lauantaina, tammikuuta 30, 2010

Pelle pelokas

No nyt se sitten tapahtuu. Mies lähtee viikoksi Keniaan. Kuten niin monesti ennenkin. Nyt olen käynyt mielessäni läpi lento-onnettomuudet, kaoottisen liikenteen, tartuntataudit ja sitten, huu, on vielä poliittisia ym vaaroja joita en tajuakaan miettiä. Ja nälänhätääkin siellä on, kaiketi niissä hienoissa isoissa hotelleissa kumminkin on jotain ruokaa tarjolla? :p Muistan että viimeksikin olin loppuraskaudesta tosi herkillä. Kävimme Pohjois-Norjassa eräällä putouksella. Mies lähti kiipeilemään kallioille. Mun sydän meni rusinan kokoiseksi sykkyräksi. En voinut katsoa, peitin silmäni, istuin kauhuni kanssa märällä kivellä ja itkin kunnes hän tuli alas, tietysti aivan ihmeissään. Siinä vaiheessa olin jo ehtinyt hyväksyä että jään yksinhuoltajaksi.

Lauri kirjoittaa niin kauniisti auttajista sekä täällä päivämaailmassa että psyykessä... kiitos siitä. En ole vielä kaikissa paikoissa tottunut luottamaan siihen että apu tulee. Tai että ansaitsisin apua. Se mahdollisuus kyllä nousee mun mieleen, että ehkä tästäkin selvitään. Luottamuksen, rakkauden hippusia. Mutta mieli on sellainen, se selittää kiireesti että juuri tämä on kyllä niin vaikea paikka että ei tästä millään kosmisilla poppaskonsteilla luistella! Eniten, tällä hetkellä, kammoan fyysistä kipua, vaivaa, nääntymystä, yksinäisyyttä, uupumuksen rajoilla hoippumista, kun se on, no, jotenkin aika lähellä koko ajan :). Raskaus ei tästä enää helpotu ennen kuin loppuu, ja eka vuosi vauvan kanssa, no, pojan syntymän jälkeiset kuukaudet olivat sekä psyykkisesti että fyysisesti elämäni rankin jakso. Osa minusta on sitä mieltä että olen taas sukeltamassa putkeen josta tulen ulos mökkihöpertyneenä, onnettomana, fyysisesti romuna ja ennen aikojani vanhentuneena.

[Edit: luin tän jälkikäteen ja tuo edellisen lauseen "taas" paistaa sieltä isona, tahattomana & koomisena... tuommoinenhan minä nykyään :D ]

No, siinäpä noita pelkoja. Hetken ajattelin ruveta käymään niitä läpi, kumoamaan tai kääntelemään, asettamaan suhteellisiksi jne mutta huomaan ettei se ole tässä pointtina että mitä minä pelkään. Jee! Mun ei lainkaan tarvitse käsitellä niitä!

"Ja elämä itse ei jätä minua yksin. Minulla on auttajia ja suojelijoita kaikilla kosmoksen ulottuvuuksilla – nyt ja ikuisesti. Aina kun tämän unohdan, saan yrittää taapertaa pitkänmatkan vaellustani yksin, kunnes huomaan sen kivuliasuuden, kuten myös sen, että se ei ole pakollista ja voin jälleen olla tarpeeksi kuulolla huomatakseni näkyvien ja näkymättömien auttajieni ikuisen läsnäolon." Kiitos vielä näistä sanoista.

4 kommenttia:

Nuorallatanssija kirjoitti...

Kosmisia voimia sinulle, Anu.

Anu Välitalo kirjoitti...

Kiitos, Nuorallatanssija, niitä tarvitaan, kaikki tarvitsee... hmm tuo sunkin kommentti on niitä :)

Katri kirjoitti...

Ymmärrän hyvin huolesi kun mä kannan huolta pelkästä kissasta kun sen hoitajaa ei ole aina helppo löytää kun pitäsisi/haluaisi johonkin matkata. Mutta aina sekin on jotenkin järjestynyt.
Usein mulla on noussut mieleen et jos asuisin siellä niin mieluusti tulisin auttamaan. Mut elämä varmasti on miettinyt teille sinne apuenkelijoukon!
Suukko ja hali sulle, ihana voimanainen!

Anu Välitalo kirjoitti...

Jep, Katri, kyllä asiat järjestyy, ei aina toivotulla tavalla mutta hyvin kuitenkin. Heh, voin erittäin hyvin eläytyä kissanhoitohuoleen - mutta eläydytään mieluummin siihen että kyllä asiat lutviutuu oikein ja omalla tavallaan!