tiistaina, maaliskuuta 13, 2007

Starman

Tänä aamuna kävin lääkärissä ja jouduin äkkiarvaamatta ultraan ja näin eka kertaa sen pienen tyypin siellä kuvaruudulla. Semmoinen samanlainen rakeinen ihmisen muotoinen hahmo joita on nähnyt niin monissa ruttuisissa lompakosta kaivetuissa mustavalkokuvissa. Hämmennyin, kun hymyni ei meinannut laskea lainkaan. Kahdesta punaisesta viivasta lähtien olen kyllä tuntenut, että jotain erilaista tapahtuu mun ruumiissa, enkä ole oikeastaan ajatellut asiaa sen enempää, ja se on tuntunut oikealta. Että antaa sen tapahtua, mitä ikinä siellä tapahtuukaan, ja elämä takuuvarmasti hoitaa kaiken tarvittavan valmistautumisen. Mun tarvitse yrittää yhtikäs mitään. Lopuksi, ehkä, ponnistaa.

Siellä se nukkui, mun sisällä. Lähempänä kuin mikään.

Samalla outo aavistus, vaikea sanallistaa, kuin olisi katsonut kaukoputkella jonnekin valovuosien päähän, kaukaiseen universumiin.

2 kommenttia:

Marikki kirjoitti...

Onnea matkaan, ihmeelliseen elämän tanssiin, sisäkkäin ja sylikkäin...

Kiitos blogistasi. Löysin sen hetki sitten ja luin melkein kokonaan. Tuntui hyvältä kuunnella läsnäolosta lähtevää ääntäsi ja oppiakin siitä. Olen itsekin pienen aikaa opetellut hiljentymistä, läsnäoloa.

Anu kirjoitti...

Kiitos Marikki, olipa lämpimiä sanoja.

Hiljentyminen on siitä ihmeellistä, että vaikka siinä on tietysti paljon eräänlaista opettelua, suostumista, se on samalla joka hetki ihan täydellistä, eikö?