. Yhden tai kahden aikaan kävin koputtamassa oveen. Epämääräisen nuori mieshenkilö avasi ja tuijotti mua silmät märkinä ja suu auki. Taisi pileistä puuttua naisia, ja kyseessä oli ehkä jo pitempiaikainen tredi. Lupasivat humalaisen hövelisti olla hiljaisempia. Haha, jonkin ajan kuluttua soi sitten meidän ovikello, olisiko käynyt kutsu bileisiin? En noussut avaamaan. Meteli rauhottui hieman, mutta valvominen jäi mulla päälle, enkä nukkunut lukuunottamatta joitkin katkonaisia pätkiä.

Nähtävästi kun on joskus unettomuuden makuun päässyt, kroppa sen muistaa ja siihen palaa kun tilaisuus avautuu. Outo tapa. Enkä voi sille mitään. Ainakaan nyt. Väsyneenä mieli on alttiimpi alakuloon. Mutta ei nyt, ei nyt. Ellei tätä hiljaista, kaunista poltetta voisi sanoa alakuloksi. En tiedä. Tämä on kaskeamalla valloitettu maa, joku vielä tietää.

Käyn keittämässä toiset kahvit ja sitten, sitten suunnittelen paperille, miten vietän seuraavan kuukauden töitteni parissa. Voihan sitä suunnitella! Sen jälkeen ehkä maalaan sen saman, ja se voi näyttää ihan toisenlaiselta.

Aamu maan päällä

Herättyäni ryhtyi sisäinen radiotaajuuteni ensi töikseen soittamaan Kuoppamäkeä.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.

Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.

Nolo polte kurkussa. Sentimentaalisuuskohtaus? On tarkistettava kalenterista, onko jokin isänmaallisuuspäivä. Ei ole.

Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

Kyllä, tämä on näitä päiviä kun olen niin täynnä jostain tulevaa voimaa että en melkein halvaannun. Huutomerkit jokaisen pisteen tilalla. Jos se voima jää vain tähän kihisemään, olen pulassa. Kirjoitan. Mutta jokainen sana, jonka kirjoitan, tuntuu vaillinaiselta, löysältä, en tiedä miten ilmaista - ja ilmaisu on se mitä voima lopulta vaan hakee. Juuri nyt näen tarpeen selkeästi, tiedän että kaikki menee ihan oikein, kun vaan rauhassa teen - mitä teenkään. Ah, sana "voima" tuntuu myös kovin rajaavalta. Mutta EI SE MITÄÄN! Kaikki on juuri niin kuin pitää, ritisevä maaliskuun aamu pohjoisella pallonpuoliskolla, kylmäkäynnistän auton. Vaihdekeppi on jähmeä, kytkimessä kahdenkymmenen kilon punnus, ikkunat sisältä kukallisessa panssarijäässä, johon saa kerralla raaputettua vain neulankärjen levyisen karhean viivan. Pakko mennä, mennä, tiheän viivaston läpi näkee tosi hyvin kun keinuttaa jatkuvasti päätään. Turvallista matkaa! Onko tuo mustarastas joka katoaa pihlajikkoon? Talvijakevät, kaikki tuntuu tihentyvän. 

Sydän palaa, en voi antaa sen palaa kauan, en, on löydettävä tie maahan, maan minuun, aamun ensimmäinen sävel.

Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.

Niin! Isänmaa on tietysti jotain mikä on jälkikäteen konseptoitu, kansallisvaltioiden viivasto skraapattu havainnon hämärrettyyn pintaan. Täällä sitä suunnistetaan, siristellen, pystyakseli huojuen. Tuhatta ja sataa.

Itkeekö astronautti isänmaata? Vai kuitenkin äiti maata? Mutta ei tehdä tästä sukupuolikysymystä, se merkitsisi vain lisää käsitteitä, hämmennystä. Sydämen poltteen on vain löydettävä yksinkertainen yhteys. Sen on laskeuduttava kohti maata, sen sijaan että se nousisi päähän. Tässä se on. Koti maa. Niin suuri rakkaus että sitä ei pään yksinäisyys kestä, siihen sulautuu. Kiitos. Maa. Käsittämätöntä, käsitteetöntä. Että se on synnyttänyt minut, kantaa minut. Sanat ovat liian suuria, pateettisia, liian pieniä. Mustarastaan laulu.

Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.

Totta, olen nyt puu, kuusen geometria maan pinnassa. Ihmeellistä miten sanatkin asettuvat ja löytävät yhteytensä, eivätkä enää ole voimattomia tai väljähtyneitä. 

Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.

Unohdan niin helposti että vapaus on olla sitä mitä olen. Maan olento, pystysuora. Että vapautta olisi huidella jossain, heilua, huojua. Heliumpallona tuulten vietävissä. Kimeällä äänellä kiihkeästi huudellen. Ikuinen vappu! Toisaalta - onhan sekin yksi osa minun vapauttani! Kokeilla sitä ulottuvuutta. Ja palata kotimaahan. Juuret syvällä maan pimeydessä, ilma täynnä jäähilettä, ylimaallisia värejä.

Malja epävarmuudelle

Viime aikoina epävarmuus on hyökinyt ylitseni, sekä elämän tapahtumien suhteen että sisäisessä maailmassani. Se on ollut rankkaa, myös tavalla jota on vaikea kuvata sanoilla. Maalaten se on helpompaa, kuvani ovat karnevalisoituja tilastoja elämästäni. Ehkä sillä tavalla voisi myös kirjoittaa, mutta tätä nykyä osaan paremmin piirtää. Viihdyn kuvien maailmassa jossa epävarmuus ja epävakavuus on niin ilmeistä.

Sanat, en ole kaivannut teitä: olen iloinen kun tapaamme.

Ehkä se on elämän vaikein läksy. Kova, hirveä, käsittämätön tehtävä elää sen seikan kanssa että kaikki on täydellisen epävarmaa. Paitsi se että lopulta kuolemme, ja jos koetamme katsoa sen rajan yli, näemme, no, kuka enkeleitä ja kuka esi-isiä (vähättelemättä näitä näkyjä), mutta, tosiasiassa tyhjyyden, ei-minkään. Ja kuinka se on tässä koko ajan, heti tämän aistimuksen vuon takana, ihan tässä limittäin. Kaikki, nämä näppäimet, tämä sähkömagneettinen kosketus sinun kanssasi, tämä lämminkylkinen kahvimuki, ovat vain muuntuvien hiukkasten hetkellisten tilojen fasadi, tai ei "vain", tässä ei ole mitään arvottamista. Mutta kun kuolemassa lakkaan aistimasta, tai kun nyt kuuntelen suunnatonta hiljaisuutta heti tässä takana tai pikemminkin ytimessä, kaikki tämä lakkaa. Lakkaa satamasta, oi, mitä voisin tehdä, hälistä voidakseni olla tuntematta tämän totuuden! Miten paljon teenkin! Joka päivä! Ja sitten, ensin melkein väkipakolla, pysähdyn ja kuuntelen, katson sitä silmästä silmään.

Ei ole ollut helppoa ei, kun tätä tietoa on syövytetty tajuntaani... ei, ei se tietenkään niin mene, vaan se on itse kaivautumassa esiin tämän minäolennon uumenista. Samalla purkautuu jotain muutakin, kuplivaa riemua.

Jo kauan ennen kuin rupesin katsomaan näitä asioita, sain suurta iloa siitä että luin aihepiireistä joista en tajunnut mitään. Luin esimerkiksi säieteoriaa, joka pyyhkäisi reilusti ohi koulutukseni ja yli ymmärrykseni, ja joka ylitti myös täysin kykyni arvioida, oliko siinä mitään tolkkua myöskään tieteen kannalta. Itse teoriakin tuntui kertovan kaaoksesta jota eivät ohjaa vaan värittävät tietyt energian lait. Kertovan tyhjyydestä jossa on värähtelyä. Viehätyin siitä että joku tutki asioita joilla ei ole minkäänlaista kosketusta arkikokemukseen... paitsi ehkä jossain sisäisten kokemusten ulottuvuudessa, jonka yhteyttä teoriaan ei toistaiseksi voida tieteellisesti todistaa. Riemu! Hirvittävän epävarmuuden keskellä... karnevaali!

Tuo lukeminen oli yksi tapa katsoa epävarmuutta turvallisesti. Vähän kuin lapsi joka vaati vanhempaa olemaan hirviönä ja juoksee pakoon kauhusta ja riemusta kiljuen. Tietäen että leikki keskeytetään jos kauhu kasvaa riemua suuremmaksi.

Olen saapunut elämässä paikkaan jossa minun on tarpeen katsoa epävarmuuteen ilman tehosteita. Usein seisoskelen kuilun reunalla, katsellen tyhjyyteen, en aina älykkäänä vaan tuntien silkkaa kauhua ja uupumusta. Takertuen henkilökohtaisen elämäni kulloisiinkin epävarmuuden aiheuttajiin. Olen hidas. Pieniaivoinen nisäkäs. Persoonallisuustyyppiä kaksisuuntainen, vaikeasti rauhoittuva, helposti riemastuva, vaikeasti tyytyvä. Ruumiini elää ajassa jossa sen sulavaa toimintaa häiriköivät vaikkapa kasvimyrkyt, pehmytmuovit, sähkömagneettiset kentät, herra ties mitkä kollektiiviset tsunamit, voi luoja miten häiriintynyttä aikaa elän, ja minulla on täysi piteleminen tässä kaikessa, enkä voikaan pidellä, pidellä kiinni.

Miten levätä? Miten luottaa kuin ei ole mitään mihin luottaa?

Pysähdyn aina nähdäkseni sen mikä on silloinkin kun olen antautunut rististiriitojen revittäväksi. Riitoja ei voi ratkaista, eikä ratketa niihin.

Hiljaisuus.

Ruumis ei vain seiso kuilun reunalla. Se on poeettinen vihje siihen että ruumis on se tyhjyys. Jos ja kun astun reunan yli, putoan ja en voi pudota, koska olen se putous, putoaminen, voin luottaa, täydellisesti, vain ei mihinkään.

Ah, miten tästä voi kirjoittaa? Kirjoitan. Hulluutta. Persoonallisuustyyppiä kahjo. Sisällän senkin.

Tämä kaikki on myös silloin kun jokin tsunami on horjuttavinaan minua, pyyhkii tyhjyyden pintaa, tyhjyyden maljassa, jossa kaikki tapahtuu.

Kippis!

Laaksosta palautunut

Ahhh miten ihana on aamupala. Se on ehkä mun mieluisin hetki päivässä. Jos muita hetkiä ei lasketa, hih. Tänään murskattuja pähkinöitä sekä mansikoita ja mustikoita jukurtin ja hunajan kanssa. Ja mustaa kahvia.

Olin viikon Englannissa Clive Tempestin chi kung -kurssilla. Palasin loppuviikosta joten sielukin on ehtinyt matkustaa takaisin Suomeen ja matka tuntuu jo sillä tapaa etäiseltä. Mutta magia ei ole kadonnut. Tuntuu että nuorruin viikossa kymmenen vuotta. Ja se näkyy myös kasvoista.
(Kirjoittaminen tuntuu oudolta, sympaattisen kömpelöltä. Olen viime aikoina sukeltanut visuaalisuuden maailmaan syvemmälle kuin koskaan ennen, ja kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Sanojen nyanssit eivät suorastaan tyrkytä itseään lausetta muodostaessa. Hmm, nyt kun rupesin asiasta puhumaan niin taas aistin sen olemassaolon - merkitysten loputtoman kudelman joka mieluusti antautuisi uppoutuvan käyttöön.)

Ennen matkaa olin hyvin uupunut. Elämä oli tarjoillut monen kuukauden ajan useita melkoisia psyykkisiä ja fyysisiä haasteita ja lopuksi vielä hyvin intensiivisen työrupeaman. Tunsin jo voimieni karkaavan. Tein chi-harjoituksen joka aamu mutta siitäkin oli tullut jotenkin väsähtänyt eikä se enää antanut energiaa. Sen funktio oli kuitenkin se että pystyin pitämään sitä yllä ja tuntemaan että teen parhaani. Kuten takuulla teinkin. No, viikon aikana Englannissa opiskelimme tuttua shibashia eli kahdeksantoista liikkeen sarjaa ja teimme uutta seitsemän liikkeen Dragon and Tigeria. Merkillistä miten shibashin yksinkertaiset liikkeet saavat aivan uusia merkityksiä ja voimia ja vivahteita joka kerta. Liikeratojen kaaret, spiraalit, avautumiset ja sulkeutumiset, jalkapohjia hierovat nousut ja laskeutumiset tavallaan lataavat tai pumppaavat ruumiin täyteen uutta voimaa. Emme ainoastaan työskennelleet omassa ruumissamme ja sen tietoiseksi tekevässä liikkeessä, vaan kuljimme nummilla ja laaksoissa ja putouksilla ja rantakallioilla ollen osa tätä valtavaa suurempaa ruumista eli maata ja sen energian eri vivahteita.

Kurssin teema oli "Chi of Valley", mikä, hih, kuulostaa aika mielikuvitukselliselta pienen skeptisen minäni korvaan. Että eri maanmuodostelmilla on omanlaisensa energiat (kuten laaksolla laskeutuva, maadottava, esteitä ja kovettumia vääjäämättä pois huuhtova energiansa) ja niiden kanssa - tai luona - työskennellessä saamme voimakkaamman kosketuksen johonkin tietyntyyppiseen energiaan joka osaltaan palvelee laajempaa tarkoitusta - tuoda tietoisuutta elämään. Skeptinen minäni istuu nyt aika hiljaa. Kokemus on sitä vahvempi.

Dragon and Tiger -sarjaa teimme siis ensimmäistä kertaa. Se tuntuu hyvin voimalliselta harjoitukselta. Elokuussa, jos luoja suo, on seuraava mahdollisuus opiskella sitä Clive Tempestin kanssa Suomessa (jos ketä kiinnostaa, kysy lisää, Clive pitää silloin myös shibashi-kurssin vasta-alkajille, ja voi olla että tämä on viimeinen mahdollisuus hypätä uutena mukaan hänen opetukseensa). Meanwhile, aion kyllä hankkia Bruce Frantzisin kirjan Dragon an Tiger - Medical Qigong. Frantzis puolestaan on Clive Tempestin opettaja (tai yksi niistä).

Olen vieläkin väsynyt kun en edelleenkään nuku kovin hyvin mutta nyt mulla on ihan uusia voimia sietää painetta, elpyä ja pehmetä ja keventyä ja tulla tyhjemmäksi. Ja välineitä ylläpitää sitä.

Olen kiitollinen.

Ja keveys

Eilen, väsyneenä, huomasin että mulla on sellainen ajatus että elämä antaa jatkuvasti raskaampia kuormia, ehkä jotta oppisin päästämään irti, tai jotain semmoista. Tunsin harteillani miten uuvuttava se idea oli. En muista miksi (ja mitä sillä on väliäkään, pelaan vaan aikaa jotta kaikki ei tapahtuisi tekstissä liian nopeasti), mutta äkkiä se kääntyi.

Kaikkea vaan tapahtuu. On planeetta avaruudessa. Kivinen sisältä tulinen elämää synnyttävä möhkäle. Ruumiit kuolevat, rakennukset vanhenevat, joku olento jossain nukkuu aika vähän ja on sitten väsynyt, jotkut syksyt ovat pimeitä ja märkiä, kevään valo saa näköelimet sirrilleen. Ei siinä ole mitään "julmaa". Se olen minä joka täällä pitää kiinni asioista, nimeää ja lokeroi, kehittelee ideoita että ”elämä” jotenkin testaa ja koettelee mua.

Arvatkaa tuliko tilaa.

Tajuan että se idea on syntynyt merkitysten tarpeesta. Että kaikilla raskailla asioilla on tarkoitus. Mutta elämä onkin niin kevyttä ettei ole edes tarkoituksia.

Ja kuitenkin tuossa ikkunan alla, lähellä suurta muurahaispesää, on pieni kuusi joka ikäänkuin päättäväisesti kasvaa joogan soturiasennossa. Mun sydän hymyilee sille myötätuntoisesti. Närheä ei näy, taisi vaan päivänä parina käydä edellisvuotisen variksenpesän asuntonäytöissä.

Kaikenlaista näkökentässä. Pieni musta pyramidi. Hyttynen lasin ulkopuolella.

Kidesuolaa (josta tiedän ainakin että sillä saa kuvioita märkään musteeseen, mutta miten kaunis, heijasteleva onkaan itse suolan valkoinen). Sotkuksi järjestäytyneitä tyhjiä, maalattuja, piirrettyjä, sileitä, kupruilleita papereita, papereista järjestettyjä kansiin sidottuja merkitystensäilytys- ja levitysesineitä.

Purnukoita puolillaan erivärisiä nesteitä, kaikenkarvaisia ja -kokoisia keppejä joiden päissä on tupsuja. Jään kuuntelemaan hengitystä tässä tilassa. Tila on, on se, juuri nyt merkityksistä vapaa, mutta elävä. Elämä elämän tunnistaa.