ABC poika kävelee

Poika täytti tällä viikolla vuoden. Tänään oli sukulaisia kylässä. Syötiin ja melskattiin. Availtiin paketteja. Kaikki tahtoivat nähdä että osaako poika jo kävellä, mutta ei suostunut, konttaili vaan. Sukulaisten lähdettyä poika sitten rupesi kävelemään. Ei vieläkään jolkottamaan ympäriinsä mutta ennätyksellisen pitkiä matkoja sylistä syliin. Sillä on herttaisen hidas sytytys. Joskus kun vilkutan pojalle, se saattaa vilkuttaa takaisin kahden tunnin kuluttua. Poika on semmoinen... no, hymyileväinen ja hekottelee ja lörpöttelee kaikenlaista, jaba jaba jaba, tatta tatta tatta, ja sitten bravuuri titti, joka tarkoittaa lamppua. Se tykkää ratkoa pulmia, availla lukkoja ja painella nappuloita ihan loputtomiin. Liikkumishommissa se on aika harkitsevainen. Nousi pystyyn jo monta kuukautta sitten ja rupesi heti liikkumaan tukia myöten mutta ilman tukea ei vieläkään. Mutta tosi lähellä ollaan.

Pari linkkiä joista on ollut mulle suurta iloa: http://www.abc-of-yoga.com/ - tuolta löysin joogaliikkeitä, joita suositellaan migreeniin. Olen ruvennut tekemään niitä iltaisin. Ja seuraavalla sivulla neuvotut liikkeet pyyhkivät pois viimeisetkin rippeet mun taannoisesta unettomuudesta: http://www.naturaid.net/ajankohtaista.htm - sivun puolivälin jälkeen "4 liikettä unettomuuden selättämiseen". Ne on selostettu epäselvästi, mutta tein niitä parhaan ymmärrykseni mukaan joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa ehkä kolmen-neljän viikon ajan. Se oli tehokasta, rupesivat muutaman illan kuluessa vaikuttamaan todella rauhottavasti, ja aloin saada unta aika nopeasti. Nykyään mun ei tarvitse enää tehdä niitä, nukuttaa muutenkin. (Olenkohan laittanut jälkimmäisen linkin ennenkin? Jos olen niin That's me; toistan itseäni. Antaumuksella.)

Viime viikon läsnäolokokeilusta jäi kaipuu. Tajusin, vaikea selittää, että voisi olla aina läsnä. Ei sillä tavalla että pitäisi tai muuta sellaista, jotenkin vaan aistin sen mahdollisuuden. Tai oikeastaan... tajusin että ei ole mitään todellista syytä olla muuta kuin läsnä. Hyvältä, kutkuttavalta tuntuva kaipuu. Kaipuu, joka tietenkin katoaa aina, kun olen läsnä.

Kun otin asiakseni pitää läsnäolon ulottuvuutta mukana viikon ajan, näin taas, miten mieleni viettää paljon aikaa jossain muussa kuin nykyhetkessä. Mutta näin myös että usein, jos ja kun muistutus nousee, saatan hankalissakin tilanteissa palata nykyhetkeen. Ja sitten tietysti tunsin miten ihanaa ja ongelmatonta on olla ja olla ja olla nykyhetkessä - ja miten vaikea siinä on pysyä! Siinä on se kaipuun kohta, kun tietää että tänne voi tulla milloin vain, ja tietää että siinä se on, aina ja ikuisesti, mutta antaa itsensä liukua pois, kun ei vielä muuta osaa. Paitsi silloin kun osaa. Tässä, tässä, tässä. Mitä hyvänsä olen tekemässä. Istumassa, juoksemassa, yskimässä.

Se on elämässä kaikkein hurjinta; hurjempaa kuin koulusurmaajat ja hurrikaanit ja talouden laskusuhdanteet ja omat pienet mutta joskus niin musertavilta tuntuvat murheet, se että ei-mitään-ongelmaa sijaitsee silmänräpäystä lähempänä.