sunnuntaina, marraskuuta 19, 2006

Ihme

Monia uskonto tuntuu ahdistavan. En ihmettele sitä. Minä liityin takaisin kirkkoon kun minua pyydettiin kummiksi, kummius tuntui niin suurelta kunnialta. Ajattelin, että onhan kristinusko sitäpaitsi yksi ihan kelpo tapa lähestyä hengellistä ulottuvuutta meissä. No, sitten kävin yhdessä jumalanpalveluksessa, ja ne löivät kerralla luun kurkkuun. Minä en löytänyt siitä seremoniasta mitään hengellistä, en iloa, en rakkautta, en varsinkaan mysteeriä. En väitä, etteikö näitä olisi kirkossa läsnä, mutta minua ne eivät koskettaneet, koska päällimmäiseksi jäi jokin aivan muu – syyllisyys, outo käsitys ulkoapäin tulevasta armosta, kärsimyksen ihannointi, vapahduksen odottelu. Tämä on tietenkin hyvin yksipuolinen, varmaan epäreilu tulkinta evankelisluterilaisuudesta. Mutta olennaista oli, että tilaisuus ei koskettanut minua, se ei ollut kirkas, minulle. Tiedän, että jotkut ihmiset ovat löytäneet rauhan kristinuskossa tai jossain muussa uskonnossa. Jostain syystä minä en ole löytänyt yhtäkään uskontoa, jonka sanoma näyttäytyisi minulle selkeänä, sellaisena, jota ei vääristä kenenkään vallantavoittelu, dogmaattisuus eikä uskon ulkoisiin muotoihin kiintyminen.

Loppujen lopuksi en usko mihinkään. No, ei se ole aina totta, olen uskonut vaikka mitä, väitteitä jotka osoittautuvat epäolennaisiksi, jonka olen ymmärtänyt väärin, tai yksinkertaisesti omaksunut joltakin hetkelliseltä auktoriteetilta ilman omaa kokemusta asiasta.

Ehkä jonkinlaista heikkoa uskoa oli se lapsuudesta saakka kalvanut tunne, että jotain puuttuu, jotain mitä elämässäni pitäisi olla mutta ei ole. Minulla siis oli käsitys, että jossain kuitenkin on jotain, mutta minä en kuitenkaan tiedä tai koe siitä mitään. Tai ehkä koinkin, mutta mikään ulkoisessa ei peilannut sitä niin selkeästi, että olisin ymmärtänyt. Kaikki uskonnot, joihin sain tutustua ja jotka yrittivät parhaansa mukaan peilata sitä jotain, sivuutin halpamaisina koska ne samalla uhkailivat rangaistuksella tai siirsivät autuuden jonnekin hamaan tulevaan, ehdollisena. Tai käsittivät seksuaalisen rakkauden epäolennaisena tai jopa epäilyttävänä! En tietenkään osannut aina sanallistaa tätä kaikkea. Mutta minussa on aina palanut helvetin luja oikeudentunto, jossain kaukana omantunnon tuolla puolen, ja se on systemaattisesti estänyt minua ottamatta vastaan melkein hyviä tarjouksia.

Tämä oikeudentunto, tai miksi sitä ikinä pitäisikään nimittää, ei estä minua, sanotaan nyt vaikkapa - tekemästä töitä yhtä aikaa sekä talouskasvua rummuttavalle että ekologista kehitystä kannattavalle aikakauslehdelle. Tavallaan molemmat ovat yhtä hyviä tai huonoja. Ne (enimmäkseen) tarjoavat ulkoisia ratkaisuja ulkoisiin ongelmiin, ja onnistuvat ehkä siinä sivussa vain hämärtämään entisestään jotain olennaista, joka ei ole kenenkään eikä minkään ulkopuolella, ei varsinkaan tämän hetken ulkopuolella. ”Maailmaa” on turha yrittää muuttaa tai parantaa. Kaikki täällä olevaisessa muuttuu, mikään ei voi olla muuttumatta, ja asioiden luonnollinen tapa muuttua on kokemukseni mukaan paljon parempi kuin meidän paranteluyrityksemme. Minun kannaltani on olennaista, että tällä hetkellä nautin suunnattomasti kuvitusten tekemisestä, sekä ylipäänsä että juuri näille lehdille. Ilo on ylivoimainen opas. Oikeudentuntoni myhäilee hiljaa - vain omatunto, tuo tapojen ja uskontojen ohjelmoima pikkusielu, inisee toisinaan.

Innostuin kirjoittamaan uskonnosta, kun luin Skitso-Jannen ateistisen julistuksen, joka sitten päätyi, luullakseni hyvin erilaisista lähtökohdista, hyvin tutun kuuloiseen lopputulemaan: ”On vain tämä, tässä ja nyt”. Totta tosiaan. Tiedän, koen, että mitään muuta ei ole, ei mitään toista hetkeä, ei äskeistä suudelmaa, ei ylihuomista luentoa, ei eilistä bussimatkaa. Juuri tämä hetki on ihmeellinen, täydellinen, ikuinen. Kaikki on tässä, tässä mikä avautuu aina nyt, sisäisessä hiljaisuudessa, eikä se vaadi uskontunnustuksia eikä selityksiä. Siksi minä muotoilen sen näin: minä en usko mitään, minä vain koen mitä koen. Kun olen tarpeeksi hiljaa, kuten juuri nyt, koen ihmeen.

2 kommenttia:

Schizo-Janne kirjoitti...

Varsin hyvä avautuminen. Minulla on kyllä tämän tällainen "maailmanparantaja-neuroosi" vielä sydämessä. Kai se on jokin teiniangstin jäänne. Ainakin tähän asti se on tuottanut ainoastaan hyvää elämässä.

Mutta "tämä, tässä ja nyt" tuntuu olevan kaikessa yksinkertaisuudessaan uskomattoman vaikeaksi ihmisille omaksua. Ehkä tuo "tuolle puolen" kurottelu on niin syvällä meidän kulttuurissamme, että sen sisäistetty toistaminen (ja toitottaminen) tuntuu jo "luonnolliselta" ominaisuudelta.

Systeemi haisee. Heh heh heh ...

Mindy kirjoitti...

Ihan ryhdistäydyin tuolissani, kun luin merkintääsi. Ihanaa, että on olemassa muitakin sielukkaita ja henkeviä ihmisiä, joilla ei ole selkeää tietoa uskostaan. Minullakaan ei ole tarvetta löytää jotain muuta suurempaa kuin tämä hetki. En näe, että henkisessä kasvussa olisi sellaista lopputulosta kuin jumalan löytäminen tms. Minäkin haen hiljaisuutta ja hiljentymistä ja sitä kautta niitä ihmeitä. Elämä sinänsä on jo aikamoinen ihme.