keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2007

Auki

Lumikellot pisaroivat esiin takapihan metsiköstä. Scillat ovat vielä nupullaan - talo seisoo koillisrinteessä, jossa kaikki tapahtuu tähän aikaan vuodesta vähän myöhemmin kuin toisella puolella katua. Aika varhainen myöhemmin!

Kannettavani kuoli muutama päivä sitten, kuukausi takuuajan umpeutumisen jälkeen. Ei se mitään. Olen saanut lainata miehen konetta töihini. Vielä tämä viikko opetusta entisessä opinahjossani, sitten minulla ei oikein olekaan töitä tiedossa. Ihanaa päästä tekemään omaa satukirjaani. Rahathan siinä äkkiä loppuvat, mutta luotan että selviän jotenkin syksyyn saakka. Sitten, jos elämä suo, olenkin äitiyslomalla.

Olen viilipytty. Se on mukava muoto.

4 kommenttia:

Marikki kirjoitti...

Levollisuutesi kuulostaa hyvältä. Ja sekin, että kesä on vapaa omaan puuhaan ja odotteluun.

Minulta on levollisuus vallan kadoksissa. En ollut oikeastaan kuin kerennyt vähän maistella pysähtymistä, ennen kuin elämääni iski iso suunnittelematon muutos - ja nyt olen ollut kai läpikotaisin levoton, enkä ole osannut edes yrittää pysähtymistä...
mutta olen ajatellut jatkossa yrittää, nyt jos koskaan sellaisella näkökulmalla olisi arvoa.

Anu kirjoitti...

Hei Marikki. Luin elämäntilanteestasi (blogistasi). Onneksi olkoon!

Mulla toisinaan käy mielessä, että miten minä aika pahan migreenini kanssa selviän yövalvomisista tai miten tämä pieni vanha talo takkoineen ja ahtaine, kylmine suihkukoppi- vessoineen voi olla mukava, kohtalaisen turvallinen koti pienelle ihmiselle.

Joka kerta totean, että turha näitä on ajatella. Voin ainoastaan tehdä jotain, jos on sen aika; opetella sännöllistä niskajumppaa, ottaa selvää millaisen suojakehikon takan ympärille voi rakentaa. En voi etukäteen selvitä tai olla selviämättä mistään. Nyt on nyt, mitään muuta hetkeä ei ole olemassa.

Mutta huolestuneet, ennakoivat ajatukset ovat kyllä vahvoja ja syvällä meissä, ne koettavat hämätä minua kuvittelemaan, että ne itsessään ovat toimintaa, suunnittelua, että selviän sitten paremmin kun olen ajatellut tätä kamalasti etukäteen. En vain onneksi enää usko ajatuksiani.

Mullakin oli vastikään tosi levoton kausi, joka varmaan liittyi tähän raskauteen, mutta naamioi itsensä joksikin muuksi. Mua auttoi se, että sain katselluksi itseäni ja tempoiluani hienoiselta etäisyydeltä. Levottomuus piti kyllä vaan kestää, mutta etäisyyden ansiosta se kai rupesi vähitellen taittumaan ja tasoittumaan. Levottomuus ei saanutkaan lisää voimaa siitä, että kaiken lisäksi olisin täysin samaistunut siihen ja siten lietsonut sitä. Koin jopa, että sisimmässäni olen liikahtamaton ja tuo yksi hullu tuossa nyt riehuu, antaa sen riehua itsensä väsyksiin!

Sinua varmaan tulee auttamaan tosi paljon tuo hurja määrä kokemusta lapsista ja heidän kanssaan olemisesta ja siitä, että kaikki, valvominen, uhma, kestää vain oman aikansa.

Hehee, voimia meille tässä hetkessä pysymiseen!

Marikki kirjoitti...

Kiitos ihanista ajatuksistasi. Olen tässä jotenkin muistanut senkin, että alkuraskaus on ollut minulle aina jotenkin tukkoista, ei-luovaa aikaa, jolloin en ole oikein pystynyt mihinkään kirkkaaseen (esim. kirjoittamaan tms.). Tämän muistaminen ja tunnustaminen on tuonut jonkinlaista hyväksyntää omaa mieltä kohtaan. Ja toivoa siitä, että myöhemmin tulen kyllä olemaan (jokseenkin) entiselläni...

Ja kokemus on kyllä osoittanut, että vauvan kanssa tuskin tulee juuri niitä ongelmia, joita on osannut ennakkoon pelätä --- todennäköisesti vauva tuo mukanaan ihan omanlaisensa, yllättävät ongelmat :-). Eli ennakkovarustautuminen ja murehtiminen menee hyvin todennäköisesti vallan hukkaan. Niin varmaan sinullakin. Yllätykset voivat olla myös myönteisiä: ainakin itse koin, että äitiyteen liittyi etukäteen myös monia turhan kielteisiä tarinoita ja mielikuvia.

Osa omaa murehtimistani on vähentynyt, kun tajusin, että se oikeastaan kertoo siitä että JUURI NYT on rankkaa: alkuraskaus on minulle joka kerta ollut se raskauden pahin vaihe ja nyt joudun vielä työstämään tätä yllättävyyttä, valmistautumattomuuttani toisin kuin aiemmin.

Säikähdin jotenkin niissä tätä edeltävissä meditaatioharjoituksissani omia vaikeita tunteita. Tulin vähän vastahankaiseksi kohtaamaan niitä, vaikka tajusin samalla, että nuo pienet hiljentymishetket tekivät minulle hyvää ja sätelivät muuhun päivääni. Nyt en ole jotenkin uskaltanut asettua aloilleni, ikäänkuin pelkään, että mitä tulee vastaan. Toisaalta kyllä levottomana olen vähän löytänyt sellaista tuntua, että hyväksynpä nyt tämänkin tunteen ja voin olla tässä tunteessa hätääntymättä siitä, että tunne on minussa.

Anu kirjoitti...

En lakkaa ihmettelemästä sitä ilmiötä, miten erilaisilta minä ja koko maailma näyttävät mielen hälinästä ja nykyhetkestä käsin. Vaikka mikä puiminen ja vaikeus olisi valloittanut koko todellisuuden hetki sitten, voi yhtäkkiä tipahtaa täydellisen ongelmattomaan läsnäoloon.

Oli hyvä lukea kaikkea mitä sanot. Huomaan salaa kantaneeni joitakin merkillisiä ennakko-oletuksia vanhempana olemisesta. Nyt taitaa olla aivan loistava aika luopua niistä! Olo voisi keventyä entisestään.

On hyvä puhua, kun voi puhua rauhan paikasta käsin toisen kanssa, joka myös puhuu sieltä käsin. Ei se vaadi mitään sen kummempaa kuin että sinne suostuu asettumaan täksi hetkeksi. Kiitos.