torstaina, kesäkuuta 01, 2006

Onnenpyöräilyä

Mieluisa blogi, tämä. Saa kirjoittaa juuri niin harvoin kuin huvittaa. My Typossa, kaikella hellyydellä ja rakkaudella, tunsin kumminkin solidaarisuutta siskoja kohtaan ja sitä kautta jotakin huonon omantunnon kaltaista kutinaa jos pysyin pitkään hiljaa. Tähän blogiin hiljaa oleminen taas sopii erinomaisesti! Ei minulla taida olla lukijoitakaan, joten kukaan ei odota eikä pety. Silti kirjoittamisessa on outoa mielekkyyttä. Mutta olenhan kirjoittanut päiväkirjaakin 25 vuotta ja tietääkseni sitä ei ole lukenut kuin yksi miero poikaystävä, joka kyllä sai siitä teosta huutia.

Odotan, jännitän vastausta kiinnostavasta työstä. Että saanko sen. En tohtinut nostaa Tarot-korttia, ennen kuin olin jättänyt tarjoukseni eikä ollut enää tehtävissä muuta kuin odottaa vastausta. Muuten olisin antanut korttien vaikuttaa tekoihini, vietävissä oleva hölmö. No, kysyin äsken: saanko tämän työn ja mitä siitä seuraa? Wheel of Fortune, sanoivat kortit. Huomenna kuulen, olivatko kortit oikeassa – että saan homman ja siitä seuraa menestys ja suunnan kääntyminen työelämässä. Jos taas en saa työtä, voin toki tulkita, että se se onni olikin. Viestin voi aina ymmärtää korteille edullisesti. Ja epäonni elämässä tulee useimmiten tulkittua niin, että oli tarpeen raivata tilaa jollekin muulle, kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisemmalle.

Kaikenlaista suurta on muutenkin ilmassa. Häät. Pian, rytinällä. Jotain minussa on vielä kesken, ratkaisematonta, tunnen sen. Lähestyvät häät ovat juuri omiaan nostamaan sen jonkin pinnalle ja tarkasteltavaksi. Tervetuloa, jokin, mikä oletkaan. Olen valmis katsomaan suhun ja päivittämään itseäni. Tiedän, että se on tämän liiton ja rakkauden yksi tarkoitus.

Ja muutto toiseen kaupunkiin, pohjoiseen. Mies opiskelisi siellä, ehkä, pari vuotta. Monilta, kuulemma, minun alani työt ovat loppuneet leikaten, kun ovat muuttaneet pois pääkaupunkiseudulta. Vaikka näitä hommia voisi hyvin tehdä etänä. Vaikka melkein poikkeuksetta teemmekin näitä etänä vaikka työskentelisimme parin sadan metrin päässä tilaajasta! Merkillistä. Olen jo leikkinyt ajatuksella, onko mahdollista salata sijaintinsa! Äänittää ratikan kolinaa puheluiden taustalle! No, tänään muutto-asiaan tuli uusi käänne, kun miehelle tarjottiinkin unelmien työpaikkaa tästä kaupungista. Tunsin samanaikaisesti sekä helpotusta että haikeutta mahdollisesti menetetystä seikkailusta. Mutta mitään ei ole vielä ratkaistu. Asuimmepa millä leveysasteilla hyvänsä, mun on päästävä pois betonin, asfaltin, kivihiilipölyn ja avohoitopotilaiden keskeltä kotiin, jossa voin levätä. Kerätä puhtaita nokkosenlehtiä takapihalta ja moikkailla tiaisia, urpiaisia, piisameita, telkkiä tai muita kavereita kuistin aamiaispöydästä käsin.

Hyvin suuri osa ihmisen toiminnasta on ruvennut näyttämään mielipuoliselta. Tarvitseeko tätä kertoakaan! Mihin hyvänsä ihminen ryhtyy, vaikkapa talon rakentamiseen rannalle tai pelkästään paikasta toiseen liikkumiseen, hän tarvitsee yhä suurempia koneita, jotka pitävät hirvittävää meteliä, tallovat kaiken alleen, repivät ja raastavat, levittävät kauheita katkuja. Yksi koneiden tärkeimmistä tehtävistä on eristää ihminen ympäristöstään mahdollisimman tehokkaasti. Näitä ei kannata kovin pitkään jäädä päivittelemään, mutta en malta olla kertomatta mainiota esimerkkiä: leikkasin pääsiäisen tienoilla kuusiaitaa Lapissa. Havupuu tuoksui. Naksuttelin nuoria kerkkiä kaikessa rauhassa jykevillä puutarhasaksilla, toinen naksutteli aidan toisella puolella ja saatoimme, milloin keskittyneisyydeltämme maltoimme, vähän jutella. Sitten tuli eräs avulias, mies tietysti, joka tahtoi meidän jatkavan moottorileikkurilla, kun se kävisi niin paljon nopeammin. Kuinka ollakaan, moottorileikkurissa oli pitkä roikka, jota jonkun (eli minun) piti pidellä, jottei se joutuisi terän suihin. Työ oli tavallaan nopeampaa, mutta vaati siis kahden ihmisen panoksen. Kojeesta levisi kuusen tuoksun alleen peittävä katku, se painoi useita kiloja ja raskas terä teki rumaa, väkivaltaista jälkeä. Meteli oli hirveä, minkä takia oli pakko pitää puristavia kuulosuojaimia. Minun ei varmaankaan tarvitse selittää tarinan pointtia.

On muuten yksi, mies, eräs ystävä, joka saa minut vieläkin innostumaan kaupungin sykkeeestä. Tornitalot, liittymät, terassit, ihmisen lailla rauhattomat pulut, lokit, rotat, ah! Kellareiden tägätyt, sameat ikkunat. Kalterit, siltojen aluset, metrojunien valonauhat. Yksinäiset, jotka koristelevat kerrostaloikkunansa mielikuvituksellisilla jätteillä tai laulavat kadulla Monrepoota, tai muodostavat muuten vain joukkoja yksinäisten. (Olen lähdössä Kuusamoon ensi viikoksi - oikeasti!).

Olen väsynyt niin paljoon ihmisen ylläpitämään, että kun toisinaan pääsen tuulessa natisevaan hongikkoon tai koskemattomalle rannalle, tunnen pökerryttävää mielihyvää ja kiitollisuutta. Kaupungissa pyöräilen kiinnittäen kaiken vaaroilta liikenevän huomioni puihin, räjäyttämättömiin kallioihin, seuraten lokkien ja varisten ratoja taivaalla, pannen merkille hivenen vähälukuisempia lajeja kuten mustavariksia, merilokkeja, viherpeippoja, meriharakoita, tuntien niiden kanssa kaihoisaa sukulaisuutta. Mutta tosiaan, kun tapaan tämän tietyn ystävän, terassilla istuminen tuntuu minusta hieman juhlalliselta (vaikka en jaksakaan nauttia mitään cappuccinoa vahvempaa) ja kaupunki paheineen melkein jännittävältä. Olen tavallani aina ollut rakastunut häneen, ja tiedän, että hän minuun, se on platonista, ihmettelevää, jotenkin veikeää hurmaantuneisuutta, yhtäkaikki sitä samaa suurta rakkautta. Se auttaa näkemään selkeämmin, että sykkii se laiffi betonissa, kebabissa ja sekakäyttäjässäkin. Kun tämä ystävä katoaa kulman taa, haihtuu urbaanin lumo minusta nopeasti, tiedän että hän on yhä ja tulee ehkä aina olemaan sen lumoissa. Tiemme tuntuvat vievän aivan eri suuntiin, ja kuitenkin ne yhä risteävät odottamattomissa paikoissa, ja silloin syntyy iloa.

Ei kommentteja: