tiistaina, tammikuuta 13, 2009

Lapsen kanssa.

Huh huh. Poika alkaa tulla siihen ikään (vuosi ja 4kk) että hän osaa vähän jo vedellä naruista, vaikka se onkin vielä aika viatonta. On siis huomannut että tietyt teot tuottaa hassuja reaktioita. En muista koskaan suuttuneeni pojalle hänen vauva-aikanaan, mutta tiesin kyllä että haasteita on tulossa kun uhma käy tietoisemmaksi. Nyt kahtena iltana peräkkäin poika on pistänyt iltapalan ranttaliksi ja musta on tuntunut että näkökenttä hämärtyy raivosta. En mä koskaan niin pahasti raivostu silloin kun olemme pojan kanssa kahdestaan, koska silloin ei vain voi, mutta jos mies on läsnä, annan tunteelle niin paljon tilaa että on jo vaikea hengittää, mahaan sattuu ja tekisi mieli heitellä lusikoita seinään. Sitten mies saakin jatkaa syöttämistä. Poika on ollut vähän kipeä ja väsynyt, siitä se on enimmäkseen johtunut mutta silti mua raivostuttaa. Se että ruokaa heitellään tuntuu jossain kohdassa mua melkein kivuliaalta. Pyhäinhäväistykseltä. Siinäpä katselemista. Tietysti poika aistii ja näkee kaiken, ja heittelee. Äiti kiljahtaa (tukahdutetusti), kuinka mielenkiintoista! Kokeillaan uudestaan!

Laskeudutaanpa. Ollaan siis kaikki nukuttu pojan kipeyden vuoksi huonosti monta yötä ja väsymys kärjistää negatiivisia tunteita [edit: negatiivisia!? Heh. Hankalia, kyllä]. Sitten on toisia tilanteita joissa mies hermostuu, ja silloin mä astun puikkoihin... on toisaalta hyvin helpottavaa, että osia voi joskus vaihtaa. Kuten tietävät varmaan kaikki joilla on ilo kasvattaa lapsia yhdessä kumppanin kanssa. Mutta näen myös, että toi syömishomma on haaste juuri mulle ja mun kannattaa katsoa sitä, ja se taas ei onnistu jos rupean lyömään hanskat tiskiin aina kun raivo nousee. Ehkä raivossa on jotain - käyttökelpoista, kunhan sen energian onnnistuu suuntaamaan paremmin?

Oikeastaan olen ollut vähän ihmeissäni pojan kanssa. Hän on muuten iloinen ja ihastuttava olento ja kaikki nuo väsymykset ja uhmat kuuluvat asiaan, ja niissä kumminkin tiedän, miten toimia, vaikka en aina toimikaan. Tiedän: pysy rentona ja rauhallisena, älä tee isoa numeroa mistään, ota huumorilla. Näihin yleensä palaan tilanteiden keskellä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Mutta sitten on asia, josta en tiedä, miten sen kanssa olla, pitäisikö sille... tehdä jotain muutakin, ja mitä. Poika yhä vain itkee kamalasti isänsä perään. Kolmen viikon loman loppuvaiheilla poika alkoi jo rauhoittua kun huomasi ettei isä häivy minnekään. Hän tuli yhtä lailla meidän molempien luokse asioinensa, halailua ja hellyyttä oli paljon. Nyt kun mies meni taas töihin, poika on taas kerran pettynyt ja säikähtynyt. Tänä aamuna hän havahtui kun mies oli lähdössä ja meni aivan hysteerikseksi. Hän rimpuili pois minun sylistäni, koska siinä tilanteessa minä merkitsen kai eroa isästä... myöhemmin hän kyllä rauhottui ja kun olemme kahden, ei ole mitään ongelmaa. (Eikä ongelmaa tietysti muutenkaan ole, onpahan vain tämmöinen asia, jota katselemme.) Tosin poika ei enää niin usein tule syliini.

Kun mies on kotona, poika juoksee itkien miehen perään jos tämä vain käy vessassa tai vaihtaa huonetta. Poika siis pelkää koko ajan että isä menee pois. Se että mies hakee pyykit kellarista (ulkokautta) saa pojan jo ihan tolaltaan, ja tuntuu kurjalta kun en voi auttaa (tai tietenkin autan, monin tavoin, mutta kun poika haluaa isän niin äiti ei juuri sillä hetkellä kelpaa). Tätä on siis jatkunut siitä asti kun mies piti isyyskuukautensa kesä-heinäkuussa ja minä tein sillä aikaa töitä. Eli aika kauan. Välillä olen surrut sitä etten minä äiti olekaan se ensisijainen, ja silti olen yhä kaiket päivät lapsen kanssa, olisin mielelläni... no joo, juuri tällä hetkellä kuitenkin ihmettelen asiaa pikemminkin pojan kannalta. Mikä olisi hänelle hyvä?

Välillä jopa mietin, että pitäisikö sen pojan nyt vain saada haluamansa, voisiko mies vaihtaa hoitovapaalle. Luulen (en tiedä) että mies ei kyllä suostu, eikä se työpaikankaan puolesta ihan äkkiä järjesty, ja olemme sitä paitsi puhuneet että hän olisi hoitovapaalla vähän aikaa joskus kesällä, ennen pojan päiväkotiin tms menoa. Mutta siihen on pitkä aika. Meanwhile in the jungle...

Jotain olemme tehneetkin. Kun olemme kolmisin, koetamme olla parhaamme mukaan läsnä toisillemme ja näyttää pojalle monin tavoin että äiti ja isä ovat rakastavaisia ja me molemmat olemme nyt hänen kotinsa ja rakastamme häntä. Ja joskus taas unohdumme lukemaan lehtiämme ja kiireilemään asioita, ja sen kyllä huomaa sitten pojassa.

Mä aion nyt päättää tän merkinnän, mutta en oikein tiedä miten. Joku kysymys on vielä...

Mitä rakkaus tekisi?

3 kommenttia:

olematon kirjoitti...

Tässä vähän vertaistukea...

Meillä lapset ovat vuoron perään olleet enemmän jomman kumman perään ja molemmat aikuiset ovat vuoron perään saaneet olla hylättyjä.

Samoin kausittain tulee vahvaa riippuvuutta toisesta tai molemmista. Niin että lapsi ikään kuin tulee kausittain riippuvaisemmaksi jotta hän voi sitten astua rohkeammin ulospäin. Sitoutuu/vapautuu. Hakee turvaa tulemalla lähemmäs ja hakee itsenäisyyttä astumalla ulospäin. Käy ikäänkuin ulkona kokeilemassa ja tulee sitten turvaa hakemaan jotta uskaltaisi astua seuraavalla kerralla pidemmälle.

Meillä molemmat lapset ovat heittäneet ruokaansa ja suoraan sikailleet sillä. Ovat kauhoneet ruokaa lautaseltaan (siis käsin) ja sitten tursottaneet sitä sormiensa välistä. Ja tämän he ovat tehneet kun molemmat vanhemmat ovat vuoron perään kihisseet vieressä. Poika ei enää visko ruokaa, mutta Tyttö viskoo välillä. Tyttö myös lorottaa maitoa suoraan nokkamukista lattialle, päälleen, pöydälle jne. Puuroa Tyttö kauhoo lautaseltaan, lössäyttää pöydälle ja taputtelee sitten tasaiseksi puuro matoksi.

Kaikki lapset eivät suinkaan teen näin. Tuttujen lapset syövät siistisi ja ovat aina syöneet. Jotkut lapset jopa inhoavat kaikenlaista epäsiisteyttä.

Kun Poika aloitti ruualla pelaamisen, mikä tarkoitti mm. sitä että koko lautanen ruokineen päivineen viskattiin lattialle, yritimme kaikenlaista. Tiukkaa kieltämistä. Sitä ettei huomioi ei-toivottavaa käyttäytymistä eli ettei anna palautetta ei-toivotusta käyttäytymisesta kielteisessä/myönteisessä muodossa. Räjähtämistä. Mikään ei varsinaisesti meillä auttanut. Ruualla leikkiminen jatkui Pojalla aikansa ja sitten se loppui. Tyttö muuten leikkii ruualla, josta ei välitä tai leikkii jos ei selvästi ole oikein nälkä.

Näkisin, että lapset ovat opettaneet ainakin minua ilmaisemaan hankalia (raivo, viha) tunteita. Kun Poika oli vielä pieni pidin jotenkin sopimattomana korottaa ääntäni. Nyt en pidä. Ääntä lähtee jos on tarvetta. Lapsethan ovat luontevia raivonsa ja tyytymättömyytensä kanssa. Vanhemmat ovat monesti oppineet hallitsemaan esim. vihaansa, mutteivat ole oppineet ilmaisemaan sitä. Hallitseminenkin on monesti vain sitä että vihaa työnnetään pois itsestä. Viha suljetaan ja padotaan, sitä hallitaan kaikenlaisin vippaskonstein, mutta vihatonta ihmistä ei ole.

Niin ja mikään ei tietenkään ole pyhää. Ei mikään. Kysy vaikka kuolemalta.

Anu kirjoitti...

Mä pelkään hallitsematonta raivoa. Kuollakseni, kai. Ei raivo mulla edes varmaan olisi hallitsematonta, mutta isäni suuttui usein hallitsemattomasti ja sitä pelkoa on mussa yhä. Paljon. Mutta pitääkin kokeilla mitä on antaa sen tulla ulos, kuitenkin ilman että raahailen poikaa tukasta ympäriinsä... :) Tosin en mäkään usko että raivostuminen se saa pojan "käyttäytymään", se on taas ihan eri juttu. Ehkä sen ei toistaiseksi kuulukaan käyttäytyä.

Näen että tuo ruuan "pyhyys" on kans ihan vaan suoraa perintöä lapsuudenkotoa. Ruokahan maatuu hienosti ja eletään maassa jossa sitä riittää vaikka vähän pottumuusia jäiskin pöydänjalkaan kokkaroitumaan. Lapset ei vaan... ole tekemässä samoja asioita kuin me. Ne ei ole syömässä lautastaan tyhjäksi, ne on täällä tutkimassa ja kokeilemassa ja ihmettelemässä, niinkuin mekin tietysti lopulta.

Niin, lapset ovat vuoronperään jommankumman perään... surettaa toisinaan kun poika on jo melkein puolet elämästään ollut enemmän sen perään joka on harvemmin saatavilla, hän joutuu pettymään karvaasti joka aamu. Nyt se pelko & pettymys että isä menee pois, on välillä aika hysteeristä. Tänäkin aamuna... no joo. Tilanne on mikä on, se on vaan otettava sellaisenaan, kun muuta ei ole. Voi kuunnella herkästi ja olla läsnä, ehkä jossain hetkessä avautuu jokin uusi, yllättävä toiminta. Tai sitten aika vaan tekee tehtävänsä.

Kiitos vertaistuesta Olematon. :)

olematon kirjoitti...

En usko minäkään, että raivostumalla saat aikaiseksi mitään pojan syömisten suhteen. Enkä usko, että tuon ikäisen kuuluukaan käyttäytyä. Sama kuin odottaisi muurahaiselta tai valaalta oikeanlaista käytöstä.

Aikanaan kun omaa raivoani purin niin osittain helpottavana ajatuksena oli se, että raivo herää siinä tilanteessa kun ei voi/osaa tehdä mitään ja kun juuri siinä tilanteessa pitäisi ehdottomasti tehdä jotain.

Ota Raivo ystäväksesi.