torstaina, kesäkuuta 29, 2006

Rummuttamassa

Rummutamme ensin Agrikolan puistossa, tai mikä lie sen taidelukion viereisen kentän nimi. Mies, joka juoksee lähikerrostalosta punaisena, viiksekkäänä peräämään meiltä esiintymislupaa, on sattumoisin eräs taikin opettaja. Nostan aurinkolasejani ja hän ehkä tunnistaa minut vuosien takaa, sekoaa hetkeksi vihaisessa monologissaan. Hänen otsasuonensa saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä. Keräämme säyseinä, no, hieman nuristen djembet kasseihin ja valumme Tokoinrantaan. Virastotalon ja teatterin läheisyydessä emme häiritse ketään. Poliisi sakottaa viereisiä pullosankareita, jättää rytmiryhmän rauhaan.

Pidämmme enimmäkseen yllä jotain yksinkertaista rytmiä, jonka päälle voi improvisoida. Vain pari meistä varsinaisesti osaa rummuttaa, muut oppivat, seuraavat mukana. Minä en periaattessa osaa, vaikka minulla oma soitin onkin, mutta nyt käteni löytävät merkillisen napakoita ja nopeitakin rytmejä. Sormet turpoavat ja kihelmöivät tulipunaisina. Kehon oma kipulääkitys käynnistyy, tunnen endorfiinien hyökyvän käsivarsiin, sormiin, päähän.

Yksi rapajuoppo käy piiriimme, hän kippistää, ylistää, hoilaa jotain sanoinkuvaamatonta, retkottaa nurmikolla kuin onnellinen vauva tapahtumien keskipisteessä. Sykkeen sylissä, turvassa. Toinen, puoliksi juoppo ja puoliksi kai vain seonnut nainen, on huomattavasti harmillisempi tapaus. Entinen harekrishna, esittäytyy myös melkein-teologian maisteriksi ja mensan jäseneksi (tietysti). Myös hän on ensin onnellinen kun saa olla osa joukkoa, mutta käy ajan ja soiton mittaan yhä aggressiivisemmaksi. Hän lakkaa häiritsemästä minua vasta, kun ryhdyn vilpittömän ystävälliseksi; katson silmiin, otan kädestä, toivotan rakkautta ja kaikkea hyvää hänen elämäänsä. Nainen kysyy vielä, miksi hänen pitäisi lainkaan välittää, mitä me ajattelemme hänestä, me jotka luulemme itseämme paremmaksi kuin hän, vaikka hän on teologi, osaa seitsemää kieltä, todettu yliälykkääksi, minkä takia hän on yksinäinen, ja hänellä vielä pykologistakin koulutusta, hän näkee ihmisten läpi. Minä vastaan, ettei hänen koskaan kannata välittää, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä ei näet todellisuudessa ole mitään merkitystä.

Nainen kyllästyy, etsii uuden uhrin jolta alkaa tivata, mikä on tämän ongelma, hän näkee, että tällä on suuria ongelmia elämässään. Häiriintynyt nainen onnistuu lopulta karkoittamaan meistä kaksi pois ennen aikojaan. Minusta poistuminen on ihan hyvä ratkaisu. Lopultahan kaikkien on poistuttava kaikilta paikoilta. Tänä iltana itseäni ei kuitenkaan kauheasti haittaa yhtään mikään, meillä on hauskaa selkorytmeinemme. En saa suuttumusta nousemaan nytkään, kun kirjoitan naisesta. Miksi sitten kirjoitan hänestä? En ole varma. Ehkä siksi, että kun laskelmoiden otin häntä kädestä ja toivotin hänelle rakkautta, minä itse asiassa tunsin rakkautta. En hänen juoppoa, riitaisaa, epätoivoista persoonaansa kohtaan, vaan jotakin sen alla piilevää. Siitä hetkestä voisin olla hänelle jopa kiitollinen.

keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2006

Ympyränmuotoinen iltapäivä

Vetelehdimme ystävän kanssa Töölönlahden rantaa. Raskaana notkuvien, sadetta odottavien lehmusten, vaahteroiden, hevoskastanjoiden katveessa on viileämpää, lähes rauhallista, lukuunottamatta Friskis o svettiksen helteen halkaisevaa jytkettä. Kun jatkamme lahden pohjukkaan, jumputus sulautuu kaupungin sorinaan, uivien koirien, lokkien ilmoitusasioihin. Peittelen hartioitani. Ystävä ihmettelee ettei minulla ole suojarasvaa, sitähän pitäisi nykyään käyttää vaikka ei edes aikoisi polttaa itseään.

Tuttu mies istuu rannassa piirtämässä. Sen naisenniminen koira tulee vastaan kuin väkkärä, iskee ensi töikseen kirsunsa polveeni, mutta ei ole moksiskaan. Kaikki lintulajit ovat hetken varpusia. Terassilla puhutaan puhelimiin. Naisenniminen koira menee hameeni alle.

Olen ollut lauantaista lähtien enimmäkseen sisällä, aurinko on tuntunut raa’alta, kuumuus on uuvuttanut minut laskettujen kaihdinten taa. Tänään ruumis on saavuttanut jonkinlaisen tasapainon. Liikumme kevätasunsa menettäneiden heinäsorsien ohi kohti Linnunlaulua. Ystävän seura tuntuu hyvältä. Minäkin saan suunvuoron, välillä olemme vaivatta hiljaa. En muista, mikä joskus oli ongelmana välillämme. Halutessani kykenen kyllä luomaan ongelmia. Ei nyt, eikä nyt.

Puhe polveilee, koskettelee kevyesti liljoja, jättiläisruohosipulin näköisiä lilanvärisiä kukintoja, syreenien humalluttavaa tuoksua. Sukulaisia, kesähäitä, kuolleita rakkaita. Ruumiini kävelee, varpaat taipuvat, jalkaterän kaari venyy, koko jalkapohja tuntee asfaltin roson. Nilkat, pohkeet, polvet taipuvat. Veri pakkautuu heilurina liikkuviin kämmeniin ja sormeni sykkivät. Tongin kolikoita. Kahvia ja karpalomehua jäämansikoilla. Istuudumme Sinisen huvilan näköalapaikalle. Kaupunki on näyttämö, meillä paikat parvelta. Keveä utu levittäytyy Mannerheimintien ylle, oopperan, Finlandia-talon eteen. Näytelmässä vallitsee sopusointu. Varpusia ei saa ruokkia, ei niitä tarvitse ruokkia, ne osaavat itse korjata pudonneet vohvelinmurut ja sämpyläntäytteet.

maanantaina, kesäkuuta 12, 2006

Puheen vuoro

Olimme viime viikon retriitissä. Se toi minua alemmas. Tunnen ruumiini raskaammaksi, ja samalla sen, joka kannattelee, äärettömän voimakkaaksi. Tunnen juuri nyt jonkinlaisia juuria jotka ulottuvat minusta maahan, lattiaan, ympäröivään tilaan. Tunnen hetkittäin. Sitten taas mennään eikä tunnustella. Sellaista se on.

Rakkaus. Hurja. Miten voi rakastaa ihmisiä niin paljon tuntematta heitä lainkaan? Miksi en kärsi, kun olen muista retriittiläisistä erossa, miksi en kärsi lainkaan, vaikka en ehkä koskaan enää tapaa heitä? Tiedän, olen kuullut, että sellainen rakkaus on, se ei kärsi. Se vain rakastaa. Toisinaan, luojan kiitos, tulee hetkiä, joina rakkaus ilmenee selkeänä ja puhtaana.

Olen kirjoittanut pitkään, pyyhkinyt suurimman osan pois. Hyppelen aiheesta toiseen, kaikki sanat kaartelevat kuitenkin saman asian ympärillä. Miksipä ei? Oliko muuta? Onko muuta?

Eilen tapasin isäni merkillisissä olosuhteissa. Vietimme iltaa kaksin mieheni kanssa omassa kodissamme. Sovimme usein etukäteen hetkiä, aikoja, joina pyrimme siihen, että mikään ei tule väliimme. Eilenkin piti yksi vetkutteleva ystävä ohjata ulko-ovelle. Pyysin ensimmäiseksi, että voisimme vähän hiljentyä ennen kuin ryhdymme juttelemaan, rakastelemaan, tai mitä ikinä tulisikaan tapahtuvaksi. Retriitin tuoma selkeys auttoi huomaamaan, että olen täynnä ties mitä odotuksia, enkä halunnut pilata niillä hetkeämme. Istuimme sitten pitkään vastatusten, katsoimme toisiamme silmiin, kumpainenkin kai ajatuksettomassa tilassa. Mieheni kasvot rupesivat hämärtymään, kuten usein käy, kun katsoo kauan samaan pisteeseen. Mutta nyt tulivat tilalle uudet kasvot: isäni silmät, kulmat, poskipäät, suu. Isän kasvot läikehtivät mieheni kasvojen takana, edessä. Välillä näin muita kasvoja, mutta isä palasi aina. Se oli kiusallista, outoa, liikuttavaa. Minä olin alasti, ja isäni katseli minua mieheni läpi. Minä en osannut sitä odottaa, mutta en yllättynytkään, sillä isä on viime aikoina ollut läsnä kokemuksissani monella tapaa. Lopulta karistin hahmon silmistäni ja sanoin miehelleni, että tiedän ettei hän ole isäni, mutta voisiko hän tietoisesti tuurata tätä hetken. Hän lupasi, ja isän kasvot häilyivät siinä taas. Sanoin isälle: ”Tässä minä olen. Tässä minä olen. Ei minulla ole muuta asiaa kuin että tässä minä olen.” En ihan ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta ne tuntuivat oikeilta sanoilta. Tunnustelin. Vielä oli jotain sanottavaa. ”Tällainen minä olen, tällainen nainen minä nyt olen.” Ehkä mieheni kasvot kääntyivät vähän hymyyn, sillä näin isäni hymyilevän levollisesti. Sitten isä katosi.

Siinä ei ollut mitään häpeää. Ehkä rakkautta. Ehkäpä!

torstaina, kesäkuuta 01, 2006

Onnenpyöräilyä

Mieluisa blogi, tämä. Saa kirjoittaa juuri niin harvoin kuin huvittaa. My Typossa, kaikella hellyydellä ja rakkaudella, tunsin kumminkin solidaarisuutta siskoja kohtaan ja sitä kautta jotakin huonon omantunnon kaltaista kutinaa jos pysyin pitkään hiljaa. Tähän blogiin hiljaa oleminen taas sopii erinomaisesti! Ei minulla taida olla lukijoitakaan, joten kukaan ei odota eikä pety. Silti kirjoittamisessa on outoa mielekkyyttä. Mutta olenhan kirjoittanut päiväkirjaakin 25 vuotta ja tietääkseni sitä ei ole lukenut kuin yksi miero poikaystävä, joka kyllä sai siitä teosta huutia.

Odotan, jännitän vastausta kiinnostavasta työstä. Että saanko sen. En tohtinut nostaa Tarot-korttia, ennen kuin olin jättänyt tarjoukseni eikä ollut enää tehtävissä muuta kuin odottaa vastausta. Muuten olisin antanut korttien vaikuttaa tekoihini, vietävissä oleva hölmö. No, kysyin äsken: saanko tämän työn ja mitä siitä seuraa? Wheel of Fortune, sanoivat kortit. Huomenna kuulen, olivatko kortit oikeassa – että saan homman ja siitä seuraa menestys ja suunnan kääntyminen työelämässä. Jos taas en saa työtä, voin toki tulkita, että se se onni olikin. Viestin voi aina ymmärtää korteille edullisesti. Ja epäonni elämässä tulee useimmiten tulkittua niin, että oli tarpeen raivata tilaa jollekin muulle, kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisemmalle.

Kaikenlaista suurta on muutenkin ilmassa. Häät. Pian, rytinällä. Jotain minussa on vielä kesken, ratkaisematonta, tunnen sen. Lähestyvät häät ovat juuri omiaan nostamaan sen jonkin pinnalle ja tarkasteltavaksi. Tervetuloa, jokin, mikä oletkaan. Olen valmis katsomaan suhun ja päivittämään itseäni. Tiedän, että se on tämän liiton ja rakkauden yksi tarkoitus.

Ja muutto toiseen kaupunkiin, pohjoiseen. Mies opiskelisi siellä, ehkä, pari vuotta. Monilta, kuulemma, minun alani työt ovat loppuneet leikaten, kun ovat muuttaneet pois pääkaupunkiseudulta. Vaikka näitä hommia voisi hyvin tehdä etänä. Vaikka melkein poikkeuksetta teemmekin näitä etänä vaikka työskentelisimme parin sadan metrin päässä tilaajasta! Merkillistä. Olen jo leikkinyt ajatuksella, onko mahdollista salata sijaintinsa! Äänittää ratikan kolinaa puheluiden taustalle! No, tänään muutto-asiaan tuli uusi käänne, kun miehelle tarjottiinkin unelmien työpaikkaa tästä kaupungista. Tunsin samanaikaisesti sekä helpotusta että haikeutta mahdollisesti menetetystä seikkailusta. Mutta mitään ei ole vielä ratkaistu. Asuimmepa millä leveysasteilla hyvänsä, mun on päästävä pois betonin, asfaltin, kivihiilipölyn ja avohoitopotilaiden keskeltä kotiin, jossa voin levätä. Kerätä puhtaita nokkosenlehtiä takapihalta ja moikkailla tiaisia, urpiaisia, piisameita, telkkiä tai muita kavereita kuistin aamiaispöydästä käsin.

Hyvin suuri osa ihmisen toiminnasta on ruvennut näyttämään mielipuoliselta. Tarvitseeko tätä kertoakaan! Mihin hyvänsä ihminen ryhtyy, vaikkapa talon rakentamiseen rannalle tai pelkästään paikasta toiseen liikkumiseen, hän tarvitsee yhä suurempia koneita, jotka pitävät hirvittävää meteliä, tallovat kaiken alleen, repivät ja raastavat, levittävät kauheita katkuja. Yksi koneiden tärkeimmistä tehtävistä on eristää ihminen ympäristöstään mahdollisimman tehokkaasti. Näitä ei kannata kovin pitkään jäädä päivittelemään, mutta en malta olla kertomatta mainiota esimerkkiä: leikkasin pääsiäisen tienoilla kuusiaitaa Lapissa. Havupuu tuoksui. Naksuttelin nuoria kerkkiä kaikessa rauhassa jykevillä puutarhasaksilla, toinen naksutteli aidan toisella puolella ja saatoimme, milloin keskittyneisyydeltämme maltoimme, vähän jutella. Sitten tuli eräs avulias, mies tietysti, joka tahtoi meidän jatkavan moottorileikkurilla, kun se kävisi niin paljon nopeammin. Kuinka ollakaan, moottorileikkurissa oli pitkä roikka, jota jonkun (eli minun) piti pidellä, jottei se joutuisi terän suihin. Työ oli tavallaan nopeampaa, mutta vaati siis kahden ihmisen panoksen. Kojeesta levisi kuusen tuoksun alleen peittävä katku, se painoi useita kiloja ja raskas terä teki rumaa, väkivaltaista jälkeä. Meteli oli hirveä, minkä takia oli pakko pitää puristavia kuulosuojaimia. Minun ei varmaankaan tarvitse selittää tarinan pointtia.

On muuten yksi, mies, eräs ystävä, joka saa minut vieläkin innostumaan kaupungin sykkeeestä. Tornitalot, liittymät, terassit, ihmisen lailla rauhattomat pulut, lokit, rotat, ah! Kellareiden tägätyt, sameat ikkunat. Kalterit, siltojen aluset, metrojunien valonauhat. Yksinäiset, jotka koristelevat kerrostaloikkunansa mielikuvituksellisilla jätteillä tai laulavat kadulla Monrepoota, tai muodostavat muuten vain joukkoja yksinäisten. (Olen lähdössä Kuusamoon ensi viikoksi - oikeasti!).

Olen väsynyt niin paljoon ihmisen ylläpitämään, että kun toisinaan pääsen tuulessa natisevaan hongikkoon tai koskemattomalle rannalle, tunnen pökerryttävää mielihyvää ja kiitollisuutta. Kaupungissa pyöräilen kiinnittäen kaiken vaaroilta liikenevän huomioni puihin, räjäyttämättömiin kallioihin, seuraten lokkien ja varisten ratoja taivaalla, pannen merkille hivenen vähälukuisempia lajeja kuten mustavariksia, merilokkeja, viherpeippoja, meriharakoita, tuntien niiden kanssa kaihoisaa sukulaisuutta. Mutta tosiaan, kun tapaan tämän tietyn ystävän, terassilla istuminen tuntuu minusta hieman juhlalliselta (vaikka en jaksakaan nauttia mitään cappuccinoa vahvempaa) ja kaupunki paheineen melkein jännittävältä. Olen tavallani aina ollut rakastunut häneen, ja tiedän, että hän minuun, se on platonista, ihmettelevää, jotenkin veikeää hurmaantuneisuutta, yhtäkaikki sitä samaa suurta rakkautta. Se auttaa näkemään selkeämmin, että sykkii se laiffi betonissa, kebabissa ja sekakäyttäjässäkin. Kun tämä ystävä katoaa kulman taa, haihtuu urbaanin lumo minusta nopeasti, tiedän että hän on yhä ja tulee ehkä aina olemaan sen lumoissa. Tiemme tuntuvat vievän aivan eri suuntiin, ja kuitenkin ne yhä risteävät odottamattomissa paikoissa, ja silloin syntyy iloa.

keskiviikkona, toukokuuta 10, 2006

Osavuosikatsaus

Puhdistin pöydän, jotta voisin kirjoittaa rauhassa. Nykyään rakastan sitä, kun saan lajitella papereita, sujauttaa kuitteja omiin lokeroihinsa, heittää tarpeetonta pois, sulkea kirjekuoria, saada tyhjää tilaa pöydälle ja mieleen. Tätä mieltymystä vain vahvisti kerran sotkuisen keittiön pöydän äärellä saatu oivallus: sotku on menneisyyttä. Sotku on pinttyviä muistutuksia jo tapahtuneista asioista. Koska mieli ja maailma eivät ole erillisiä toisistaan, kannattaa pöytä pitää puhtaana, mieli tässä hetkessä. Tästä kaikesta ei kylläkään toistaiseksi seuraa, että pöytäni olisi aina siisti. Mutta kun lopulta ryhdyn järjestyksenpitoon, nautiskelen siitä suuresti.

Muutama päivä sitten sain yhden konkreettisen selkävoiton lähimenneisyydestä. Sen nimi oli veroilmoitus. Edeltävän vuoden tilinteko, rituaali joka hetken orjuuttaa mutta tultuaan tehdyksi vapauttaa kummasti voimavaroja. Tällaiselle freelancerille se ei ole ihan pieni työ. Nyt se vei puolitoista työpäivää. Varmaan veisi enemmänkin, jos osaisi ja tajuaisi vähentää vielä enemmän kuluja. Toisaalta kuittisota sujui jo sukkelammin kuin viime vuonna, jolloin tein tämän kaltaisen veroilmoituksen ensi kertaa. Viime vuonna palautin sen kolme kuukautta myöhässä. Tänä vuonna viime tipassa, siis ajoissa.

Tänä vuonna ovat muuttuneet siedettäviksi monet asiat, jotka aiemmin ovat tuntuneet raskailta tai jopa ylitsepääsemättömiltä. Yksi näistä asioista on opettaminen. Kyllä minä edelleen saatan nukkua hieman katkonaisesti luentoa edeltävän yön, mutta pelko hupenee yhä kohtuullisemman kokoiseksi ja löydän siitä yhä useammin huvittavia puolia. Vielä viime syksynä musta aina tuntui, että olen työntymässä susilauman raadeltavaksi. Pelkäsin nimenomaan opetusta edeltävänä päivänä ja yönä, en koskaan siinä luokan edessä. Olin kyllä ajat sitten tajunnut, että susia eivät olleet opiskelijat, vaan ihka omat pelkoni jotka riehaantuvat kun vain kuvittelin itseni seisomaan luokan eteen (kummittelevia muistikuvia peruskouluajoista, loputtomasta jännityksestä, kiusaajista, aikuisista jotka eivät eivät osaa tehdä mitään...). Nyttemmin susilauma on paljastunut pariksi vanhaksi, äreäksi villakoiraksi. Ne saattavat räkyttää edeltävänä yönä mutta eivät aiheuta sen kummempaa vahinkoa.

Tämä kaikki on niin hyvä sanoa pois juuri nyt; tänään mulla oli vuoden viimeinen opetus. Kaikki on hyvin. Kaikki muuttuu.

sunnuntaina, huhtikuuta 30, 2006

Kiitollinen vappukirjoitus

Mies lähti äsken koko päiväksi töihin, sitä ennen ehdimme kuherrella ajattoman aamun sängyssä ja syödä kiireettömästi aamiaista aurinkoisella nurmikolla. Merkillistä, merkillepantavaa, miten läsnäolo muuttaa rakastelemisen joksikin aivan uudeksi. Joka hetki. Suorituspaineet, ne turhat, typerät, varisevat jonnekin. Minnekään ei ole kiire, nauru kukkii ja rakkaus johdattaa.

Minulla ei ole mitään sovittuna tälle päivälle, lukuun ottamatta myöhäistä iltaa, jolloin käymme eräiden ystävien luona syömässä. Olen yksin ja se tuntuu kerrassaan ylelliseltä. Työpöytäni notkuu kirjatornien ja paperipinojen alla, kaikki sellaisia, joita olen hyödyntänyt talven opetuksissani ja muissa töissäni. Jostain syystä tuntuu kutkuttavalta käyttää vapunaatto pöydän kertakaikkiseen tyhjentämiseen. Toinen vaihtoehto olisi puhdistaa ja kunnostaa polkupyörä, se on aika tavalla kärsinyt talviajosta, mutta toisaalta siihen hommaan odotan mieluummin miestä avuksi.

Edellisessä merkinnässä kerroin, miten itse luotu kiire hellitti, kun ymmärsin jättää yhden ison työn pois. Olen uskaltanut, jaksanut taas ottaa yhteyttä ihmisiin. Ensimmäisenä sovin - vihdoin - äidin, isän ja veljen perheen kanssa keskisuomenvierailusta. Sitten soitin vanhalle ystävälle, jonka kanssa olimme ennen turhankin läheisiä. Nyt koetamme uskoakseni luoda uuden, väljemmän ja sallivamman suhteen - ja ainakin tällä hetkellä se tuntuu mahdolliselta ja hyvältä.

Onnekseni meillä on ystäviä naapureina. Lähellä asuminen madaltaa kynnystä tavata vaikka olisi kiirekin. Muuten saatan helposti vajota eristyneisyyden tunteeseen, kun on paljon töitä. Sitä paitsi naapurimme ovat ihmisiä, joiden kanssa on aina hauskaa istua iltaa, syödä, saunoa, pelata jotain, käydä teatterissa.

Mikä tekee ystävyydestä hyvää? Tällä hetkellä se on musta se, että ei tarvitse jännittää eikä päteä yhtään missään. Kukaan ei jää alituiseen analysoimaan menneitä, vaan eletään hetkessä. Ei tarvitse olla fiksu, mutta saa pohdiskella rauhassa jos sille päälle sattuu. Omat heikkoudet saavat paljastua ja voi saattaa itsensä vaikka naurunalaiseksi (mikä nyt ei ole ihan harvinaista mun kohdalla). Kenenkään iso ego ei sanele tilanteita, kukaan ei ole johtaja eikä sensori. Saa nauraa täysillä ja usein. Kukaan ei takerru toisiin, mutta hellyyttä ja välittämistä ilmaistaan. Kaikilla on tilaa. Eivät nämä ole mitään vaatimuksia; kuvailen vain ystäviäni ja ystävyyksiäni.

Kiitos ystävyydestä, kiitos rakkaudesta, kiitos yksinäisyydestä.

keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Värin vaikutuksen alaisena

Henna vaikuttaa hiuksissa. Hitaasti. Koko illan. Ei se punasävy, vaan ihan omanvärinen ruskea.

Mulla tahtoi lähteä kevät käsistä heti, kun palasin pääsiäislomalta. Ei mitenkään kummallista, etten toviin kirjoittanut hiljaisuudesta (käsin). Töitä tuli äkkiä ovista ja ikkunoista niin että teekupposelle istahtaminen tuntui synniltä. En saanut unta. Mut oli tuomittu samaan helvettiin seuraavaksi pariksi kuukaudeksi. Ahdistuin, tietenkin. Migreeni iski. Tää on mulle hyvin tuttu kuvio, se on tapahtunut kerran tai pari vuodessa, yleensä loppusyksystä ja/tai loppukeväästä varmaan kymmenen vuoden ajan. No, oli siinä välissä sellaisiakin vuosia, että ei ollut mitään muuta kuin tuota kaaosta. Sitten oli vuosia, jolloin en uskaltanut tehdä paljon mitään, jotta tuo kierre ei lähtisi käyntiin. No, mitäpä sitä enempää dramatisoimaan, ollutta ja mennyttä. Juuri nyt.

Kävin itseni kanssa painin, se lienee oikea sana. Jatkanko tämän ison projektin kanssa, joka on vasta alussa. Tiedossa mahtavaa työkokemusta, hieno lisä portfolioon, kiinnostavia haasteita, upea mahdollisuus vaikuttaa. Oli tosi vaikeaa päästää irti näistä mielikuvista. Mutta tajusin, luojan kiitos, että maailmaa ei voi parantaa, maailmalle ei voi tehdä mitään, se ei kaipaa minun parannustyötäni, varsinkaan tuollaista.

Maailmaa ei voi parantaa kiireellä. Tätä minä olen sanonut muille, miehelle viimeksi, nyt lopulta sanoin sen itselleni juuri oikealla hetkellä.

En halua sitä elämää, mitä tämä haaste olisi nyt tarjonnut. Onneksi tajusin ajoissa senkin, että en välttämättä edes olisi migreenin kanssa pystynyt hoitamaan hanketta loppuun aikataulussa. Tajusin, että mulla on aivan kylliksi hyvää työtä koko kesäksi. Rahaa, no, kyllä minä pärjään. Tiedän että pärjään. Nyt mulla on kevät. Ja henna päässä.

torstaina, huhtikuuta 20, 2006

Lepopäivä

Tänä aamuna heräsin univelasta huolimatta ennen herätystä ja kaikki keskeneräiset työt vyöryivät yhtä aikaa tokkuraiseen mieleen. Sanoin itselleni lujasti, kerta toisensa jälkeen: Asia kerrallaan. Nauti kaikesta mitä teet. Asia kerrallaan. Nauti kaiksesta mitä... Onnistuin lepäämään vielä hetken ja nousin sitten päättäväisenä, hieman hermostuneena. Asia kerrallaan, nauti... olo oli hetki hetkeltä varmempi, helpompi.

Kävin aamiaispöytään. Mies oli hauduttanut teetä, minä puuroa. Jäisiä mustikoita. Eri kokoisia lusikoita. Kaadoin maitoa, minulla oli hyvä olo. Äkkiä tunsin jonkin nousevan, virtaavan vahvasti sisälläni. Tunsin kuinka elämä, energia, mikä ikinä se onkaan, se virtaa, se liikuttaa minua, se pitää minun ruumiini kasassa. Tunsin kuinka voima nousi keskeltäni ja piti minua suorassa. Nieleskelin puuroa ja kyyneleitä. Minä se vain kuvittelen, että tahtoni voimalla kävelen, nostan kattilaa, pakkaan, olen ajoissa, järjestän paperit. Että huolehtimalla pidän pystyssä tätä maailmaa ja ruumista. Kerroin miehelle. Että en minä mitään tee, minä voin levätä, mennä mukana, antaa elämän liikuttaa minua. Päivän aikana olen muistanut ja unohtanut tuon voiman lukuisia kertoja. Olen pyöräillyt ylämäkeen ja tuntenut, miten minua viedään. Olen kamppaillut ja unohtanut hengittää. Ja muistanut ja tuntenut sen voiman taas. Se on äärettömän lohdullista ja vapauttavaa, se.

perjantaina, huhtikuuta 14, 2006

Lapista kuuluu

Aamulla heräsimme syrjäiseltä mökiltä Ounasjoen mutkasta. Aurinko kumotteli pilviverhon takaa. Nielaisimme parit kuivatut luumut, pukeuduimme kevyesti ja tuikkasimme monot siteisiin. Lähdimme hiihtämään jokea virtaussuuntaan, mutta vastatuuleen. Hanki ei ihan kantanut, joten sivakoimme kelkkauraa. Ehkä en ollut vielä oikein herännytkään kun jokainen veto tuntui niin raskaalta. Ehkä kaasulämmitin oli vuotanut hieman kaasua, ainakin huone oli haissut siltä, sillä pää oli painava ja keho aina vain hyydyksissä. Ja sitä paitsi, kokemus osoittaa, että mun kannattaisi aina huolehtia, että olen syönyt hyvin ja verensokeri ei heittele, muuten väsyn ja saan aiheettoman pahan mielen. Niin kävi nytkin. Mies huiteli koko ajan edellä, muutenkin poissaolevan oloisena. Emme tehdeet pitkää retkeä. Paluumatkan myötätuulen avulla selvisin takaisin mökille. Pitkän hiljaisuuden jälkeen saimme avattua keskustelun: mikä tässä aamussa oikein meni vikaan, tai oliko mitään, mikä ei olisi mennyt?

Etukäteen olimme ajatelleet, ainakin minä olin, että aamuinen hiihtolenkki joella olisi hyvä idea. Herätessä meillä molemmilla oli kuitenkin sellainen hämärä aavistus, että nyt kannattaisi varmaan venytellä, jutella, kuherrella rauhassa, kun pitkästä aikaa olemme kahden. Tämän tuntemuksen ohitimme molemmat omista syistämme ja hyppäsimme radalle, kuten oli ennalta sovittu.

Hiihtäessäni mieleni vatvoi pitkään tiettyjä puolia äidissäni. Sain viriteltyä itselleni oikein mukaansatempaavan kaunaisen olon, ennen kuin minulle alkoi kirkastua, että yletön reippaus, hienolta kuulostavien suoritusten palvonta ja hieman miehinen kilvoittelu ovatkin piirteitä minussa, tässä ja nyt.

Henri Bergsonin mukaan konemainen, ei-joustava toiminta on kaiken komiikan ehtymätön lähde. Noh. Kesti tovin, ennen kuin sain tarpeeksi etäisyyttä, että pystyin nauramaan itselleni. Itse asiassa, minua naurattaa vasta nyt.

Nyt kaikki on taas hyvin. Keskustelu oli hyvä. Sen jälkeen hiljennyimme. Pitkäperjantain mittaan välillemme kertyi monta kertaa jotain kummaa kitkaa, ja yhä uudelleen olemme palanneet olennaiseen. Vaihtelevalla menestyksellä, mutta kasvavalla luottamuksella.

Mun piti kirjoittaa jostain aivan muusta. Onneksi en sentään kaikessa ole robotti.

maanantaina, huhtikuuta 10, 2006

Työhuoneella ei ole muita. Autio sisäpiha peittyy huhtikuiseen räntään. Täytyy pidellä säätä sisällä. Tän blogin kirjoittaminen alkaa nimensä mukaisissa merkeissä. Nostalgiasta tai melankoliasta ei ole kyse. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hetki, eikä sitä sovi viettää raskaan mielen kanssa. Paitsi tietysti silloin kun en muuta voi, ja sen aika ei ole nyt.

Aikomukseni on kirjoittaa tätä hiljaisuuden tilasta käsin. Se ei aina ole helppoa. Toivon, että tästä tulee minulle yksi seikka elämässä, joka muistuttaa minua hiljaisuuden jatkuvasta mahdollisuudesta ja kutsuu minua läsnäoloon. On niin paljon, mistä kirjoittaa, mutta se vaatii minulta rohkeutta. Kyseessä eivät ole hurjat paljastukset, vaan hiljaiset asiat, näkökulmat, joista olen tottunut puhumaan vain joidenkin tiettyjen ihmisten kanssa. Nyt niistä pitäisi sitten kirjoittaa kelle tahansa. Lohduttaudun sillä, että ketä tahansa ei kiinnosta.

Mitä ne asiat ovat? Kysyn tätä ihan aidosti itseltäni. En tiedä miten elämä minua tulee elämään, mutta uskallan arvata, että kirjoitan rakkaudesta, ilosta, levosta, työstä, luopumisesta, kuolemasta, läsnäolosta. Hiljaisuudesta. En vähemmästä, mitäpä sitä. Mutta kaikki tämä ilmenee siinä tavallisessa, ihmeellisessä hetkessä, joka minulle annetaan, nyt.

Nyt räntä hellitti, voin nousta pyörän selkään.