perjantaina, toukokuuta 14, 2010

Kotiäidin solmu

Toukokuinen kesäpäivä kotona. Ollaan kaikki vähän kipeinä, mieskin tuli töistä kotiin jo puoliltapäivin. Pikkutytöllä on jo nimi, luultavasti olemme päättäneet sen, ja opettelen kutsumaan häntä sillä. Ei se varmaan salaisuutena pysy kun ristiäiset on vasta reilun kuukauden päästä.

Tänään oli pari hetkeä kun asiat tuntuivat karkaavan käsistä - yhtä aikaa poika huutaa että pissasi lattialle, keitto kiehuu kattilassa yli, vauva itkee kun ei ole saanut huomiota minun ruuanlaittopuuhieni aikana... ja pari muutakin asiaa on jotenkin hullusti ja kiireellisesti kesken, mahaan kertyy kireä solmu. Kurkkuun sattuu ja lämpö tuntuu nousevan, yritän kiirehtiä joka suuntaan. Samalla tiedän koko ajan että kaikki on hyvin, mikään näistä tilanteista ei ole oikeasti vakava, kaiken voi tehdä vuorollaan. Solmu tulee silti, aina se tulee. Laitan käden mahan päälle ja se helpottaa vähän. On niin monia tapoja joilla se löystyy vaikka taipumus yhä pysyy... sitkas taipumus! Mies, jolla on takuulla omat juttunsa, ei hän ikinä hermostuisi tämmöisestä. Kestää uhmaikäisen kohtauksetkin tyynesti ja rakentavasti. Lopulta ruoka on valmis, pojalla kuivat housut, vauva makoilee kylläisenä ja rauhallisena ja meillä on keittolautaset edessämme. Silmäni osuvat Kirkko ja kaupunki -lehden ja etusivulla lukee jotain sellaista kuin "Arjessa piilee suuri mysteeri". Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Yllätyksekseni nirsossa iässä oleva poika alkaa pistellä linssi-porkkana-mustatorvisienikeittoa hyvällä ruokahalulla ja kehuu: "Tää on makusta!" Ryhtiliike ruokailuasioissa alkaa nähtävästi tepsiä - ruokailu loppuu sillä hetkellä kun poistutaan pöydästä, vaikka ei olisi syönyt mitään, ja syödä saa seuraavan kerran sitten seuraavalla ruualla. Ruokailusta tulee oikeus eikä velvollisuus. Minä syön ja nautiskelen, höpöttelen pojan kanssa, keitto on hyvää, näen että lapset ovat hyviä, ja kaiken hyvän kukkuraksi mies tulee kotiin ja lapset menevät päiväunille.

Siellä ne nyt ovat, rattaissa ulkona vierekkäin ja mies lueskelee vieressä, aurinkotuolissa, flunssaisena mutta jotenkin rennompana kuin aikoihin - pitkä yhdistetty sairasloma ja isyysloma teki tehtävänsä. Näin tämä "arki" rullaa, mitä se sitten onkaan, tulee tilanteita ja tilanteita. Nyt on tämä tilanne: sohva, kone jonka suljen aivan kohta, iso tyyny jolle aion heittää jalkani. En tiedä onko unen aika vai vaan rauhallisen hengittelyn, solmun sulattelun.

5 kommenttia:

Katja kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Katja kirjoitti...

Voi, minä tiedän tuon solmun. Niin osuva ilmaus. Ja tuo kaikki kasaantuminen. Sitähän se on ja miehillä jokin kumma kyky katsella sitä muualta kuin sen keskeltä, siitä varmaan se tyyneys. Minulla kiehahtaa (ulkoisesti tai sisäisesti) ja jälkeenpäin ihmettelen, miksi ihmeessä. Eikä siihen solmun sulamiseen lopulta tarvita kuin minuutti tai kaksi. Usein se, että saa itse syötyä.

Mutta niin hyvä tietää solmuissa, että ihan samaa on muillakin, ettei siihen yhteen solmuun toista yleensä tule vaan aukeaa se ensimmäinenkin. Ja pakko vielä kertoa, että joskus tuntuu, että joku näkee tarkemmin kuin itse. Vanhan kotimme pihapiirissä asui myös vanhuksia. Usein pahoina päivinä he tietämättään (?) tekivät suuria palveluksia. Vanha mies sanoi minulle, joka hikisenä ähelsin pihalle lasten kanssa: "On teillä ihana äiti, kun on teidän kanssa." ja naapurinmummot toivat kerran ihan hirveän mustana päivänä meille pellillisen itsetehtyä pitsaa, kun "Ajateltiin, että teille varmaan maistuis". Enkeleitähän nuo olivat! Alan isona tuollaiseksi.

Kaikkea hyvää ja kannattelevaa ja paranamisia teille sinne!

Katri kirjoitti...

Ihana teksti. Olet super.

Marikki kirjoitti...

Valitettavasti olen jo poistanut blogistani tekstit ajoilta, jolloin oli kaksi pientä (ja yksi vähän isompi)... Tässä kuvauksessa on niin paljon samoja tuntuja, sekä tuossa hädässä ja kiireessä että yllättäen avautuvissa rullaamisissa ja suvantokohdissa. Nyt vähän isompien kanssa muutokset ja käännökset eivät ole ihan niin jyrkkiä, vaikka onhan niitä solmun kiristymisiä vieläkin...

Anu Välitalo kirjoitti...

Olipa hyvä lukea kommenttejanne! Kiitos!

Oikeasti kivaa kuulla että tää oli tuttua muillekin, etten yksin ole tän asian kanssa. Ja Katri, hauskaa että olen super :D.
Katja, tuo sun mahtava mummojuttusi toi hyvänä assosiaationa mieleen parikin ihmistä jotka ovat sanoneet että ihailee mua kun olen lapsen (silloin vielä yhden) kanssa niin rennosti - mua se nauratti mutta hyvää teki. Ehkä ne näki jotain mitä mä en ollut huomannut, helposti sitä keskittyy vaan siihen solmuun.

Marikki, aina tuntuu kivalta kuulla että isompien kanssa on tässä suhteessa helpompaa... että tosiaan, tätä ihan samaa kiireellisyyttä ei kestä loputtomiin. Vaikka sen on kuullut ennenkin niin silti se on ihana kuulla.

Mutta juu, nyt on nyt. Alan olla sen verran hyvässä kunnossa synnytyksestä (ja tän viikon sairasteluista) että joogailut sujuu jo, ja se auttaa ihan oikeasti. Tänään kertynyt solmu suli siihen. Eikä siihen tarvitse pitkää aikaa kerrallaan, varsinkin jos tekee säännöllisesti. Ahh!!!