Huomaan olevani yhtä aikaa väsynyt (tai pikemminkin helposti väsyvä) ja innostunut ja jaksava. Kiinnostava yhtälö. Teen paljon, mutta minun täytyy levätä välillä. Vähän väliä. Ja minä lepään. Nautin tästä raskaudesta senkin takia, että se ohjaa minua tottelemaan ruumiin käskyjä epäröimättä. En ole ennen tätä kevättä kokenut tällaista selkeyttä kehoni suhteen. Huomaan hyvin monien asioiden tapahtuvat aivan itsestään. Minun ei tarvitse muistaa tai huolehtia. Sellainen toiminta, mikä olisi mahdollisesti haitallista minulle tai pikkuiselle, loppuu ihan itsestään. En edes muista mennä savuisiin pakkoihin, tai jos intoudun rehkimään kasvimaalla, siirryn pian lepäämään, enkä jää jumittamaan ja yrittämään vielä vähän. Siinä on jotain sellaista uutta kyselemättömyyttä. Tämän vaihteen tarkoitus on tietysti suojella kasvavaa elämää, mutta varmaan myös opettaa naiselle itselleen jotain naisena ja ihmisenä olemisesta.
Olen kuullut monien muiden naisten kokemuksia raskausajasta, ja ne vaihtelevat kyllä valtavasti. Moni joutuu kohtaamaan kaikki mörkönsä ja pelkonsa. Siinä piilee tietenkin mahtava mahdollisuus selkiyttää elämäänsä ja saavuttaa uudenlaista väljyyttä ja vapautta suhteessa tunteisiinsa. Mulle taas on tähän mennessä suotu jonkinlaista tyyneyttä ja rauhallisuutta ainakin suhteessa tähän raskauteen ja sen etenemiseen. Ja ehkä se vaikuttaa muihinkin asioihin. Ainakin nyt pidemmällä raskaudessa (vähän yli puolenvälin) huomaan, että kaiken maailman asiat eivät tunnu niin kovin vakavilta. Teen työni, mutta... minä vain teen sen, se ei ole niin ihmeellistä. Oma kirjankuvitustyöni etenee askel askeleelta, sitä on kivaa tehdä, saan siitä iloa, mutta ei se ole niin suurta. Ehkä siksi sitä onkin helppo tehdä.
Toisinaan tulee haasteita. Jokin aika sitten vauva alkoi liikkumaan kohdussa. Se oli ihanaa. Mutta sitten tulin huolestuneeksi. Miksi se ei tänä iltana liiku, kun eilen tunsin sen liikkuvan? Huoli oli ihan uusi tunne tämän raskauden aikana. En voinut lakata tarkkailemasta ja tunnustelemasta vatsaani. Olin näiden tunteiden kanssa pari kolme päivää, katselin niitä, ja lopulta saavuin pisteeseen, jossa hyväksyin tilanteen. Se liikkuu tai ei liiku, minä en voi tehdä kuin sen minkä teen ja olla se mikä olen. Mua ei huolen keskellä auttanut, kun joku lohdutti että kyllä kaikki menee hyvin. Olen edelleen tietoinen, ehkä jopa hitusen enemmän kuin aiemmin, että mikään elämä ei ole ikuista eikä minulle ole annettu takuita yhtään mistään ulkoisesta seikasta tässä maailmassa. Mutta en ole enää huolissani. Mä näin, ja näen juuri nyt tätä kirjoittaessani, että lopulta lapsi(kin) on rakkaus, ja rakkaus on nyt. Rakkaus ei kuole, vaikka kaikki muu kuolee aikaan ja aikanaan. Kuulostaa korkealentoiselta... mutta en osaa sitä sen konkreettisemmin selittää.
Yksi pikku haaste tuli tällä viikolla eräästä työryhmästä, jossa olen mukana. Kaksi henkilöä otti yhteen. Mun mieleni alkoi vaatimaan, että tämä hieno draama kuuluu minullekin, minun on otettava kantaa, päästävä osalliseksi, puolustettava syytöntä, siloiteltava pelikenttää, milloin mitäkin. Kuuntelin näitä vaatimuksia, pieniä kiusauksia tarttua puhelimeen, kirjoittaa napakka sähköposti, soittaa toiselle sivulliselle päivitelläksemme yhdessä muka viileältä etäisyydeltä... mieli on pelle! Pieni, huvittava olento. Minä en onneksi tehnyt yhtään mitään, vaikka mieli teki. Lopulta toinen draaman henkilöistä erään puhelun yhteydessä sanoikin oma-alotteisesti, että tämä on heidän kahden välinen asia. Siihen ei mielellä ole oikein mitään jatkettavaa. Koko draama hajosi pölynä ilmaan. On palkitsevaa, kun pystyy oikeassa paikassa olemaan reagoimatta.
Ja pinaatinsiemenet itävät mullan pimeydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti