Vatsasta puhuja

Mies ehdotti yksi ilta, että piirtäisimme molemmat aina jonkin saman asian ja sitten verrattaisiin piirroksia. Hän "ei osaa piirtää", minä taas teen sitä (usein) työkseni. Mies kikatti tikahtuakseen vertaillessaan piirroksiamme kebab-annoksesta, meidän autosta, hevosesta. Mutta kun sitten piirsimme molemmat kuvan itsestämme, tuli miehen omakuvasta paljon näköisempi. Minä olen jotenkin kadottanut sen, miltä näytän. Ei ole ollut aikaa katsella peiliin pitkään aikaan ja ulkonäkö on tietysti muuttunutkin. Olin hämilläni koska olen aina ennen helposti osannut piirtää itseni. Nyt olen sitten välillä luonnostellut itseäni ja välillä alkanut tavoittaa jotain nykyisestä ulkonäöstäni. No, ikä näkyy, ja raskausaika, ja kevään unettomuuskin. Se kuuluu asiaan että kokemukset jättävät jälkensä, mutta kuitenkin asia on myös vaivannut, ei rypyt ja semmoiset vaan jostain syystä erityisesti vatsa. Se ei ole enää litteä. Oli hämmentävää kun kroppa muuttui raskaudessa ja synnytyksessä niin nopeasti, kun muutokset yleensä hiipivät pikku hiljaa. Piirreltyäni itseäni silloin tällöin menin eräänä iltana alasti vessaan ja katsoin peiliin. Yhtäkkiä hyväksyin täysin sen mitä näin. Tuntui hyvältä. Tuommoinen naisihminen.

Lähden pojan kanssa viikoksi reissuun kun mies lähtee työmatkalle. Voi olla etten pääse tai ehdi sinä aikana kirjoittamaan. Hyviä päiviä sinulle, kuka ja minkä näköinen tällä hetkellä oletkin. Tää on muuttumisleikki.

Astanga-pohdintoja jotka liudentuvat sekalaiseen

Aamulla heräsin aika ilkeään migreenin alkuun. Kiskottelin, join mustaa teetä, söin aamupalaa. Ei auttanut. Pyysin miestä jäämään vielä siksi aikaa että otan lääkkeen ja lepään kunnes kohtaus menee ohi. Onneksi miehellä on se mahdollisuus. En oikein pysty hoitamaan vauvaa migreenissä. Tai kai sitä pakon edessä tekee mitä vaan, mutta aika hurjaa se on kun valot ja äänet ja liike sattuvat ja tuo poika on koko ajan vaaroissa ja kiljumassa ja joka verhon raosta leikkaa sisään armoton kevätaurinko. Ja oksettaa. Lääkepistos taas aiheuttaa sen että en voi ajaa autoa vähään aikaan ja tänään olisi mentävä neuvolaan, sinne voisi hyvin kävellä ellei aurinko olisi niin armoton, lääke poistaa säryn mutta ei valonherkkyyttä ja valo laukaisee kivun uudestaan – miten oikein pääsisimme neuvolaan? Taksilla? Ah, mikä vyyhti. Pistos myös tekee sen että loppupäivän on aivan uupunut ja lapsen kanssa oleminen on joka tapauksessa tosi raskasta. On mulla lääke jolla on vähemmän sivuvaikutuksia, mutta jotenkin tunsin että se ei nyt auttaisi. No, muistin että jooga. Aurinkotervehdys ja ehkä seisomasarja ja loppuliikkeet. Mies oli sitten pojan kanssa ja minä joogasin, siihen meni suunnilleen saman verran aikaa kuin piikin ottamiseen ja lepoon sen jälkeen. Niska ja yläselkä heräsivät kohmeesta, veri lähti kiertämään ja koko ruumis valpastui. Vähitellen kivuliaisuuden tunne poistui tyystin, toisin kuin usein lääkkeellä. Myöhemmin päivällä vielä huomasin, että kuukautiset olivat alkaneet. Kuukautissärkyyn ei yleensä ole auttanut oikein mikään! Merkittävää. En lakkaa hämmästelemästä joogan tehokkuutta. Hah, joskus tuntuu että se todella on ihmelääke vähän kaikkeen!

Kun tämä kesä tuli, en oikein enää raskinut joogata. Talvella se toimi, kun ulkona oli pimeää ja märkää tai liukasta. Miehen tultua töistä kotiin minä vetäydyin makuuhuoneeseen tekemään harjoitusta. Nyt olen mieluummin lähtenyt ulos lenkille kun siellä on niin ihanaa. En saa tarpeekseni ulkoilmasta! En oikein tiedä miten saisin jatkettua joogaharjoitusta kesän ajan, meillä on sisällä niin ahdasta ja hämärää ettei se kutsu harjoittelemaan. Voi kun lähistöllä olisi joku valoisa sisätila minne mennä tekemään harjoitusta silloin kun itselle ja perheelle sopii, mutta onko semmoisia paikkoja olemassa? Hm, voisikohan pihassa tehdä? Astangajoogaa neuvotaan tekemään sisällä, miksiköhän? Ollessani Kökarissa taiteilijaresidenssissä joogailin toisinaan paljailla kallioilla (ihastuttavan hörhö mielikuva, eikö vain). Kyllä se ihan hyvin luontui. Tietysti ulkona saa helposti vetoa, ja keho pitää saada tasaisen lämpimäksi ettei satu mitään. Ja sopivan tasainen alusta pitäisi olla, silokallioita meillä ei sentään ole vaikka piha muuten lähestyykin täydellistä. Hohoo, tämähän vaatii testailua! Naapurit, saatte taas ihmetellä tämän talon menoa. Tonttia elävöittävätkin seudun vanhimman talontötterön ohella valtava heinää ja puuntaimia kasvava multakasa, koiran hauta, rälläkkää soittava puolisotilaallinen juoppo volvoamazoninsa kanssa, seinän korkuinen pino vanhoja autonrenkaita ja meidän melkein jokailtainen nuotio ja vaihtuva kööri sekalaisen näköisiä ja värisiä barbecue-vieraita.

Poika tekee heräämistä. Oli niin virkeä olo että rupesin rentoutushetken sijaan kirjoittamaan blogia, saa nähdä tuleeko seuraamuksia. En ole enää uneton mutta väsynyt vielä. Mutta koko ajan vähemmän; eilen illalla kylvin papua ja hernettä kasvimalle ja olen jaksanut vähän kastella ja kitkeä puutarhaa. Nyt nuo hommat tuntuvat virkistäviltä, sormet suorastaan syyhyävät. En ole vielä raskinut käyttää suojakäsineitä, tuntuu ihanalta saada kynnenaluset mustiksi, sormiin pikkuruisia tikkuja ja haavoja, kämmenselkä rahisevan kuivaksi. Ulkona tuoksuu hieman pyörryttävältä, maa ja puut ja varmaan puhelinpylväskin erittävät mahlojaan alkukesän huumassa.

Täi täi,

sanoo poika. Nousee seisomaan stereoita vasten, painaa playtä ja saa vanhan sikhitekno-kasetin soimaan yhdettätoista kertaa päivän aikana. Hekottaa ja hetkuttaa lantiota. Kahdeksankuinen, mutta ei tunnu enää useinkaan niin vauvalta... nyt norppapää pilkottaa näytön takaa, se kaluaa kannetta Van KANTTA JA P äsi käsiks näppäimiinkin. pitÄä pitÄä taukoa.AA

Mies tuli mettästä, reidessään karmeat karhun kynnenjäljet. Tai ainakin jonkin karahkan. Mietittiin pitääkö haavoja lähteä puhdistuttamaan ensiapuun mutta sitten se lorotti haavaan TOSIVAHVAA desinfiointiainetta ja kieriskeli hetken tuskissaan. Ei lähdetä. Ehkä kumminkin Maailma kylässä –festareille, tai sitten ei. Mulla on erinomaisen päättämätön olo. Haluaisin mennä juoksulenkille, gourmet-illallisen ja baariin kavereiden kanssa, yhtä aikaa. Vaan nukkua. Omaa aikaa. Olla perheen kanssa. Suututti kun mies haavoitti itsensä. En tiedä miksi.

Mutta nyt on taas rauha, ihan tässä vaan, tämän virkkeen myötä, näine hyvineni. Kun perustin Hiljaisen tienoon, päätin että voisin sen avulla palata nahkoihini aina kun on tarvis. Usein on. Toimii.

Uloshengitys. Välillä mä tarvitsen sen että mies päättää.

Meillä oli kaksi tuttua pikkutyttöä taas yötä hoidossa. Kasvimaa on ollut täysin heitteillä, laitoin tytöt hommiin, porukalla tehtiin tietenkin. Hyvä diili! Nyt meillä on pienten käsien kylvämää porkkanaa, salaattia ja retiisiä itämässä, useampi siemen samassa reiässä, eivätkä tytöt ehtineet tapella ja kaatuivat yöksi petiin uupuneina. Isompi tytöistä oireilee perhejuttuja, vaatii jäätelöä heti ja kaakao on pahaa ja mun tädin vauva on söpömpi kuin teidän ja mummolan kasvimaa on paljon isompi. Jostain hän on niin kovasti paitsi. Eikä ole vaikeaa arvata, mistä. Silti käytös ottaa pattiin, eikä tyttö saa positiivista palautetta jota kyllä todella nyt tarvitsisi. Enkä mä huoli moista tyranniaa ja epäsopua tähän taloon, joten olen tavannut pitää tytölle ankaria palautetuokioita jotka päättyvät kehuihin joista ei voi kiemurrella. Tyttö kuuntelee saarnojani aika hämmentyneenä ja käyttäytyy niitten jälkeen paljon ystävällisemmin. Musta tuntuu aina, että tyttö on ”annettu” mulle vähän niinkuin harjoitukseksi tulevia koetoksia varten (ja saattaa mullakin olla jokin outo mutta tarpeellinen rooli tytön elämässä). Oma poikani on vielä aika syyntakeeton, mutta ajat muuttuvat.

Pukuja

Lähistöllä on ihastuttava vaalea puutalo. Sen kaiteissa, ikkunanpuitteissa ja räystäissä on huolelliset puuleikkaukset. Piha on vehmas ja talon takana taiten laitettu keittiökatos vähän isommankin joukon istua kesäiltaa. Talon tytär on pitkä ja kapea, pitkät mustat hiukset valuvat kasvoille. Hänellä on yllään maata viistävä musta nahkaviitta ja pitkä musta hame. Kasvot on maalattu valkoisemmiksi kuin talo. Kun hän pujottaa avainta oveen pikku kuistilla, tekisi mieleni kysyä, saanko ottaa valokuvan. Mutta en tohdi, ehkä hän ei tahdo todisteita siitä että asuu moisessa paratiisillisessa ympäristössä. Hänhän on pukeutunut surupukuun.

Minäkin koen ajoittain surua tämän maailman puolesta. Lapsena ja nuorena murehdin alituiseen luonnon ja ihmisen puolesta. Jos goottius olisi silloin ollut muotia, olisin hyvinkin saattanut samastua sen ajatusmaailmaan - vaikka en olisikaan tainnut jaksaa laittautua niin huolella enkä olla ihan niin urbaani. Näyttää, ettei tällä maailmalla ole paljon tulevaisuutta. Miten kaikki mullistuu ja milloin, en tiedä. Monessa paikassa maailmaa asiat näyttävät mullistuvan kaiken aikaa. Mutta en kyllä aio enää tämän ikäisenä jäädä murehtimaan tulevaa. Maailman takana tai taustalla tai sisäpuolella on kuitenkin kaikki hyvin. Muistin sen äsken. Olin sängyllä rentoutumassa. Vahva pistelevän aistimuksen ja läsnäolon tunne levisi kaikkialle ruumiiseen. Ei se ollut riippuvaista minkään maailman nautinnoista eikä epäkohdista. Makailin aistimuksessa, mutta sitten äkkiä elämä latasi minut täyteen intoa ja kutsui minut takaisin jaloilleni. Olo on tavattoman virkeä, pieni nälkä kihelmöi vatsassa. Mihin asuun pitäisi pukeutua? Kastemekkoon? Ilopukuun? Mutta nyt pitää ehtiä bussiin, pihan omenapuu on pukeutunut.

Värihavaintoja

Olen ihmetellyt, miten talitiaiset voivat sulautua niin täydellisesti kevään pensaisiin ja puihin. Nehän ovat aika räikeitä, enimmäkseen keltamustia. Silti niitä ei erottaisi vihreyden seasta lainkaan, jos ne pysyisivät liikkumatta, mitä ne eivät kyllä tee. (Tai saattaahan pensaissa tietysti oleilla suuret määrät liikkumattomia talitiaisia, joita emme erota.)

Katseltuani aikani niiden maastoutumista tulin ajatelleeksi erästä väriopillista erikoisuutta. Kun mihin tahansa puhtaaseen pääväriin tai väliväriin lisätään mustaa, väri alkaa ensin syventyä ja tummua. Jossain vaiheessa se sitten muuttuu murretuksi. Paitsi keltaisen tapauksessa; keltainen alkaa vihertyä. Ei ole olemassa tummankeltaista, vaan jonkinlainen oliivinvihreä tai mitä kaikkia nimityksiä sille onkaan annettu. (En kyllä tiedä, miksi näin käy. Ainakin keltainen on pääväreistä vaalein / kirkkain, joten tummana se menettää jotain olennaista olemuksesta. Sitä en ymmärrä, miksi se alkaa juuri vihertyä, mustassahan on kaikkia päävärejä.) No, talitiainenhan on siis sekoitus mustaa ja keltaista, ja matkan päästä se siis näyttää - vihreältä. Itse asiassa talitintin selässä on eräänlaista vihertävää harmaata, joka näyttää täsmälleen sen rinnan värien sekoitukselta.

Kun tähän vielä lisätään se seikka, että käsitämme vihreiksi aivan tavattoman laajan skaalan (luonnon) sävyjä (ehkä laajemman skaalan kuin muiden värien kohdalla?), tuo tintin suojaväritys jollain tavalla selittyy.

Tämä kaikki on tietenkin äärimmäisen tähdellistä.

Tänään kävelin ohi talon, joka oli juuri maalattu. Vannon, että maali myös tuoksui juuri sille ihmeelliselle sävylle; se oli täydellisen ihana vihertävän keltainen. Piti haukkoa henkeä siitä aistivaikutelmasta. Merkillinen sävy oli juuri sillä välillä, ettei se ollut vihreä eikä keltainen. Maaliin on kyllä täytynyt sekoittaa valkoista ja ehkä hiven mustaakin, muuten se olisi ollut räikeä niin suurena pintana. Nyt se näytti vain puhtaan raikkaan säteilevän elävän vihreän keltaiselta tai keltavihreältä. Ah.

Itsen viihdyttämisestä, mm

Olen ollut hyvin kyllästynyt ajattelemaan. Ajattelu tuntuu turhanpäiväiseltä, ajatukseni niin ...kolutuilta. Tylsiltä. Sovinnaisilta. Lävitseni kulkeva ajatus synnyttää ruumissa jännityksen. Seuraava ajatus pitää jännitystä yllä, sitä seuraava pahentaa jännitystä. Tällä hetkellä helpoin tapa lakata ajattelemasta on rentoutua. Mennä lötköksi. Öisin, jos en ole unessa, saatan rentouttaa, rentouttaa, rentouttaa. Ajatuksia on vaikea estää nousemasta, helpompi on olla jatkamatta niitä. Ajatuksia nousee, jännityksiä ilmenee, kierre on helppo katkaista alkuunsa. Silti ajatuksia vain ilmenee. Kaipaan hiljaisuutta. Toisinaan on taukoja, autuaita aukkoja hälinässä. Voi että kaipaan siihen taukoon. Ja sitten menen siihen. Tulen pois, ja kaipaan. Eilen illalla kävin lenkillä ja juostessa oli epämukava olo. Aina kun tulin nahkoihini, olo oli älyttömän hyvä, avara, ja sitten taas pakenin ajatuksiini, keskityin johonkin pieneen kolotukseen polvessa, näkökenttä kapeni... ja sitten taas takaisin nahkoihin, näkemään koko laajan näkökentän, tuntemaan koko ruumiin, kuulemaan kaiken mitä ilmenee, luokittelematta. Ees, taas. Sisään, ulos. Semmoinen lenkki.

Kummaa kaivata johonkin mikä on jo. Tylsä veitsi lipsuu ja tekee haavan. Hyvä veitsi on äärimmäisen terävä. Mutta veitsen terällä on vaikea pysyä.

Piparminttu tuoksuu pökerryttävästi. Se on levinnyt yrttimaalla yli tarpeen, leikkelin versoja mukaan kun olen lähdössä ystävän luo käymään. Ne lemuavat tuossa pöydällä. Niitä on kaksi lajiketta, toinen ilmeisesti miedompi viherminttu ja toinen punertavalehtinen, voimakkaampi piparminttu.

Olen kyllästynyt myös itseni viihdyttämiseen. Jonkin aikaa se oli tarpeen. Väsyneenä mulla ei ole ollut oikein mitään tekemistä vauvanhoidon lisäksi, vapaahetket olen käyttänyt vaan makaamiseen ja rentoutumiseen tai sitten jonkin lehden lukemiseen. Nyt kyllästyttää lehdetkin. Ei ole helppoa vaan olla silloin kun mitään ei ole tehtävissä, mutta ilmeisesti semmoisen aika on nyt. Niin, itsen viihdyttäminen on ihan ok mutta se valitettavasti ruokkii ajattelua. Täytyy kai saada käyttöön lisää voimia, jotta jaksaisi useammin olla ajattelematta. Katselen, mitä turhaa teen päivän aikana, mihin on sitoutunut voimavaroja. Nyt ajattelematta oleminen tuntuu työltä ja yrittämiseltä, ehkä voin helpottaa asiaa jostain toiselta suunnalta.

Kävimme eilen - miksi semmoista sanotaan? Kasvikaupassa? Puutarhakaupassa? Puutarhamyymälä? Joo, joku semmoinen. Mukaan lähti taas monta pussia kukkien ja vihannesten siemeniä. Ja muutama taimi. Oltiin taas suloisen urpoja siellä, kyseltiin myyjiltä että mitkä kukat kukkis mahdollisimman myöhään kesällä (siis tosiaan, me tultiin puutarhamyymälään ostamaan "kukkia"), ne neuvoivat kärsivällisesti että niitä on vaikka mitä, tuolla seinustalla siemenpusseissa on semmoiset merkinnät että milloin ne kukkivat... mä olen innokas havainnoimaan luonnon ilmiöitä mutta puutarhan pitämisessä aivan, öö, vihreä? Jätin tomaatin taimet ulos yöksi, unohdin. Ihme kyllä, se näyttävät selvinneen yöpakkasesta (tai ehkei täällä mennyt pakkasen puolelle, en tiedä). Lapsuudenkodissakin oli pikku puutarha, mutta isän puutarhafilosofia oli "olemassaolon taistelu". Se vaan istutti sinne lisää kaikkea ja katsoi riemuissaan, mikä milloinkin tukahduttaa edellisen lajin. Yleensä se oli joku myrkkykeiso tai koiso, joka yhteisvaikutuksessa auringonvalon kanssa aiheuttaa kunnon ihottuman... tai takiainen, isä väittää levittäneensä takiaisen Keski-Suomeen. Se rivitalon takapihan pläntti on nykyään paljon, paljon korkeampi kuin pitkä tai leveä. Alkuperäiset punaviinimarjapensaat ovat kauan sitten menehtyneet taikka sitten mutatoituneet selviämään ilman yhteyttämistä. Siellä asuu kissapetoja. Oi, mä pidän siitä puutarhasta.

Ohoh, poika on nukkunut jo kaksi ja puoli tuntia. Harvinaista. Se oppi tällä viikolla konttaamaan ja nousemaan seisomaan tukea vasten. Mahtava meno, nastaa kun sen kanssa on nyt tekemistä, täytyy olla valppaana ettei se kalauta kalloaan terävään kulmaan tai kaada tuhkasankoa tai syö päivän lehteä, itsen viihdyttämisen tarve on vähäisempi kun poika ei anna mun enää lueskella ja olla poissaoleva.

No ni, nyt siellä ollaan hereillä. Menoks!

Kerron

Saanko mä kertoa, miten nukuin viime yönä? En tiedä, miksi se kiinnostaisi teitä, mutta jos mä kerron hyvin? Entä saanko kertoa, miten hyvää ja kaunista elämä on?

Mä kerron. En ottanut eilen illalla melatoniinia. Ei sillä kai mainittavaa vaikutusta ole ollut missään vaiheessa, mutta kun unet alkoivat parantua, en uskaltanut heti poiskaan jättää. Söin sitä yhteensä ehkä pari kuukautta iltaisin. Se on nukahtamislääke, ei koko yön kestävää vaikutusta. No, eilen en siis ottanut. Join vaan valeriaanaa sisältävää teetä ja kävin iltahämärissä noukkimassa irtonaisia rikkaruohoja juuri käännetyltä kasvimaalta. Sitten väsyttikin. Kello oli kaksitoista. Heräsin puoli neljältä ja olin tosi kiitollinen että olin taas nukkunut niin pitkään. Istuin ulkona miehen aamutakissa kuuntelemassa yölintuja. Mustarastas oli parkkeerannut vuokraemäntämme talon antennille, komealle paikalle, ja piti uskomattoman kaunopuheista selontekoa. Aamu sarastaa, valtakunnassa kaikki hyvin! Kömmin takaisin sänkyyn. Heräsin seitsemältä kun mies teki lähtöä töihin. Ilahduin taas, että olin nukkunut. Nukutti yhä armottomasti, mutta poika oli hereillä. Kömmin hänen viereensä (omaan sänkyyni, olin nukkunut olohuoneessa, vieläkin nukun välillä eri huoneessa kuin pojat) ja seurustelin iloisen naaman kanssa. Jossain vaiheessa torkahdimme molemmat. Oi! Heräsimme varttia yli yhdeksän. Ylenpalttista.

Koko pikku talo on kietoutunut vihreään ilmavaan vaippaan. Tilaa, tilaa, tilaa! Pihan yllä oleva tyhjyys tulee nyt havainnon piiriin uudella tavalla, kun koivut, vaahterat, tammet, pihlajat, lehmukset, jasmiinit, kriikunat, karanneet nimettömät koristepensaat ovat lehdessä. Vaahtera kukkii, sen vihreät pikku kukkaset tanssivat ilmassa ja putoavat jätskiannoksen päälle. Takapihan rinteessä seisoo yksi suorastaan kansallismaisemamainen matala mänty. Sitäkin tulee katseltua nyt useammin. Tavattoman sympaattinen puu. Jalat maassa, kädet taivaassa. Puita katsellessa on helppo aistia yhtä aikaa ikuisuus ja katoavuus. Puut henkivät lumousta. Kuin katselisi sammakkoa, joka onkin prinssi, tai toisinpäin, kuinka vain. Vain väkevä taika pitää ne hetki hetkeltä muodossa. Naapurin pihalla kasvaa valtava musta kuusi, jolla on leveät hartiat, hirmuinen auktoriteetti. Jos sitä koskisi, saisi iskun. Ei sähköiskua vaan jotain muuta voimaa.

Ulkona on tuulista ja vilpoisaa, hyvä pojan nukkua päiväunia. Vaunut ovat ikkunan alla, koska en löytänyt itkuhälytintä. Tintit istuvat kopan reunalla jonottaessaan lintulaudalle. Ei ihme että suomalaiset rakastavat telttailua, sanoi ystäväni. Kun suuri osa heistä on elämänsä alkajaisiksi nukkunut ulkona vaunuissa, säässä kuin säässä. Minusta se on palvelus lapsille. Pienet paimentolaiset.

Viimeinen suullinen kahvia on ihanan kylmä. Jääkaapissa odottaa falafel-annos. Falafel-pullia on hyvä tehdä kerralla paljon ja pakastaa. Nälkä.

- Siinä on semmonen äitilukko, sanoi mies kun en saanut äitienpäiväkakun pakkausta auki ruhjomatta pahvia. Oli ihan kivaa olla äitienpäivä-äiti ensimmäistä kertaa. Sain aamiaisen vuoteeseen. Loppupäivän otin erivapauksia tarjoamattakin. Ihmiset päivittelevät, että kevät vyöryy niin nopeasti, kohta se on jo ohi! Kaikki on kukkinut juhannukseen mennessä! Vuorenkilvetkin ovat jo ohi Kiian lakkiaisten aikaan! Voi ei! On meillä ongelmat! Että on niin kaunista, niin henkeäsalpaavaa, että varmaan ei voi olla huomenna samanlaista!

Ei tarvitse kuin kääntää katseensa ikkunaan niin vihreys on mun sisällä. Sisältä se kutsuu. Vaikka tuohon olisi hyvä lopettaa, on pakko vielä kertoa että se yksi käpytikka on ihan asettunut takapihan metsälampareeseen. Sieltä kuuluu leppoisa nakutus. Tikan voimakkaasta olemuksesta tulee mieleen yksi nykyinen miesvoimistelija joka oli mun rinnakkaisluokalla yläasteella. Se ei mitenkään liity voimistelijan naisasioihin.

Darwinin lintulauta

Lintulaudalla vieraili aamulla talitiainen, jonka ylänokka oli kasvanut pitkäksi ja kaarevaksi, alanokka jäänyt tyngäksi. Tintti oli vähän hidas ja peloton, se ei piitannut vaikka seisoin lasin toisella puolella 30 cm päässä siitä. Sen oli vaikea saada siemeniä irti lintulaudan yllä killuvasta talipötköstä. Silti se oli kasvanut isoksi ja näytti kohtuullisen hyvinvoivalta. Näytti vähän kolibrilta tai medenimijältä.

Eilen oli pikku orava päässyt talipötköön. Koputin lasiin. Se säikähti ja hypähti ylöspäin kiivetäkseen narua pitkin katolle. Paniikki loisti kurren silmissä kun se pinkoi vimmatusti, eikä se tajunnut, ettei se ole lainkaan etenemässä, vaan jäänyt tahimaan niille sijoilleen. Naru luisti sen käpälissä. Seisoimme hyvän aikaa katselemassa sitä, mutta lopulta oli pakko mennä kun pojalla oli kakat pöksyssä. Siihen jäi kurre juoksemaan, olisiko tuo nyt sitten yhdenlainen oravanpyörä.

Oli hyvä hiljentyä porukalla. Lähes koko kolmituntisen ajan ajatukset häilyivät ja tuli kaikenlaisia tuntemuksia ilosta kärsimättömyyden kautta pieneen raivoon, kunnes lopuksi laskeutui suuri rauha. Siihen olisin tahtonut jäädä - sitten iltama loppuikin. Parhaani mukaan pysyttelin olossa loppuillan. Oli kiinnostavaa huomata, miten kauan laskeutuminen voi kestää. Että siis olen kumminkin vähän kierroksilla, vaikka vietän ulkoisesti hyvin rauhallista elämää. Joku sanoi taannoin oivaltaneensa, että vaatii vain rohkeutta olla ajattelematta ja pysyä läsnä. Se jäi soimaan. Rohkeutta siis.

Maistelen. Mitä on rohkeus?

Vauvamaista

Maksoin laskut. Kiinnitin seinään nojailevan rahapuun siimalla kattoon. Editoin meidän kolmen kuvat passihakemuksia varten. Kaikki juttuja jotka ovat, rahapuun tapauksessa kirjaimellisesti, roikkuneet pitkään. Taidan olla hiljalleen palautumassa. Aika mukavaa. Unta on joka yö ainakin jonkin verran.

Kevätesikossa on jotain hyvin vauvamaista. Varsinkin sen tuoreissa vaaleanvihreissä lehdissä, jotka ovat palleroisia ja vähän kurttuisia. Noita kukkavauvoja nousee itäiselle seinänvierustalle.

Tänään hiljentymisiltaan.

Voimankäytöstä

Nyt on poika sairas. Riepu. Juuri kun se oli vilistämässä käsistä (se otti eilen ensimmäiset konttausaskeleet), iski influenssa ja nyt se on taas ihan sylivauva. Kurjaa mutta hellyyttävää. Pakkasin aamutöikseni rievun autoon ja kävin hakemassa apteekista vauvan parasuppoja ja ruiskun jolla pistetään maitoa poskeen. Poika ei syönyt aamulla. Nyt se nukkuu levotonta unta.

Mies parani ja lähti töihin. Mä olen vielä tolpillani, kurkku on hivenen karhea mutta olo muuten vahva. Selkeys: olen pojalle sylinä. Mukillinen kuumaa mustaherukkamehua lämmittää vielä mahassa. Sillä on varmaan aikamoinen teho - vitamiinien lisäksi kaikki ne lapsuuden kokemukset kun sai paljon hellyyttä ja vahvaa, kuumaa, makeaa juomaa kipeään oloon.

Olen katsellut pitkin kevättä sitä, mihin oikeastaan käytän voimiani. Mikä on tarpeellista ja mikä tarpeetonta. On hienoa havaita, että voimia on kuin pienessä kylässä, joskus ne vain valuvat hukkaan. Tai mikä nyt on hukkaa, kun kaikella on aikansa ja paikkansa. On kumminkin mukava tajuta että se energia jonka käytän vaikkapa kaiken maailman asioiden arvosteluun ja luokitteluun, on ensinnäkin olemassa, aikamoinen varanto, ja silloin kun en arvostele enkä luokittele, voin käyttää sen johonkin muuhun. Sen sijaan että päivittelisin miten lehdet viitsivät kirjoittaa ministereiden tekstiviesteistä tai miten isoja kaupunkiautot voivatkaan olla, näille asioille ei päivittely tee mitään, voin siis katsella tätä kaikkea sellaisena kuin se on ja käyttää voimani läsnä olemiseen. Ja kaikkeen siihen, mitä läsnä pysymisestä aukeaa. Sydän pamppailee hieman kevyemmin, rentoutuu.

Kirjosieppo, yksi lempilinnuistani, rakentaa vaahteraan. (Kirjo tarkoittaa muuten myös spektriä, sähkömagneettisen säteilyn jakautumista eri lajeihin, hauskaa ajatella että linnun mustavalkeassa asussa piilevät kaikki värit. Tai että se sieppaa kirjon...). Jos takapihan hämärän metsärinteen kisaileviin harakoihin ripustaisi pienet taskulamput ja ottaisi kuvia pitkällä valotuksella, saisi ihmeellisiä risteäviä viivastoja. Melkein näen ne.

Jos olet vaatesuunnittelija, ota tämä idea: asuja jotka saavat inspiraationsa lintujen höyhenpuvuista. Minä tahtoisin heti olla tikli. Voi mikä jakkupuku! Alapihalle on muuttanut varpuspari, jonka naaras on blondi. Ei mikään harmaavarpunen, vaan hehkeä vaaleaverikkö, uimarannan kuivan hienon hiekan värinen, hohtavampi kuin muut varpuset. Sitä paitsi on hauskaa, että osa varpusista onkin salaa pikkuvarpusia, sitä ei vain yleensä huomaa orapihlajan viertä kulkiessa.

Keräsin nokkosia. Mitähän niistä? Vinkkejä otetaan vastaan.

Eri juttuja

Miehellä on hurja influenssa ja minä vain muuten väsynyt. Ostin eilen jääkaappiin valmis- ja puolivalmisruokia, siltä varalta että minäkin sairastun. Sitä paitsi poika on juuri tullut semmoiseen kehitysvaiheeseen että ruuan laittaminen ei muutenkaan tahdo millään onnistua kun hän on valveilla. Ja kun hän nukkuu, mun on levättävä.

Ei ne kyllä maistu pierulle eikä tuulelle. Valmisteet. Ja useista tulee mulle maha kipeäksi, kai se on se vehnän määrä.

Veli laittoi tänään postiin niitten vanhan hyppykiikun, semmoisen lapsenhököttimen joka hököttää lasta sen hetken että voin kokata. Se tulee kyllä kreivin aikaan.

Uniasia on nyt ihan uudella tolalla. Aloin nukkua sinä yönä, kun kuukautiset alkoivat. Nähtävästi se siis oli hormonaalista. Nyt mä vasta olenkin väsynyt, kun nukuttaisi koko ajan! Mutta en todellakaan kärsi enkä valita, aivan mahtavaa. Uni on kaunista! Vielä kuukausi sitten, kun jossain kuvailtiin unen ihanuutta, rupesin itkemään.

Edistystä

Miehen veli oli meillä muutaman päivän. Viimeisenä iltana hän kehui meidän pöperöt maasta taivaaseen. Oli pakko kysyä: huomasitko että me on koko ajan syöty kasvisruokaa? Hän äimistyi. Lappilainen moottorikelkkamies, paatunut lihansyöjä. Olin aika ylpeä.

Miehen veli lähti, sitten tuli vappuvieraita kahtena päivänä. Kivaa oli, mutta väsähdin lopulta ihan täysin. Eilen illalla olin niin voimaton, että lapsen hampaiden (niiden kuuden) peseminen tuntui täysin ylivoimaiselta. Ja viime yönä sitten nukuinkin koko yön! Koko yön! Seitsemän tuntia! Ihan itse! Mistä täältä saa talonkokoisen huutomerkin? Heräsin vain kerran vessaan. Sitten en heti uskaltanut käydä takaisin makuulle kun pelkäsin että jään pyörimään. Rupesin muka meditoimaan sängyssä istualtani. En oikein muista mitä sitten tapahtui. Heräsin aamulla.

Kyllä tämä tästä!

Poika opettelee liikkumaan. Se kieriskelee, yrittää ryömiä eteenpäin (mutta raahautumista se vielä ennemminkin on) , nousee jatkuvasti nelinkontin ja heijaa itseään ees taas, koettaa nousta pystyyn kun löytää sopivan korkuisen tason. Istuu, muttei vielä osaa nousta itse istumaan. Älyttömän hauskaa! Mahtava iso iloinen makkara. Kohta ei tarvitse pyyhkiä pölyjä kun se nuohoaa paikat. Olen nautiskellut niistä viimeisistä hetkistä kun voin istuskella lattialla sen vieressä lukemassa lehteä ja juomassa kahvia. Kohta mennään, eikä istuskella.