Lehvästöön piiloutuu

Syvä hengenveto ja huokaus.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Maalaamista, liisterin levittämistä, tapetin ripustusta, huolittelua, hiomista, tavaroiden pakkaamista, poisheittämistä, lajittelua, poraamista, ruuvaamista, pesemistä, hankaamista, liottamista. Loputtomalta tuntuvaa kantamista.

Olemme muuttaneet pikku mökkiin, jossa remontti on edelleen kesken. Syksy on tuonut tullessaan myös aika kasan muitakin töitä, kuvitustehtäviä, kirjantaittoa, opetusta. Väittäisin, etten ole ainakaan henkisesti vieläkään kovin stressaantunut, mutta ruumis on kyllä iltaisin hellänä kaikesta työstä. Se on tavallaan hyvin antoisaa. Iloitsen häälahjoista, ihmeen ilmavista ja lämpöisistä vuodevaatteista, joiden väliin on suloista taintua iltaisin.

Iloitsen siitäkin, että mökissä ei toistaiseksi ole internettiä. Rauhallinen elinympäristö säteilee minuun ja minussa. Saan istua ja syödä leipää keittiön pöydän ääressä, ihailla takapihan metsikön nerokasta järjestelmää. Kaikki kasvaa, kaikki kuolee, kaikki korjataan talteen. Vanha pihlaja on säilynyt hengissä kesän kuivuudesta ja notkuu nyt huikean punaisista marjoista. Se tulee tarjoamaan ravintoa lukuisille tiaisille, tilhille, urpiaisille pitkän syksyn mittaan, ja iloa meille jotka saamme ottaa oppia siitä luontevuudesta jolla elämä hoitaa hommat. Jaa, kenties puusta liikenee meillekin purkillinen kirpeää hyytelöä.

Huomaan, että mieleni on jo nyt rauhoittunut, kun olen asunut viisi päivää pois keskustan läheisyydestä. ”Living in Sörnäinen, you could sharpen a pencil sticking it into your ear”, sanoi hollantilainen työhuonekaverini kerran osaaottavasti.

Olen aina ollut kiinnostunut eri kasvi- ja eläinlajeista. Vielä antoisampaa kuin lajien tunnistaminen on havainnointi ilman mitään luokittelua. Katson, kuinka vaahteran raskaat lehvästöt sävähtelevät ja nytkähtelevät taianomaisesti. Vihreä verkko liikkuu ja elää. Kokemukseni ja tietoni kyllä mielellään kertovat, että hippiäiset ja eri tiaislajit, jotka hyppivät lehtien suojissa ja lennähtävät oksalta toiselle etsiessään hyönteisiä kuorelta, saavat lehvät liikkeeseen, eikä kyse ole sikäli ihmeestä. Mutta kun hiljennyn katsomaan ja jotenkin sulaudun tuohon elämään, minä havaitsen ja olen sävähtelyä, sykettä, värähtelyä, iloa, leikkiä, ihmettä. Lopulta unohdan itseni. On vain tämä elämä.

Olen löytänyt merkillisen paikan aivan keskeltä lehvästöä. Aivan konkreettisesti. Talomme vintin huterat ulkorappuset nimittäin päättyvät pienelle korkealle tasanteelle, jonne ei näy tieltä eikä naapureiden pihoista. Tasanne on kaikkialla lehvästöjen saartama, ja siellä on mieluisaa seurata, viltin suojissa, kuuma kaakao kämmenten lämmikkeenä, kuinka syksyn mysteeri kerää ravinteet talteen lehdistä, muuttaa ne ihmeellisen värisiksi ja heittelee ne sitten maahan ja elämän loputtomaan kiertokulkuun.

Kiitos!