perjantaina, huhtikuuta 05, 2013

Kulotusta


On taas aamu maan päällä. Radiossa soi Jore Marjorannan (ehkä - tässä tietoinen googlettamatta-jättäminen) "Haaveet kaatuu". Se on sydäntäraastavaksi tehty rokki-iskelmä siitä miten, no, haaveet kaatuu, tapahtuu jokin suuri menetys. Minulle tulee kappaleesta olo, ja saatan olla ihan väärässä, että efekti on laskelmoitu. Kiinnostavaa että se toimii epäuskostani huolimatta: sydäntä tosiaan raastaa, laulun sanat tuottavat ainakin hetkellisiä naarmuja. Vähän kuin saippuooppera, joka kaikessa epäuskottavuudessaan kuohuttavaa kuitenkin tunteita. Meissä on nappi. En tosiaan analysoi kyseistä artistia, ihmettelen vain tunteiden tiettyä automaattisuutta. Kevätaamu on kylmä, lumipenkat puoliksi mustat, puoliksi kimmeltävät, tunnen huvitusta ja nimetöntä kiitollisuutta.

Ei minulla ole uutta sanottavaa. Sydän on taas vain hieman pakahduksissa ja tahtoo laulaa. Ja huhuilla ja riimitellä ja kiroilla ja vitsailla. Kaikessa rauhassa. Silmät ahmivat tätä kaikkea: koivunrunkoa valkoisine kihartuvine viireineen, peltikatosta heijastuvaa kovaa valoa, kuusten sinivihreitä torneja ja hilpeitä naakkoja parkkipaikalta vetäytyvällä lumirajalla! NJÄ!

Kuka se olikaan se vanha Entti, joka kertoi Pippinille ja Merrille että maailman alkuaikoina ilma tuoksui niin hyvälle, että hän saattoi jäädä viikoksi vain hengittämään?

Miten onkin niin, että elämä on juuri tällaista, että voi istuskella ja makailla ja kävellä ja seisoskella iloa tuntien?

Viime yönä oli naapurissa juhlat. Meteli oli kova, laveaa mölinää ja huonoa amerikkalaista hard rockia, en saanut unta. Yhden tai kahden aikaan kävin koputtamassa oveen. Epämääräisen nuori mieshenkilö avasi ja tuijotti mua silmät märkinä ja suu auki. Taisi pileistä puuttua naisia, ja kyseessä oli ehkä jo pitempiaikainen tredi. Lupasivat humalaisen hövelisti olla hiljaisempia. Haha, jonkin ajan kuluttua soi sitten meidän ovikello, olisiko käynyt kutsu bileisiin? En noussut avaamaan. Meteli rauhottui hieman, mutta valvominen jäi mulla päälle, enkä nukkunut lukuunottamatta joitkin katkonaisia pätkiä.

Nähtävästi kun on joskus unettomuuden makuun päässyt, kroppa sen muistaa ja siihen palaa kun tilaisuus avautuu. Outo tapa. Enkä voi sille mitään. Ainakaan nyt. Väsyneenä mieli on alttiimpi alakuloon. Mutta ei nyt, ei nyt. Ellei tätä hiljaista, kaunista poltetta voisi sanoa alakuloksi. En tiedä. Tämä on kaskeamalla valloitettu maa, joku vielä tietää.

Käyn keittämässä toiset kahvit ja sitten, sitten suunnittelen paperille, miten vietän seuraavan kuukauden töitteni parissa. Voihan sitä suunnitella! Sen jälkeen ehkä maalaan sen saman, ja se voi näyttää ihan toisenlaiselta.

Ei kommentteja: