Pieni huokaus

Alan olla aika pirun väsynyt. Sumuista. Itkettää herkästi. Kolmisen kuukauttako tätä unettomuutta on nyt kestänyt? Ja sitä ennen kolme kuukautta tosi katkonaisia unia, kun poika vielä heräili usein. Viime viikkoina unettomuus on entisestään lisääntynyt. Tänään jotenkin tajusin että mä en jaksa samoja asioita kuin aikaisemmin. En oikein jaksa lähteä kaupungille tai kahville kavereiden kanssa. En jaksa mennä mamma-afroon. Ainakaan en viitsi sopia mitään etukäteen, kotiin selviäminen lopen uupuneena hirvittää. Silti olisi tosi kiva nähdä ihmisiä.

Varasin ajan ayurveda-hoitajalle. Jotain on tehtävä, kun ei lääkäriltäkään saa mitään apua. Tai no, onhan mulla nukahtamislääke, mutta ei sekään usein auta. Ja kurjalta sitä tuntuu syödä kun imetän vielä.

Aika hurjaa tämä. Kyllä yöt ovat pitkiä!

Voi että, tuolta keittiöstä kuuluu todella suloista kikatusta. Mies syöttää pojalle mustikkasosetta ja pelleilee. Poika on ihana. Mies on hyvä. Onneksi on rakkaus.

Yksinkertaista.

Eilen illalla otin nukahtamislääkkeen. Heräsin taas vajaan parin tunnin kuluttua ja valvoin loppuyön. Poika sen sijaan on ruvennyt nukkumaan yöt läpeensä heräämättä enää syömään (tai vauvoillahan on kaikenlaisia vaiheita, nyt on näin). Äiti valvoo.

Nukuin olohuoneen lattialla, jossa voin laskea lämpötilan hyvin alas. Se auttaa usein. Viime yönä oli vain 15 astetta. Mulla oli peiton alla melkein kuuma. Mun piti usein työntää jalkaterät peiton ulkopuolelle. Ruumis käy kummallisilla kierroksilla. Olisi mukava ymmärtää, mistä on kyse. Maito vähenee, kun en nuku, ja toisaalta senkin takia että poika on imemättä melkein puolet vuorokaudesta (se nukkuu yli 11 tunnin keskeytymättömiä yöunia).

Kun mies heräsi, minä melkein itkua tihrustaen selitin hänelle kurjan yöni vaiheet. Ja että kohta en voi enää edes imettää (se on mulle herkkä aihe, drama queen pääsee vauhtiin). Kertoessani vajosin takaisin itsesääliin, josta olin jo keskellä yötä menestyksekkäästi luopunut. Myöhemmin kutsuin miehen ulko-ovelta takaisin ja pyysin häntä auttamaan minua, etten tekisi enää niin, itsesääli ei ole hyvä paikka. Mutta tarvitsen silti tukea! Olen ajatellut, että saadakseni tukea minun pitää valittaa ja olla oikein poloinen. Mies halasi ja sanoi, että seuraavan kerran sanot vain heti, että tarvitset tukea mutta jätät valituksen väliin. Niinpä niin.

Heh.

Ei haittaa

Takapihan rinteessä ovat lumikellot nupuillaan. Naapurissa kukkivat narsissit.

Poika on nukkunut yli kaksi tuntia ulkona, ei se yleensä näin pitkään päivisin. Viime yönä se nukkui 11 ja puoli tuntia heräämättä syömään. Edellinen ennätys oli 10 tuntia. Aikamoinen nukkuja siitä on tullut. Saisi kyllä syödä vähän useammin, on laihtunut. Tällaista tämä on, pieni huoli herää, oli poika miten päin vain. Huolen kanssa on elettävä, ainakin nyt.

Viime päivinä olen tuntenut laajuutta, päästän ajatukset virtaamaan pois sormieni kautta, ne hajoavat ympärilleni. Huomaan että näkökenttä on tavattoman laaja, omat rajani häilyvät. Emme enää koskaan saa kunnon talvia takaisin, ne ovat näillä leveysasteilla lopullisesti ohi, ainakin ihmisen kannalta. Ja mitä kaikkea muuta onkaan tulossa... kellun kaikkeuden pienenä osasena ja koetan asettaa tuhon oikeaan mittakaavaan. Ehkä se ei haittaa? Haittaako se? Ei ainakaan nyt. Ehkä kaikki on ihan oikein.

En ymmärrä. Mutta haittaako tuokaan.

Ja äitikin hyppää

Mua on viime päivinä, kerta toisensa jälkeen, ilahduttanut eräs mitättömän kuuloinen lapsuudenmuisto. Oli talvi ja oltiin menossa mökille, jonka lähellä on hiekkakuoppa. Isä keksi, että hiihdetään hiekkakuopalle ja tehdään hyppyri, mutta vain sillä ehdolla, että äitikin hyppää. Äiti oli vähän kiusaantunut. Isä toisteli koko aamupäivän hassu hymy huulillaan: Tehdään hyppyrimäki. Ja äitikin hyppää.

Äiti hyppäsi, ja kaatui. Se oli meistä hauskaa, ja niin lopulta äidistäkin.