Runo huristeleee paikoitellen tapahtumasta toiseen aikamoista vauhtia. Tavallaan pidän siitä, pidän selittelemättömästä tyylistä jossa eletään ja edetään hetkessä, uusi asia syrjäyttää jatkuvasti vanhan. Olin kirjoittanut lorun siten, että monet asiat selkiytyisivät vasta suunnittelemassani kuvassa. Nyt herää kuitenkin kysymys, pitäisikö runoa kasvattaa, lisätä lihaa luiden päälle. Luulin, että kuvat tekisivät sen, muuttaisivat sen lihaisammaksi, mutta nyt runo tuntuu vain kalpenevan ja muuttuvat nykiväksi. Ehkä. En tiedä!
Kiinnostavaa on myös se, kuinka ”vahvoja” kuvia loruun voi ylipäänsä tehdä. Alunperin kuvittelin, että joka sivu olisi täynnä seikkaperäistä kuvaa ja loru kulkisi aina jossain kainalossa. Mutta jääkö lorulle silloin lainkaan tilaa sykkiä ja hengittää? Ehkä kuvamaailmaa täytyy viedä viitteellisempään, pelkistetympään suuntaan? En edes yritä vastata näihin kysymyksiin nyt. Ne ratkeavat varmaan tekemisen myötä, ja varmaan senkin myötä kun vilautan hahmotelmiani muutamalle viisaalle ihmiselle.
Nyt kuitenkin tajuan entistä selkeämmin, miksi monien runoteosten kuvat ovat niin hirveän simppeleitä. Ja tajuan, miksi monet runoilijan itsensä tekemät kuvitukset eivät oikein toimi; kuvat eivät tue tekstiä, kun tekijä ei ole malttanut luopua tietyistä kuvallisista ambitioistaan.
Viikonloppuna en pohtinut näitä, asiat ovat vain muhineet jossain. Siivosimme ja laitoimme pihaa. Pesin mummoni ikkunoita. Meillä kävi kavereita grillaamassa ja saunomassa. Täyteläistä!
Kävin myös isän kanssa linturetkellä. Näimme nokikanoja, telkkiä, harmaasorsia, lapasorsia, jouhisorsia, haapanan, tavin, isokoskeloita, mustakurkku-uikkuja, jänkäkurpan, töyhtöhyyppiä. Ja tietysti useita lokkilajeja, joutsenia, harakoita, variksia, naakkoja, västäräkkejä, sinisorsia. Kierrettyämme melkein Finnonlahden ympäri saimme todistaa huikaisevaa näytelmää: joka ikinen siellä pesivä lokki ja varis nousi siivilleen yhtenä valtavana pallomaisena pilvenä hurjasti huutaen. Pian parvesta erkani terävä kärki, jonka etummaisena kiisi kanahaukka suoraan meidän ylitsemme. Se oli käynyt koettamassa onneaan muutamaa tuhatta vastaan. Rohkea kaveri.
Olen viime aikoina kasvavasti ymmärtänyt, miten paljon hyvää oli siinä kasvatuksessa, siinä lapsuudessa, jonka sain. Miten äiti ja isä aina tekivät parhaansa. Miten rajat olivat aina selkeät, miten he pitivät aina yhtä säännöissä eivätkä antaneet meidän siinä kohdassa tulla heidän väliinsä. Ja miten luonnon havainnointi oli osa jokapäiväistä elämää kaupungissa, sen lisäksi että teimme ihania linturetkiä, hiihtoretkiä, Lapin vaelluksia ja mökkeilimme ja kalastimme yhdessä. Toki se oli monella tapaa ihan tavallisen puutteellinen kasvatus, mutta mitään puutteita minulla ei ole enää tarvetta muistella. Elämässä on yllin kyllin rakkautta nyt, ja se on aika paljon se, oikeastaan kaikki mitä tarvitsen. Kiitos, isä, äiti, elämä, hyvin järjestetty!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti