perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Loukkaantumisesta

On paras opetella hiljentymään niinä aikoina ja hetkinä, kun ei ole mitään erityistä ongelmaa. Sitten se taito tulee käyttöön myös niinä aikoina, kun on vaikeaa, tai pikemminkin aikoina, jolloin mieli haluaa kaikin voimin tehdä muutoksista ongelmia. Mutta rupeapa hiljentämään ajatuksiasi ensi kertaa silloin, kun joku on juuri haukkunut sinut, kun olet tullut jätetyksi tai olet saanut potkut. Tai kun olet itse tehnyt jotain josta tunnet syyllisyyttä. Se ei onnistu, mieli on liian vahva, ja se on voimainsa kukkuloilla onnettomuuden edessä.

Olen harjoittanut hiljentymistä nyt suunnilleen puolentoista vuoden ajan. En ole välttämättä hiljentynyt joka päivä suunnitelmallisesti, mutta aie on läsnä koko ajan. Kun istun bussissa, koetan pysäyttää mukaansatempaavan ajatusketjun, tai jos en kykene siihen, katselen sitä vähän etäämmältä. Ehkä koko ajatus menettää voimansa; tai sitten ei, mutta ehkä seuraavalla kerralla.

Eilen tapahtui asia, josta loukkaannuin. Kukaan ei tehnyt suoranaisesti väärin minua kohtaan, menettelipähän vain eräässä työasiassa tavalla, joka ei lainkaan vastannut toiveitani. Näin heti, että en nyt kykene pysäyttämään soimaavia ajatuksiani enkä ottamaan niihin kunnollista etäisyyttä. Koska minulle ei auennut mitään rakentavaa tapaa vastata sähköpostiin, jossa minulle ilmoitettiin uudesta käänteestä, minun ei siis kannattanut vastata lainkaan. Kävin astangatunnilla ja vietin illan lepäillen. Mieli rauhottui liikunnassa ja pysyi rauhallisena loppupäivän. Varoin puhumasta asiasta kenellekään, koska olisin vain lähtenyt päivittelyn ja valittamisen noidankehään ja menettänyt vielä yöunenikin. Tänä aamuna, erinomaisesti nukutun yön jälkeen, minun pitäisi nyt sitten vastata postiin, ja rauhattomat ajatukset ovat taas lähdössä lentoon. Näen kuitenkin, etten voi asialle mitään, minun on vain elettävä sen kanssa. Huomaan, että tunnen myös jotain uutta – innostusta? - muuttuneen asian edessä. Ehkäpä tämä käänne olikin aivan oikein? En vielä tiedä miksi tai miten.

Se en ole minä, joka loukkaantuu. Se on pikkumainen, itsekeskeinen osa psyykeäni. Kenen tahansa mieli on täynnä näitä pikkumaisuuksista. Minua kannattelee se kokemus, että minussa on jotain muuta ja paljon perustavanlaatuisempaa kuin vellova mieli. Joskus on hetkiä, jolloin on vaikea tuntea tätä todellista minää, mutta kun sen muina hetkinä on tuntenut kasvavasti, tämän tiedon varassa sietää hankalatkin tilanteet. Itse asiassa, eilisestä pienestä koetoksesta selvisin aika hienosti!

Nyt on päivä uus, joka hetki on uus.

1 kommentti:

heidi kirjoitti...

Moikka!
Tuohon liittyen: mä olen pahoillani omasta temppuilustani eilen toisessa työasiassa. Arvostin ja ihailen sitä miten kauniisti otit jälleen kerran mun ärähtelyt vastaan ja kadotit ne jonnekin.