Alan olla aika pirun väsynyt. Sumuista. Itkettää herkästi. Kolmisen kuukauttako tätä unettomuutta on nyt kestänyt? Ja sitä ennen kolme kuukautta tosi katkonaisia unia, kun poika vielä heräili usein. Viime viikkoina unettomuus on entisestään lisääntynyt. Tänään jotenkin tajusin että mä en jaksa samoja asioita kuin aikaisemmin. En oikein jaksa lähteä kaupungille tai kahville kavereiden kanssa. En jaksa mennä mamma-afroon. Ainakaan en viitsi sopia mitään etukäteen, kotiin selviäminen lopen uupuneena hirvittää. Silti olisi tosi kiva nähdä ihmisiä.
Varasin ajan ayurveda-hoitajalle. Jotain on tehtävä, kun ei lääkäriltäkään saa mitään apua. Tai no, onhan mulla nukahtamislääke, mutta ei sekään usein auta. Ja kurjalta sitä tuntuu syödä kun imetän vielä.
Aika hurjaa tämä. Kyllä yöt ovat pitkiä!
Voi että, tuolta keittiöstä kuuluu todella suloista kikatusta. Mies syöttää pojalle mustikkasosetta ja pelleilee. Poika on ihana. Mies on hyvä. Onneksi on rakkaus.
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
2 kommenttia:
Yöt olivat pitkiä. Muistan kun kekkaloin Pojan kanssa neljään asti. Ajatus kaiken täydestä järjettömyydestä kävi kerran jos toisenkin mielessä ja siinä sitä kuitenkin oltiin.
Hei Olematon. Niinpä niin, valvoi sitä syystä tai toisesta, haaste on kai sama: ei kannata päästää mieltä valloilleen vatvomaan asiaa yöt ja päivät. Joskus sille ei mahda mitään, minä ainakaan, ja sitten pitää vaan kestää. Kyllä helvetti on täällä olemassaolossa, omissa ajatuksissa, jos jossain.
Viimeisin apu, jonka sain jonakin loputtoman tuntuisena yönä, kun ajatukset pääsivät irti, oli sana, joka nousi jostain. "Kuuntele".
Aina kun ajatukset lähtivät lentoon, sana toistui. Kuuntele. Siinä minä sitten kuuntelin kamalia juttujani, enkä muuta voinut. Jotenkin se helpotti. Oli joku joka vain kuunteli.
Lähetä kommentti