torstaina, tammikuuta 11, 2007

Kolmatta linjaa

Kirjoitin aiemmin päättäväisyydestä ja epäilin, olenko mitään päätöksiä tehnytkään. No, kirjoittaessani sana johti toiseen, ja syntyi myös aineksia sana-sekaannukseen; tokihan hiljaiseksi meneminen vaatii tietynlaista päättäväisyyttä, määrätietoisuutta, tarkkaavaisuutta... kaikissa näissä sanoissa on oma vivahteensa, joka viittaa mielen voimanponnistukseen, tavoitteellisuuteen, keskittymiseen... mutta luojan kiitos, ne ovat vain sanoja. Sanotaan nyt siis, että ainakin minulta, nyt, vaatii määrätynlaista päättäväisyyttä pysyä hiljaa. Hm, olisikohan kärsivällisyys sille hyvä sana?

Hengityksen tuntuun ja rytmiin palaaminen tuntuu koko ajan avaavan uusia, ihania asioita. Yhtenä iltana menin nukkumaan, valmiina vaipumaan uneen. Juuri kun lihakseni olivat venähtäneet pitkiksi, kehoni päässyt mukavaan vaaka-asentoon, jostain hyökkäsi todella agressiivinen komppania isi-päätteisiä ajatuksia. Ennen matkaa pitäisi löytää passi, missä se on muuton jäljiltä? Ja tulisi tyhjentää entisen asunnon kellari, viedä kierrätykseen viimeiset huonekalut, ja voi ei, äiti toivoisi että siivoaisin asunnon vielä kerran kylpyhuoneremontin jäljiltä, miksi menin lupautumaan vaikka se ei - ja kopiokortti, aikataulun varmistaminen sekä kymmenen muuta pikkuasiaa pitäisi vielä hoitaa tulevaa luentosarjaa varten, ja pakata pitäisi, hankkia lääkkeet, miten minä kaiken tämän keskellä vielä löytäisin rauhaa ja hiljaisuutta jotta saisin tehtyä äidille syntymäpäivälahja-kuvan joka huokuisi muutakin kuin stressiä ja ahd... äkkiä hengitys muistutti itsestään. Tunsin kuinka ilmavirta kävi sieraimiin, pallea kohosi, ja äkkiä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ikäänkuin olisin hypännyt meluisassa uimahallissa pää edellä syvälle veteen. Ilmakin tuntui nestemäiseltä aineelta kaikkialla ihoa vasten, virtasi keuhkoihin paksuna ja voitelevana. Katselin silmät suurina, vaikkakin ne varmaan olivat kiinni, ihmettelin hiljaista, ihmeellistä kelluntaa, en yhtäkkiä tiennyt mitä oli tapahtunut, en mistä olin tänne tullut. Hengitin. Sitten pulpahdin taas pintaa, ajatusten kohina alkoi, mieli halusi kunnian hiljaisuudesta. Hengitin. Oli taas hiljaista. Kohta - lisää ajatuksia, tästä voikin kirjoittaa blogiin, siellä taitaakin olla kävijämäärät nousussa ja... Hengitin. Palasin kerta toisensa jälkeen ihanaan hiljaisuuteen. Muistikuvat ehtyvät. Taisin nukahtaa.

Voi, mikä typerys, lörppö, ahne, turhamainen vätys mieli onkaan. Mutta mikä helpotus, se en ole minä, se en ole minä! Kiitos siitä! Luojan kiitos.

Äskeinen tapaus oli viime aikojen vahvin yksittäinen kokemus siitä, että pystyn hiljentymään myös tunnemyräkän keskellä. Tänään samat ajatukset ovat vaanineet minua kaikkialla, mutta ne ovat jotenkin heikkoja, rääpäleitä. Palaan hengitykseen.

Kun kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran. Saa vanhat saatavat jokainen...


Kalliossa työhuoneelle astellessani jostain nousi merkillinen hyvä olo vatsan seudulle. Se tuntuu tukevan koko kehoa, kannattelevan. Ihmiset soittavat, tekstaavat, lähettävät sähköpostia, esittävät vaatimuksiaan. Tarkemmin katsoen ne eivät olekaan vaatimuksia; jonkinlaisia toimintaehdotuksia vain. Teen mitä teen, ehdin mitä ehdin. Kaikki tulevat tavalla tai toisella tyytymään siihen, mitä teen, toimitan, hoidan. Toisinaan tarvitsen päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä, seuraavana päivänä saan kaiken lahjana.

4 kommenttia:

Ari kirjoitti...

Just näin se on, ainakii omalla kohalla.
Hieno blogi, hieno kirjoittaja, hieno elämä.

Anu kirjoitti...

Ari, kiitos. Ja kyllä: hieno, hieno elämä!

Ari kirjoitti...

Nyt kun mä oon lueskellu lisää noita sun kirjoituksia, musta on tulossa sun fani. :-)
Syykin selvis: ihan ku omia ajatuksia lukis, mistä se kertoo? Rakkaudesta omiin ajatuksiin vai mistä? :-)

Anu kirjoitti...

Jaa... ehkä rakkaudesta rakkauteen?

Mäkin nautin ja elävöityn aina, kun saan lukea tai kuulla jotain, joka resonoi mun sisäisen totuuden kanssa.

Se on ihme juttu, sen erottaa aika helposti, mikä soi ja mikä ei.