maanantaina, helmikuuta 22, 2010

Voimia ja tiloja

Mua hallinnut tietty tyyneys on alkanut väistyilemään, väsymys koettaa ottaa valtaansa, usein en jaksaisi enää mitään, itkettää, suututtaa, synkkiä odotuksia tulvahtelee mieleen. Jos nyt suoraan sanotaan, ja miksei sanottaisi, koska se mistä seuraavaksi puhun on vain ajatuksia ja emootioita, joten siitä vaan, niin en kyllä yhtään osaa iloita siitä että tässä ollaan ihan pian jäämässä lasten kanssa kotiin, mökkiin, erite-elämään, on ollut ihanaa käydä töissä. Ihanaa että on ollut muutakin, ei ole haitannut kodin sotkut, ei puolison menot, ei oma vaativuuteni. Nyt nuo asiat taas hyökivät päälle, toisinaan voimalla, ja tunnen niistä myös syyllisyyttä. Ihmeellistä miten vahva, vetoava tää kuvio on. Miten kovasti haluaisin nää kaikki tunteet pois ja miten vähän ne mua tottelevat. Tai ehkä ne tottelevatkin, koska en haluaisi luopua näistä tunteista, ehkä senkin takia ne tulevat ja menevät ja tulevat taas. Hah! Nyt te olette pieni sykkyrä mun sydämessä, enkä yritä mitään. Siitä saatte ei-mitään!

Huomioita: kun päästän itseni itkemään suuttumuksesta ja itsesäälistä, tyrskimään ääneen vielä tämän ja tuon ja senkin ajatuksen, se energia vie mua jonnekin, alas, jokin tarttuu mua koivesta ja vetää lieskoihin, ei kai helvetti muuta ole kuin se paikka. Itkun jälkeen olen tuomittu mykkään jumitukseen, mulla ei ole kertakaikkiaan voimia kuin olla vaan, en pysty sanomaan mitään koska sanat ovat myrkyllisiä. Voin vain odottaa, että voimat hiljalleen palautuisivat. Onneksi mies on jaksanut, ei ole ottanut itseensä, viitsinut vartoa ja vartioida kuin lajitoveri haavoittunutta kumppania, että saan kerättyä voimia. Sen jälkeen on arka, uupunut olo, kuin olisin polttanut itseni auringossa.

Toisaalta: toinen, helpompi tie on se että jätän itkun väliin ja hiljennyn heti. Sekin vaatii usein toiselta ymmärrystä, mutta kyllähän tuo mies näitä juttuja ymmärtää, ainakin jos pystyn kommunikoimaan tilanteen yhtään ymmärrettävästi. Jaa, no, joskus se tajuaa vaikken pystyisikään, taikka sitten ei tajua mutta käyttää vain miehistä kykyään antaa tilaa toiselle, mitä hyvänsä onkaan meneillään. Minä sitten hiljaa hengittelen sitä hyrskyä joka on ottamaisillaan mut valtaansa, jonka pyrkimys olisi vetää mut ensin sätkeisiin kuin nuken ja sitten liikkumattomuuteen. Hengittelen vaan, ajattelen niin vähän kuin voin, kuuntelen miten se ja muut voimat liikkuvat ruumissa. Mä olen tehnyt tän monta kertaa viime aikoina, jäänyt vain kesken kaiken kuuntelemaan sitä, se on ensin vähän kivuliasta mutta se kannattaa. Siitä tulee läpi jotenkin selkiytyneenä, jopa... levänneenä. Mutta tietyllä tapaa kiinnostavaa on se että en meinaa muistaa että olen toiminut näin, mieli ei tahdo rekisteröidä tätä ei-tapahtumaa lainkaan. Ihan kuin se ei haluaisi tunnustaa sitä elämänkokemukseksi, se haluaisi vain vatvoa niitä kertoja jolloin olen "sortunut".

Olen vähän iloinen siitä että huomaan sen, että ruumis useinkin tekee sen mitä täytyy, se hiljenee tai toimii, täällä vaan on joku tai jokin joka koettaa hämätä mua näkemään toisin, tai en tiedä, ehkei se edes koeta mitään, on vain touhukas ja pieni ja höpsö.

2 kommenttia:

dharmalauri kirjoitti...

Oletpa jälleen kerran rehellinen kuvauksessasi ja avautuva itsetuntemus ja sen kanssa käsi kädessä kulkeva tietoisuus pursuaa sanoissasi ja niiden väleistä. Olet rakas.

Anu Välitalo kirjoitti...

Thanks Lauri, I needed that.