tiistaina, helmikuuta 02, 2010

Sus siunakkoon

Tässä sitä ollaan, selvitty on, kaikki on ihan tavallista, paitsi että mies on maan toisella reunalla, vaikka itse asiassa sekin on ihan tavallista. Lunta tuli hirmuisesti mutta naapuri ja ystävä tekivät lumityöt, ne ovat hoituneet, ihmeellistä. Yksi ystävä jonka piti tulla jelppimään saikin vatsataudin mutta sitten tuli toinen ja kolmas.

Nyt pelottaa vain torstainen opetuskeikka. On se pelkoa, lievää sellaista, mutta se saa nukkumaan hieman levottomasti. Se on viimeinen opetuspäivä mun elämässä, juu, koska sitten on edessä enää kuvitushommia ja maaliskuun alkupuolelta lähtien määrättömän pituinen hoitovapaa. (Siis "vapaa".) En ole miettinyt milloin palailen töihin, en kykene katsomaan niin kauas, epätodelliseen.

Opettamiseen liittyy yhä vain se tuntemus, joka on kyllä lientynyt huomattavasti muutaman vuoden aikana, että olen menossa susilauman keskelle. Ja sudet eivät tietenkään ole niitä opiskelijoita vaan omia pelkojani, jotka louskuttavat ja karkailevat kinttuihin. Siellähän pörräävät. Hoh hoijaa. En voi tehdä asialle mitään.

Joo. Mutta tervetuloa sudet. Katsotaan teitä vasta kun tulette. Turha tässä muuta.

Poika on ihana. Rakkaus avautuu niin helposti kun häntä katsoo. Poika sanoo usein kiitos, hän jopa kuulostaa hyvin kiitolliselta.
Hengittäminen on ihanaa, ja vesi.
Kahvi on hyvää, uiminen, ruisleipä, kala, lumi, ystävät. Ja pienet ystävät jotka tekevät lumitöitä ja havaitsevat haamuja meidän pihassa ja päällekakkaavan, kenties jättiläsmäisen hiiren makuuhuoneessa. Hiljaisuus on hyvää, siihen avautuu lähes aina mahdollisuus vaikka eläisi minkä hässäkän keskellä.
Sudet mahtuu hiljaisuuteen, kauniit sudet.
Jokin juuri hellitti sydämessä, jokin jota en ollut huomannut ennen kuin se hellitti.

5 kommenttia:

Marikki kirjoitti...

Kiitos sanoista. Oli hyvä lukea.

Anu Välitalo kirjoitti...

Kiitos Marikki merihevonen. Onko merikuusia joiden siimeksessä laukkaat?

Katja kirjoitti...

Kiitos tästä minultakin. Koen samat sudet. Olen miettinyt, kesyyntyvätkö ne tai tottuuko niihin. Vai olisiko sitten kaikki liian helppoa? En tiedä. Ne tulevat muuten uniinikin. Laumoina tai yksittäin. Viikonloppuna kolmea tyttöä pulkkailuttaessamme kaksi halusi olla kettuja, isoin, jo koululainen, susi. Hän kulki edellä. Jäin miettimään tuota.

Anu Välitalo kirjoitti...

"Vai olisiko sitten kaikki liian helppoa?"

Onpa tuttu ajatus! :D Ehkä me vaan tykätään näistä susistamme niin paljon ettei malteta luopua. On niin hienoa olla susien paimenena, sisältöä elämässä. Kunnes kyllästytään ja päästetään ne vapaaksi, ehkä.

Heikki kirjoitti...

Onnea alkavaan elämänvaiheeseen!

Silloin kun sisäiset sudet ja lampaat melskaavat, jatkuva valmiudessa oleminen näännyttää.