torstaina, marraskuuta 12, 2009

Asioiden kanssa olemista

Poika ei olisi aamulla tahtonut lähteä hoitoon. Hänellä on semmoinen vaihe ettei hän halua lähteä minnekään, hän haluaa aina vaan jatkaa sitä mitä on milloinkin tekemässä. Pistää kampoihin koko pitkulaisen laihan olemuksensa voimalla, muuttuu purppuranpunaiseksi kaareksi. No, minä sulloin häntä kalsareihin ja puuroa häneen ärtymyksen voimalla, en tiedä mistä se tänä aamuna tuli, sitä vaan oli. En voinut sille mitään, se aina hiipi jostain. Tyydyin kertomaan itselleni noin kolmekymmentä kertaa eri tilanteissa: ärtymystä, ärtymystä, ärtymystä. Ärtymystä, ärtymystä. Se tuntui pysyvän jossain näkymättömissä aisoissa tuolla jatkuvalla muistutuksella. Lopulta oltiin autossa ja olo oli selkeä. Kas, ärtymystä.

Asioiden nimeäminen on mulle kuin (vaihtuva) taikasana. Mun ei tarvitse yrittää mitään eikä muuttaa mitään eikä moittia itseäni mistään. Kerron vaan itselleni, että jännitystä. Ärtymystä. Pelkoa. Kuvotusta. Jännitystä. Kun olen valpas, huomaan näitä tiloja häilähtelevän, vähäisinä mutta kuitenkin voimia vievinä, hyvin usein, ne muuttavat muotoaan, muuntuvat. Usein nimeäminen muuntaa ne joksikin muuksi jolla ei ole nimeä, se on rauhaa tai helpostusta (hehe, kiva kirjoitusvihre) tai ei mitään. Toisinaan tunnetila tai tuntemus jatkuu nimeämisestä huolimatta, mutta se ei pääse ikäänkuin niskan päälle, ja mä olen jo oppinut että jos pysyn kyllin tietoisena, niin kyllä se jonain päivänä, jonain vuonna kuitenkin muuntuu. Joksikin. Keräkaaliksi!

Ruumiin jännityksiä olen jo pitkään havainnoinut, ja tietysti kirjoittanutkin niistä monesti. Siitä on tullut arkinen tapa, sata kertaa päivässä pudotan pois sen jännityksen jonka voin, tai sitten vain nimeän sen, jos en voi luopua. Tajusin eilen töistä palatessa, että nää konstit ovat tullut vähän helpommaksi, hitusen automaattisemmaksi. En enää kärvistele (ainakaan usein) sitä että jännitystä on. Joskus siitä on helppo luopua. Jos luovututtaa. Toisaalta... en yritä luopua. Helpotuksen tunne hyökyi päälle; se mitä mä teen ja olen, se riittää, asiat muuttuvat. Ja vaikka eivät muuntuisikaan, mä itse en pidä niitä enää niin... tähdellisinä.

Tietokoneen äärellä istuessani saatan vaipua merkilliseen, turtuneeseen tilaan, en muista venytellä, voin istua kolme tuntia paikallani kunnes huomaan että hirveä pissahätä. Mutta musta tuntuu että sekin asia on muuntumassa, ei mulla mitään todisteita ole (paitsi että juuri äsken venyttelin, hähää!) mutta siltä vaan tuntuu.

2 kommenttia:

dharmalauri kirjoitti...

Nimeämisen voima on mahtava. Ja makaroonilaatikko hyvää. Ja lapset joskus tosi ärsyttäviä. Ja sitten rakkaita.

Anu Välitalo kirjoitti...

Niin,
olet oikeassa noissa asioissa :)
Minä söin sienikeittoa koska se oli paljon edullisempaa. Hirmu hyvää sekin, kanttarelleista.

Joka aamu ja päivä en suinkaan ole ärsyyntynyt, vaikka tiettyä taistelua meillä käydään nyt jatkuvasti, koska pojalla on tosiaan semmoinen vaihe ettei hän (aluksi) halua tehdä muuta kuin hän jo tekee. Se on fyysisesti raskasta mutta toisinaan henkisesti - kas! - yllättävän helppoa. Huomaan että suurin yksittäinen seikka, joka nostaa ärtymystä on kiire. Jos mulla on kiire, rupean helposti käyttämään fyysistä voimaa, enkä sitä toista voimaa. Tää nyt ei ole varmaan yllätys kellekään jolla on ollut pieniä lapsia... :)

Se on vaan hyvä huomata, että saattaa päästä paljon helpommalla kun järjestää omalta osaltaan niin etteivät aamut ole kovin kiireisiä. Lapset kun ovat semmoinen luonnonvoima, niille tulee vaiheita ja vaiheita vaiheiden jälkeen, ja kaiken sen kanssa on elettävä.

Kiitos vielä tuosta mitä sanot nimeämisestä, tekee hyvää kuulla se sultakin.