maanantaina, kesäkuuta 16, 2008

Kyllä se siitä

Kirjoitin tämän eilen illalla.

Siirsimme mun tavarat varastosta uuteen työhuoneeseen. Huomenaamusta lähtien olen sitten neljän viikon ajan töissä. Ihanaa!

Mulle sattui merkillinen tapaus. Varastofirman ulko-oven avaussysteemi oli muuttunut joskus aikaa sitten, enkä millään löytänyt sitä uutta avainkorttia enkä totta puhuen edes muistanut, olinko sellaisen saanut. Ennen lähtöä koetin soittaa varastolle mutta siellä oli niin pitkään varattua, että arvelin ettei siellä ole henkilökuntaa paikalla. Mutta tavarat piti saada ulos, paku ja muuttoapu oli jo järjestetty. Lähdin hölmön luottavaisena sinne varastolle jo vähän ennen muuta muuttoporukkaa, ”selvittämään reittiä”. Miten sitä reittiä muka selvittää kun ei ole avainta ja on sunnuntai-iltapäivä? No, heti kun olin saapunut varaston tyhjään pihaan, siihen kaarsi toinen auto. Sieltä nousi rivakasti ulos mies, joka näytti etäisesti tutulta. Perässä nousi nainen, jota tuijotin ja hetken löi tyhjää. Sitten tajusin että mun vanha kurssikaveri, vähän enemmän harmaata tukassa mutta sama tyyppi. En aluksi edes tajunnut olla hämmästynyt ihmepelastumisesta. He olivat menossa omalle varastolleen ja päästivät mut ulko-ovesta sisään, kun tietysti uskalsivat luottaa tuttuun ihmiseen. Oman koppini avain mulla tietysti olikin.

Ja mä kun olen muutaman päivän ajan vannonut uuden oivallukseni nimiin (joka on siis suorastaan klisee mutta kolahti mulle aiemmin tällä viikolla): Kyllä se siitä.

Mistähän se alkoi? Varmaan siitä pikkujutusta, kun kuulin ystäväni kehuvan, kuinka heidän purjehduksensa vauvan kanssa meni tosi hyvin, vauva ei itkenyt ihan koko aikaa... minua rupesi naurattamaan, että ihana asenne, ja näin äkkiä välähdyksenomaisesti, miten negatiivisesti itse suhtaudun moniin tilanteisiin, ja miten pessimistisesti arvioin asioiden lutviutumista, ja miten paljon helpompaa on puhua ongelmista kuin siitä mikä on hyvin. Takaraivossa jyskyttää usein pahin mahdollinen skenaario, vaikka muka koetan ottaa rauhallisesti ja henkevästi haasteet vastaan. Tän havahtumisen jälkeen mulle rupesi avautumaan semmoinen outo mahdollisuus, että jospa asiat todellakin vain ratkeavat jos luotan siihen että ne ratkeavat. Entäpä jos ihan kokonaan jätän pois kaiken vatvomisen? Jos rupean ihan tyhmän optimistiseksi? Kyllä se siitä. Voi, mä en pysty sanallistamaan sitä, mikä tässä mulle tuntui niin... joku semmoinen... helpottava urpoksi heittäytyminen. Ja outo mahdollisuus että tässä kaikkeudessa asioiden on tarkoitus järjestyä ihan oikein, jopa meidän hyväksemme, ihan arkisissakin tilanteissa.

Katotaan miten mun käy :)

2 kommenttia:

olematon kirjoitti...

Faijan duunikaverilla oli tapana sanoa: Asioilla on tapana järjestyä.

Anu kirjoitti...

Niin niillä taitaa olla.

Ihmiset jotka luottavat asioiden järjestyvän, näyttävät kyllä omituisen usein pääsevän vähällä. Heille tuntuu aina ilmestyvän joku helpotus tai pelastus. Tai sitten asiat kääntyvät yllättävällä tavalla ihan erilaisiksi, mutta loppujen lopuksi paljon paremmiksi kuin olisi itse osannut suunnitella. Mullakin on lähipiirissä ainakin yksi tämmöinen onnenlapsi, vaikkakin jo 90-vuotias. :)