maanantaina, tammikuuta 14, 2008

Mutta kauhein kaikista on toivo

Poika nukahti syliin.

Luulenpa, että olen keskellä sitä, mitä synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi kutsutaan. Mutta ei se masennusta ole, sisäistä mylläkkää kyllä. En oikein enää usko masennukseen, omalta kohdaltani.

Uni ei tule, tavalliset asiat tuntuvat poikkeuksellisen raskailta. Toisaalta, mikään ei ole tavallista vaan kaikki on toisin. Vasta nyt alan toden teolla sisäistää, että tämä lapsi on tullut jäädäkseen (sikäli kuin mikään on "jäädäkseen") ja minä olen äiti lopun elämääni.

Jos olin raskausaikana viilipytty, niin nyt pytyssä myrskyää. Selviän hetkestä toiseen, kun muistan ettei mun tarvitse selvitä kuin tästä hetkestä. En voi selvitä huomisesta! Aina kun tämä muistutus nousee, huomaan että kaikki on hyvin, vauva vain itkee, kuten vauvat toisinaan tekevät, tai minä mietin riittääkö maito huomenna tai tänä iltana, tai saanko unta ensi yönä. Tässä hetkessä ei ole ongelmaa.

Olen kirjoittanut jääkaapin oveen lapun jossa lukee isolla: no hope. Se ilahduttaa minua suuresti ja riistää toivoni kerta toisensa jälkeen. On hirveää toivoa unta tai toivoa tai vaatia elämältä mitään. Se on pettymysten tie, voi että se onkin! Silloin ei uni tietenkään tule, mutta ei myöskään lepo. Jos suostun siihen, että en nuku, saan yleensä levätä tavalla tai toisella. Joskus jopa nukkua vähän. Ja jos maito käy vähiin unen puutteen takia, sille en mahda yhtään mitään, onneksi maailmassa on maitoa.

Huomaan, että käyn helposti vaativaksi myös mieheni suhteen. Miksi se tiputtelee vaatteita ympäriinsä, miksei tule aiemmin kotiin, miksei hoivaa ja paapo minua enemmän kun olen väsynyt... loputon tie sekin. Nämä kaikki vaatimukset esitettynä peräjälkeen eivät ole omiaan lisäämään rakkautta ja rauhaa tässä talossa.

Itsen sietäminen käy nyt työstä. Tunnen kuinka voimat kuluvat paljolti siihen. Silti mussa virtaa hurjia voimia jotka eivät tunnu ehtyvän sitten mistään. Ihmeellistä miten vähällä unella voi kuitenkin jaksaa päivästä toiseen, ihmeellistä että jollain tavalla kaikki on niin hyvin ja minä voin hyvin.

Nyt tuo tyyppi on tuossa lattialla, se on käännähtänyt vatsalleen ja naama pilkkii alustaa vasten. Kaikilla raajoillaan se pyristelee eteenpäin, eteenpäin. Ei vielä pääse, mutta pyristelee silti. Mikä mahtava elämänvoima.

5 kommenttia:

Juhana Harju kirjoitti...

Läsnäolo ja tietoisuus ovat mahtavia apuvälineitä, sen huomaa kirjoituksestasikin. :-)

Marikki kirjoitti...

Hei, Anu! Voimia hetkiin... Muistan kysyneeni tuoreena äitinä itseltäni: "olenkohan koskaan enää onnellinen?". Olin kyllä onnellinen lapsesta, mutta muuten kaikki tuntui niin myllertävältä, oli juuri noita maidonriittävyys ongelmia ym. Lisäksi en ehkä oikein tiennyt, mikä äitiydessä on pysyvää ja mikä vain pienen vauvan kanssa olemiseen liittyvää ja väliaikaista. Toisen lapsen saatuani katselin vähän aikaa useampi lapsisia perheitä marketeissa ihmetellen, että ihan nuokin näyttävät jotenkin selviävän... Kolmannen kanssa taidan jo jotenkin tietää, että vedet virtaavat, asiat lainehtivat ja seestyvät; että on paljon sitä, mikä kestää vain pienen ajan. (Ei silti ettenkö olisi myrksyssä ja hämmennyksessä vähän väliä.) Nykyhetki on hyvä paikka olla vauvankin kanssa. (Ehkä myös niiden kolmen rääkyvän lapsen kanssa, joista itse parhaillaan raapustelen...)

Anu kirjoitti...

Ai terve Juhana! Hauskaa että luit ja kommentoit.

Ehkäpä nähdään piankin illoissa!

Ja Marikki, kovin tutun kuuloista on. Ah, viime yönä sain vaihteeksi vähän unta, joten tänään on ollut kuulas päivä enkä ole huolehtinut mistään. Olen piirrellyt pojan nukkuessa. Latautumista.

Tajusin eilen kirjoitettuani, että itse asiassa tää tammi-helmikuu on mulla aina aika raskasta aikaa, pimeys hyökyy päälle toden teolla. Helpotti ymmärtää, että tässä on monta haastetta päällekkäin ja silti selviän :)

heidi kirjoitti...

Moi,
Voin suositella Celestial Seasons ja Yogi Tea'n unitee-laatuja. Varsinkin Celestial Seasons toimii täällä. Myös pelkkä kamomilla on muistaakseni nukuttanut hyvin. Ihan vaan duunit ja ihmiset vie multa usein unen mut teen litkiminen iltamenona näköjään jeesaa.

Anu kirjoitti...

Kiitti vinkistä Heidi! Täytyy ottaa iltarituaaleihin.

Mul on se haaste et lapsi menee nukkumaan tosi myöhään, ja mun pitäs sit olla valmis nukahtamaan milloin hyvänsä se nukahtaakin... ehkei pitäs aatella niin vaan aina tehdä ne omat unirituaalit vasta sitten kun poika on nukahtanut. Mä oon kuvitellu et munkin pitää ruveta nukkumaan heti kun se nukahtaa, saadakseni edes vähän unta, mut ei se näköjään toimi niin.