Lehtiä lukemassa

Minä rakastan kieltä. Nautin täsmällisestä ilmauksesta, omaperäisestä sanavalinnasta, sointuvista äänteistä, jouhevasta lauserakenteesta. Siksi tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa näin, ettei näe mitä sanoo, eikä voi juuri palata korjaaman hämärän tuntuista kohtaa. Minulla on ollut migreenintapainen jo viitenä päivänä peräkkäin, enkä uskalla nytkään kovin tiiviisti tuijottaa kuvaruutua. Mutta teki kuitenkin mieleni kirjoittaa. Juuri nyt ei ole kipua. Tuli kumisee takassa ja lämpö leviää koko mökkiin.

En ollut tänään töissä. Ainoa mihin kykenin oli, merkillistä kyllä, haravoiminen. Sama juttu eilen. Olen siis haravoinut tuntikausia hämärtyvässä iltapäivässä. Urakka jäi kesken, kun lumet viimeksi tulivat, nyt saatoin jatkaa sitä. Piha ei ole läheskään yhtä puhdas kuin naapurilla (heidän puutarhansa on kuin palanen Versaillesia!), mutta nyt se on mielestäni tarpeeksi hyvä, ja uskon ettei ensi kevään nurmella ole vaikeuksia tunkeutua muutaman hassun tammenlehden läpi. Pihapiirin vanhat puut tuottavat uskomattoman paksun lehtimaton. Jotenkin haravoimisen idea on minusta outo, lehdethän on tarkoitettu tuottamaan uutta humusta maahan, ja minulla on haravoidessani joskus anteeksipyytävä olo. Mutta toisaalta, kuinka ihanaa se onkaan! Se on niin äärettömän yksinkertaista ja selkeää työtä, se tuntuu makoisalta käsivarsissa, lavoissa, syvissä vatsalihaksissa. Migreenin herkistämät silmät rakastavat mustaa maata, mätänevien lehtien kenttiä, silmiin ei satu vaikka kohdistan katseeni pikkuruiseen tummanruskeaan, läpikuultavaan toukkaan, joka paljastuu lehtikeon alta. Mutta valoisia ruutuja, valkoisia kirjan sivuja, muropakkausten kylkiä, kauppojen kylttejä silmät välttelevät. Kirjoitettuja sanoja, ei kiitos. Migreenin pitäisi yleensä kai yltyä myös fyysisessä rasituksessa, mutta ehkä hämäryys ja raikas ilma sitten kompensoivat niin, että hetkittäin unohdan kivun tyystin.

Huomaan ajelehtivani. Lehdet lentelevät rytmikkäästi kohti kasaa, mutta minä seilaan jossain aivan toisaalla, ajatuksissani. Joku sanoo jotain, josta olen tuohduksissani. Äkkiä jostain nousee selkeä mielikuva, jossa minut on todella heitetty ajassa taaksepäin, istun entisen poikaystäväni kotona sängyn laidalla ja eksä katsoo minua vaativan näköisenä. Minun pitäisi ilmeisesti vastata johonkin kiperään kysymykseen, mutta en tiedä yhtään, mitä minulta odotetaan, koska olen juuri aineellistunut paikalle. Mitä helvettiä on tapahtunut? Minua rupeaa naurattamaan. Se on kuva ajatuksista! Ne ovat typerä aikakone, joka ottaa minut pois nykyhetkestä ja viskaa mielivaltaisesti toiseen aikaan ja paikkaan, saa minut uskomaan omaan todellisuuteensa, jopa ahdistumaan, suuttumaan ja luomaan lisää ajatuksia. Ja siinä minä seison, raskaiden, märkien lehtien keskellä, orava tuijottaa minua vaahteran rungolta pää alaspäin.

Koko kolmivuotisen terapiani varmasti suurin oivallus oli seuraava: Herranjumala! Minähän luulen ajatuksissani esiintyviä ihmisiä todellisiksi! No, tästä oivalluksesta syntyi tarve pysäyttää se hirmuinen ajatusten kierre, joka imee voimani. Erilaisilla meditaatioharjoituksilla sain tuntuman siihen, että ajatuksettomassa tilassa oleminen on mahdollista. Seuraavaksi tajusin, että ajatuksettomassa tilassa voi olla muulloinkin kuin risti-istunnassa. Tiesin, että terapian jatkaminen on osaltani turhaa. Joiltakin osin en varmaankaan koskaan tule ”eheytymään”, mutta sillä ei ole merkitystä. Koen joka päivä sen totuuden (joka on siis todellisuutta minulle), että minussa on tila, josta ei puutu mitään. Joka lopulta olen minä.

Minä kävin terapiaa jonkinlaisen masennuksen ja ahdistuksen takia. Sen jälkeen, kun lopetin terapian vajaa vuosi sitten, olen ollut masentunut neljä tuntia yhtenä iltapäivänä! Minä vain en enää ole masentunut. Kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia käyn tietenkin läpi päivittäin, kuten suurin osa ihmiskuntaa. Mutta masennus ja ahdistus ovat minun elämässäni vain typeriä tekosyitä olla ottamasta vastuuta asioistani (ja tässä todella tarkoitan vain itseäni, muilla on muut kuviot).

Tänään haravan varressa tajusin senkin. Minä olen aivan pikkulikasta lähtien tuntenut, että koko tämä elämä, jota minulle tarjotaan, siinä on jotain vinksallaan, kaikki mitä minun odotetaan tekevän, on jotenkin - toisarvoista, sillä jossain, melkein tässä, ihan kielen päällä, on jotain suurta, joka minun pitäisi oivaltaa, mutta minä en koskaan saa siitä kiinni. Niinpä minä etsin ja etsin. Ja olin eksyksissä. Jokainen vuosi toi minua lähemmäs sitä jotain, olin pikkuisen enemmän elossa, jokainen kausi oli vähän parempi kuin aiempi. Silti jotain oli sijoiltaan. Vielä terapiassakin koin jatkuvasti, että jotain tärkeää on nyt tulossa, juuri tapahtumaisillaan, mutta jotenkin sen kokemuksen merkitys aina väisti minua, tai minä sitä. Ja tänään, kivun hivutellessa ohimoa, kuraisen haravan varressa tajusin äkkiä, että tässähän se on, tätä mitä etsin! Että se olennainen todella on tässä, ei minkään ajatuksen takana. Melkein kolmekymmentä vuotta etsin nykyhetkeä! Nyt minun tarvitse enää etsiä mitään. Tärkein on tässä. Kaikki tulee luokseni.

Olen kyllä kiitollinen niille jotka myönsivät minulle rahallista tukea, sekä terapeutilleni, että sain käydä terapiassa aikani. Ilman sitä en olisi tässä (vaan jossain muualla), ja kun juuri tässä on todella hyvä olla, niin - kiitos.