torstaina, toukokuuta 22, 2008

Pukuja

Lähistöllä on ihastuttava vaalea puutalo. Sen kaiteissa, ikkunanpuitteissa ja räystäissä on huolelliset puuleikkaukset. Piha on vehmas ja talon takana taiten laitettu keittiökatos vähän isommankin joukon istua kesäiltaa. Talon tytär on pitkä ja kapea, pitkät mustat hiukset valuvat kasvoille. Hänellä on yllään maata viistävä musta nahkaviitta ja pitkä musta hame. Kasvot on maalattu valkoisemmiksi kuin talo. Kun hän pujottaa avainta oveen pikku kuistilla, tekisi mieleni kysyä, saanko ottaa valokuvan. Mutta en tohdi, ehkä hän ei tahdo todisteita siitä että asuu moisessa paratiisillisessa ympäristössä. Hänhän on pukeutunut surupukuun.

Minäkin koen ajoittain surua tämän maailman puolesta. Lapsena ja nuorena murehdin alituiseen luonnon ja ihmisen puolesta. Jos goottius olisi silloin ollut muotia, olisin hyvinkin saattanut samastua sen ajatusmaailmaan - vaikka en olisikaan tainnut jaksaa laittautua niin huolella enkä olla ihan niin urbaani. Näyttää, ettei tällä maailmalla ole paljon tulevaisuutta. Miten kaikki mullistuu ja milloin, en tiedä. Monessa paikassa maailmaa asiat näyttävät mullistuvan kaiken aikaa. Mutta en kyllä aio enää tämän ikäisenä jäädä murehtimaan tulevaa. Maailman takana tai taustalla tai sisäpuolella on kuitenkin kaikki hyvin. Muistin sen äsken. Olin sängyllä rentoutumassa. Vahva pistelevän aistimuksen ja läsnäolon tunne levisi kaikkialle ruumiiseen. Ei se ollut riippuvaista minkään maailman nautinnoista eikä epäkohdista. Makailin aistimuksessa, mutta sitten äkkiä elämä latasi minut täyteen intoa ja kutsui minut takaisin jaloilleni. Olo on tavattoman virkeä, pieni nälkä kihelmöi vatsassa. Mihin asuun pitäisi pukeutua? Kastemekkoon? Ilopukuun? Mutta nyt pitää ehtiä bussiin, pihan omenapuu on pukeutunut.

2 kommenttia:

Marikki kirjoitti...

Kiitos näistä ajatuksista.

Anu kirjoitti...

Ollos! :) Mukavaa kun käyt kiittämässä.