keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Hörhöilyä ja neuvontaa pimeässä

Kirjoitan... en kertoakseni mitään, tai ehkä sitäkin, mutta laskeutuakseni. Pimeä aika on minussa, rytmini on hidastunut verkkaiseksi. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen vahvasti että olen yhtä pimeän vuodenajan kanssa (vaikka varman lapsena olemme siinä luontaisesti). Huomaan selkeämmin kuin muina vuodenaikoina, että hektiset sosiaaliset tilanteet tuntuvat häiritseviltä. Häiritsevintä on kun juttelen jonkun kanssa kahden kesken intensiivisesti ja joudun vähän raiteiltani, rupean myötäilemään toisen energiaa, tai pikemminkin tekemään pieniä energeettisiä myönnytyksiä tai muuntautumistemppuja joita kuvittelen toisen minulta haluavan. Paino sanalla kuvittelen, mitään todellista vaatimusta kenenkään muun taholta muhun ei kohdistu. Nää tilanteet on nykyään kyllä paljon pehmeämpiä kuin joskus ennen mutta mä vaan aistin herkemmin, milloin toimin itseäni kohtaan niin että se ei oikein... toimi. En mä kaipaa pois rauhan tilasta jonka pimeä antaa mulle lahjana.

Havahdun kesken näiden tilanteiden, tiedän että mä en nyt menettele ihan "oikein", mutta siinä on jotain pientä hämmennystä, jotain mikä estää mua täysin vetäytymästä siitä kiihtyvästä rytmistä johon olen itseäni ajamassa. Katselen tätä kuviota ihmetellen. Mussa on luottamus että jos saan jatkaa täällä olemassaolossa, niin tämäkin asia muuntuu itsekseen. Pelkästään tämän syksyn aikana on tapahtunut... ihmeitä. Aistin ja huomaan hyvin pieniä asioita, keveitä, ja mussa tai jossain on herkkyyttä jota en ikinä tiennyt olevan. Ihan kuin herkkää kudosta kuoriutuisi vanhojen suojusten ja taakkojen alta.

Joo, usein se häiriö liittyy sellaiseen että joku kertoo jostain epäkohdasta. Siinä kohti mussa herää pieni epävarmuus että pitäisikö mun nyt olla empaattinen tai jotenkin koettaa neuvoa, auttaa, koettaa löytää joku, heh, positiivinen näkökanta, olisiko paras vaan osallistua päivitellen... samalla näen että ei mun mitään tarvitse koettaa eikä yrittää, senkun olen, kuuntelen tai lähden pois, olen hiljaa tai kommentoin. Mussa on yhä vähemmän halua neuvoa ketään, mutta silti niitä neuvoja toisinaan nousee, huteria heittoja, se tuntuu oikeastaan siltä kuin voima joka niitä neuvoja generoi, olisi haipunut mutta joku vanha refleksi toimii yhä.

Hehee, mä olen sitä paitsi tosi huono neuvomaan ketään. En tiedä että mun neuvot olisivat koskaan ketään auttaneet - paitsi silloin kun joku on kysynyt neuvoa ja siis ollut itse valmis ottamaan ratkaisun vastaan. Kysymyksiin on mukava vastata. Mutta jokainen ihminen elää tilanteessa joka on jollain tasolla hänelle täydellinen, juuri oikea, miksi minä siihen yrittäisin puuttua, etenkään pyytämättä. Mua hämmentää tilanteet joissa ihminen kerta toisensa jälkeen palaa samaan ongelmaan, toistaa samaa juttua jota jo puoli vuotta sitten ja kuukausi sitten, samoin sanoin, mulle tulee olo että hän pyytää multa jotain, ratkaisua, mutta monesti onkin niin ettei hän ole valmis sitä kuviota muuttamaan. Ainakaan minun neuvostani :)

Puheen taso, energian taso. Energian tasosta on vaikea puhua, siinä on niin vähäisiä, vaikeasti sanallistettavia nyansseja ja heh, se kuulostaakin ihan hörhöilyltä, siispä siirryin puhumaan neuvomisesta. Mutta hei, en mä aio neuvojani väkisin rajoittaa, sanon mitä sanon, kyllä tääkin asia tästä asettuu kun vaan rauhassa kuuntelen niitä toisia, hörhöjuttuja.

2 kommenttia:

hanne kirjoitti...

Todella syvä, herkkä kirjoituksesi..
Oli ihana lukea...tuo kirjoituksesi avasi jotain...poisti turtuneisuutta olla vaan tilanteissa...Ollaan hereillä! ollaan läsnä itsessämme...

Anu Välitalo kirjoitti...

Joo, Hanne, kyllä mulle sopii, ollaan vaan hereillä :)

Jotain heräsi kommentistasi, melkein tekisi mieli kirjoittaa uusi merkintä... mutta kirjoitan kuitenkin tähän. Ei - kirjoitan uuden merkinnän. Sittenkin. Joo. :D