lauantaina, marraskuuta 22, 2008

Harakka huttua keittää

Aamusauna. Puhtaat sukat ja alusvaatteet, eilisen paita jossa on lapsen räkää. Heräsin siihen että olen virkeä. Huurteisissa puissa häärivät magentanharmaat punatulkkunaaraat, tikut suussa. Lapsi juoksee isänsä perässä ja itkee. Isä ei saisi nyt käydä edes eteisessä. Kuivaa nenänsä miehen kalsareihin. Miehet istuvat sylikkäin ja katselevat tulta.

Eilen illalla puristelin mustapäitä vessan peilin edessä. Rakas vanha harrastus jolle en nykyään tahdo löytää aikaa. Äkkiä minuun iski niin hirmuinen kiitollisuus että polvet notkahtivat ja minun oli käytävä pytyn kannelle istumaan, hengittelemään ja hokemaan, kiitos, kiitos, kiitos. Sivusilmällä näin että lavuaari oli pinttynyt läikikkääksi hanan alta. Tätä tämä on. Laajenin hetkeksi joksikin suureksi ja kiehuvaksi, kylmän kiehuvaksi. Kiitos, kiitos, kiitos. Tuli tunne että olisi pitänyt mennä vieläkin alemmaksi, polvilleen, mutta sitten olisin kumartanut pyttyä, ja se tuntui jo liiottelulta.

Nyt poika istuu tarjottimella ja huutaa mukiin. Se on totta, en tajua noita miehiä, lapseni on minulle arvoitus, hänen voimansa jota voin vain... pidellä, halata, en hallita. Hiljentymisillassa tapahtui jotain, kenties omassa psyykessäni, kenties kaikkien kesken, jotain mille ei ole muuta kuvausta kuin haparoivia teonsanoja: käännähtelee, hämmentää.

2 kommenttia:

Virpi kirjoitti...

Tätä tämä on. Kiitos, että kirjoitit tästä kokemuksestasi.

Anu kirjoitti...

Olepa hyvä, niinkuin oletkin.