torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Katse taaksepäin

Kymmenen kuukautta ja risat tässä maailmassa. Lapsella on ensimmäinen korvatulehdus. Jotenkin liikuttavaa. Äsken se söi ensimmäistä kertaa itse lusikalla. Lusikka on muutaman päivän ollut pojalla käytössä, mutta nyt se onnistui saamaan sillä pari lusikallista suuhunsa. Siitä on tulossa, muuan muassa, länsimainen ihminen. Onneksi paljon, paljon muutakin.

Olen nyt ensimmäistä viikkoa miehen isäkuukauden ja yhteisten lomien jälkeen pojan kanssa kaksin kotona. Tää on jotenkin omituisen... helppoa. Helppoa ja mukavaa. Koko kesä on ollut enimmäkseen mukava. Nyt voin katsella taaksepäin ja todeta, että oli tavattoman raskas talvi ja kevät. Luin artikkelin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, ja siinä oli paljon tuttua. Tunsin sentään alusta asti rakkautta lasta kohtaan ja onneksi aina välissä oli mukavia hetkiä ja mukavia päiviä ja onneksi on ihana mies. Mutta toisinaan elämä oli yhtä... Mordoria, kuten Mitvit asian ilmaisee (hieno kirjoitus, ja erityisen hienoa että se on kirjoitettu). Kaikki näytti synkältä, kaikki menossa huonompaan suuntaan. Mulla oli ihana lapsi mutta itse olin pilalla. Usein tunsin olevani kuin lastu lainehilla, mitä tietysti toisessa, hyvässä mielessä olenkin, mutta nämä laineet ja tyrskyt olivat mielialoja jotka vaihtelivat, no, mielivaltaisesti, tietenkin. Hormoneilla ja vaikealla imetyksellä oli iso osansa, muuttuneella elämäntilanteella omansa eivätkä viime talven huikea pimeys ja unettomuudesta uupuneena vauvan kanssa neljän seinän sisällä kökkiminen helpottaneet asioita. Ja kun sitten lähti liikkeelle, väsyi entistä enemmän.

Mun on kyllä kiitettävä itseäni, että aika hienosti olen tästä kaikesta tähän saakka selvinnyt. Sen jälkeen kun tajusin tilanteen, olen hiljentynyt ja levännyt usein ja opetellut rentoutumaan. Stressitaso on kuin onkin askel askeleelta laskenut ja unenlaatu parantunut. Lääkkeillä on oma osansa, mutta tiedän kyllä että unta ei tule nuijallakaan jos on tarpeeksi kierroksilla.

Jos joskus saamme toisen lapsen, tiedän mistä mun pitää ennen kaikkea pitää huolta: levosta. Sama pätee myös töiden aloittamiseen ja mihin tahansa uusiin elämäntilanteisiin. Lepo ei tarkoita kahdeksan tunnin keskeytymättömiä yöunia (pikkulasten kanssa niistä ei kannata haaveilla), vaan päivittäistä hiljentymistä, lepäilyä, makoilua, rentoutumista. En aluksi pojan synnyttyä tajunnut tätä ja puuhasin kiivaasti kaikkea "omaa" lapsen päiväunien aikaan. Se oli tavallaan kivaa mutta ehdin mennä aikamoisille kierroksille ennenkuin oivalsin että mun tila ei ole enää normaali (elämä kun oli muutenkin niin mullistunut etten tiennyt millaista sen pitäisi olla). En nukkunut öisin enää lainkaan ja päiväsaikaan olin epätoivoinen. Niistä lukemista laskeutumiseen onkin sitten mennyt monta kuukautta. Tiedän että kahden lapsen kanssa päivittäistä lepoa voi olla vaikeampi järjestää, ja töitä tehdessä lepäilyä ei tahdo muistaa tai muka ehtiä, mutta se on vain tehtävä. Tiedän jo muista elämänkokemuksista että kun kerran hankkii herkkyyden johonkin asiaan, kuten nyt unettomuuteen, se uusiutuu helposti. Keho on oppinut sen.

Mutta ruumis oppii myös rentoutumaan ja hiljentymään. Tai pikemminkin se mieluusti palaa siihen mikä sille on luontaista. Kun elää jotakuinkin helppoja aikoja, kannattaa opetella rentouttamaan ruumiinsa ja hiljentämään mielensä. Mielen jo myllertäessä raivopäänä sitä on todella vaikeaa käskeä ensimmäistä kertaa vaikenemaan. Kuka tietää, ehkä juuri hiljentymisen takia kaiken mustuuden seassa oli iloisia hetkiä, absurdia hauskuutta, rakkauden avautumisia, oivalluksia? Sen ainakin tiedän, että oli monia hetkiä jolloin tajusin katselevani itseäni ja murhettani vähän etäämmältä, hetkiä jolloin lakkasin pakenemasta tuntemuksiani jatkuvaan ajatusten kehään, hetkiä jolloin katselin itse mörköä silmästä silmään ja se punastui ja katosi.

2 kommenttia:

Marikki kirjoitti...

Olen ollut blogitauolla, ja palailin nyt lukemaan kuulumisia. Tuntui hyvältä lukea näitä pohdintoja selviämisestä vaikean yli. Olet tosiaan onnittelut ansainnut ja näköjään ottanut uuden ja vaikeankin oppimisen kannalta. Tuo levosta huolen pitäminen on kyllä tärkeää.

Minulle on ollut yllätys se, miten erilaisia tiet äitiyteen ovat olleet kunkin kolmen lapsen kohdalla. Lasken tässä että äitiyden syntymiseen tai siihen asettumiseen menee aikaa vielä lapsen syntymän jälkeenkin, kunnes siihen jotenkin vakiintuu ja rauhoittuu itsessään (ja suhteessa lapseen). Ja sekin on ollut yllätys, että vielä kolmannenkin kanssa matka on tehtävä uudelleen; hänellekkään en voi vain suorilta antaa valmiiksityöstettyä äitiyttä, vaan haperran ja etsin, kuten blogistani varmaan käyp ilmi :-).
Ei tämä tietysti sulje pois sitä, että jos ekan lapsen kohdalla itsestään ja vauvoista jotain oppii, ettei siitä olisi hyötyä. Mutta ehkä vain sitä, että jokainen lapsi on oma seikkailunsa, eikä koskaan tiedä, mitä on vastassa - ei välttämättä niitä samoja myrskyjä, joihin niin valmistautui - vaan ihan jotain omiaan. Ja kas, onpas elämä kiintoisaa. Eräs ystävän on viiden lapsen äiti. Hän sanoi viidennen vauva-aikana, että jopas vain vielä viidennelläkin oli yllätyksiä repussaa :-).

Ihania loppukesänpäiviä sinulle ja kymmenkuukautiselle

toivoo
Marikki

Anu kirjoitti...

Joo, jonkinlainen hätä-äitiys tietty syntyy jo heti sen käärön mukana mutta seuraavina kuukausina kyllä tulee useita isoja asettumisia. En ole laskenut... mutta lapsikin on niin älyttömän erilainen eri vaiheissa ettei yhdellä ja samalla skeemalla oikein pärjää. Nyt on kyllä mahtava huumorinheräämisvaihe meneillään. Saa nauraa monta kertaa päivässä mitä älyttömimmille jutuille, ja vielä yhdessä lapsen kanssa.