tiistaina, joulukuuta 09, 2008

Härkänen

Äitini hoitaa poikaa (viereisessä huoneessa, sieltä kuuluu riemastuttavaa loruilua ja dappa-dappa-dapatusta), mies on työmatkalla ja minä koetan saattaa taittotyöt loppuun deadlineen mennessä. Miten minulla on joskus ollut aikaa kirjoittaa ja lukea blogeja?

Kuuluu hyvää. Olen oleillut erään sitkaan ajatuksen ja siihen liittyvän tunteen kanssa, se ei ole suurta kärsimystä mutta omituista ja häiritsevää. Koetan olla ja katsella tätä asiaa itsessäni mutta heti kun herpaannun, mieli heijastaa sen kauas minusta. Sitten kiehun ja kiroilen. Ja aina kun hoksaan, niin katselen ja tunnustelen miltä kiehunta tuntuu. Vähäpätöinen asia, joka ei ulkoisesti edes liity minuun, on saanut isot mittasuhteet.

Pikku tyttö, Peppi joka on jäänyt jotain vaille, purkaa suuttumustaan. Nostaa hevosen. Suuttumus ei sillä vähene. Kaikesta huolimatta, kuten sanoin, kuuluu hyvää. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta kirjoittaa, vaikka en voi (eikä ehkä ole tarpeenkaan) kertoa tarkemmin. Jännää. Sydän tuntuu hivenen pehmeämmältä.

2 kommenttia:

Marikki Kuusi kirjoitti...

Mukava kuulla kuulumisiasi. Levollisia töitä ja muita...

Anu Välitalo kirjoitti...

Kiitos toivotuksesta. Työt eivät ole erityisen levollisessa vaiheessa, mutta kyllä nytkin nautin täysin siemauksin kun istahdin tähän kahvikupposen kanssa. Aikomukseni on pitää hartiat rentoina ja olla suunnattoman tehokas! :D Siihen kyllä sisältyy se etten tee mitään ylimääräistä. (Tämä ei ole ylimääräistä.)

Ihana päivä. Ihanaa päivää!