Hiljainen tienoo

Hyvin repaleinen, pitsimäis-hyytelömäinen, hirmuinen, suunnaton... vaalikirjoitus

2012-01-30T06:45:00.009Z

Mmm. Hmmm. Jotain heräsi käydessäni eilen äänestämässä... katsotaan elääkö se vielä.

Katsotaan. Kierrellen. Tuntuu ristiriitaiselta kun mussa on viime aikoina noussut innostus olla mukana, olla esillä, vaikuttaa. Ei tietenkään noin yleisellä tasolla, vaan tietynlaisissa asioissa. Mutta jotain yleistäkin siinä on: kyllä mussa on se sirkusleijona joka nauttii esillä olemisesta. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Harjani heilauttamisesta. Mukana olemisesta mutta myös jonkinlaisesta... johtamisesta, heitettäköön vain sanana ilmaan, vaikka en tahtoisi olla vaikkapa johtaja työyhteisössä. En edes perheessä, viihdyn siinä kuviossa että johtajan vastuu kannetaan tilanteen mukaan. Mä olen perässähiihtäjä joka tykkää mennä varsinkin käytännön juttuihin vasta sitten kun ne on hyvin testattuja ja toimivia ja toisaalta jollain toisella, vaikeammin kuvattavalla tasolla olen pioneeri, tutkin aina tuntemattomia maastoja ja kerron tutkimuksistani muille. Eksyksissä ja pihalla olo kuuluu tähän kuvioon vahvasti. Ja siksi... usein kysyn myös neuvoa ja apua toisilta, se on yksi mun vahvuuteni. Ja teidän, kun teillä on mitä antaa. Enkä kyllä yksin pärjäisikään. Mitenkään.

Juttu luiskahti eri raiteille kuin kuvittelin. Tai oikeastaan pois raiteilta. Tässä sitä mennään. Jännittää melkein.

Pioneeri. Heh. No, pioneerit voi mennä vaikka minne, usein semmoisiinkin paikkoihin minne ei kannattaisi. Kokeilla sellaista mitä ei hyväksi havaita. Jostain syystä mussa on aina ollut voimakas tarve mennä ihan omia polkujani, olla määrittelyjen ulkopuolella, löytää oma reitti, omat sanat, väriyhdistelmät, ja toisinaan havaitsen että on hyvä, luontevaa, jos on seuraajia. En nyt tarkoita että olen yksinäinen sankaritar ja muut seuraa, vaan nää tilanteet ja asetelmat ja kuka-seuraa-ketäkin vaihtelee suuresti hetkestä toiseen, koetan tässä näköjään puhua jostain mistä ei oikeastaan voi puhua, se on niin vaikeasti määriteltävää, ja, luoja tietää, ehkä myös ihan epäkiinnostavaa, aika näyttää :). Hinkuni olla pioneeri tai määrittelemätön ns. ulkoisissa asioissa on huomattavasti heikentynyt. Nykyään kutsun itseäni ihan suosiolla kuvittajaksi ja opettajaksi ja äidiksi ja keski-ikäistyväksi ja niin edelleen - tietäen että lopulta en ole mitään näistä ;)

Ette ole tekään.

Ja sitten kuitenkin... mussa on into olla tekemässä jotain... äh, olla... ei, ei nyt sinne. Mä tunnen kuinka kaikki on muuttumassa, se miten me ihmiset ollaan keskenämme.

Halu olla jotain...? Näh. Tarve olla kokonainen. Kokonaisuus. Olla osa, olla kokonaisuus.

Eturintamassa. Miten siellä voi "olla"? Ei haluamalla olla, ainakaan. Olla tässä, se vasta radikaalia on, mutta onko se jotenkin tapahtumassa laajemminkin? Miten niin?

Mussa on paljon levottomuutta. Ollut aina. Se "vaikeuttaa tässä olemista". En voi olla kuin tässä, ikinä, mutta voin tuntea oloni levottomaksi, ajatukseni harhailevat, tartun niihin. Se on muuttunut että nykyään havaitsen hiljentymisen, keskiööni asettumisen tarpeen jo aikaisessa vaiheessa, en ainoastaan sitten kun jo sattuu lujaa. Havaitsen tarpeen mutta en aina toimi sen mukaan. Toisinaan toimin. Sekin on muuttunut että nykyään mulla on säännöllinen harjoitus. Aika monta vuotta kesti ennen kuin hyväksyin sen että (mun) pitää harjoittaa ruumiiseeni, jalkoihini, aistimukseen, tähän hetkeen palaamista määrätietoisesti, päivittäin. Mutta vielä voisi petrata että tekisi sitä harjoitusta useammin myös tarpeen tullen :) Voisi. Ei voisi, mitään, mutta näenhän mä että sekin on muuttumassa.

Voimia on kovin vähän. Tai pikemminkin, ne voimat tuntuvat toistuvasti nousevan jonkinlaisena hyökynä, joka sitten murtuu rantaan. En tiedä mistä se ilmiö johtuu, onko näin ollut aina vai huomaako sen vain nyt selkeämmin kun oikeasti olen jo monta vuotta kestäneen pikkulapsivaiheen väsyttämä. Tiedän, näen, että asioita voisi tehdä pikkuhiljaa eikä hirmuisina rykäisyinä. Asioita, varmaan hirmuisen kiinnostavaa kun olen näin epäkonkreettinen, lukija viihtyy yksityiskohdissa, edes vihjeitä kaivataan.

Kaikenlainen verkostoituminen ja verkostojen voimalla eteenpäin menevä toiminta... sekin vaatii niin paljon. Ei se verkosto kuitenkaan mitään tee, ihmisen on tehtävä. Mä uuvun jo yhden illan kokoontumisesta, saati sitten että saisin vielä tukun kotiläksyjä. Vaikea puhua näistä asioista kun toisaalta mulla on polte osallistua, olla luomassa jotain konreettista uutta ja toisaalta. Se polte on myös symboli tai ilmaus jollekin syvemmälle. Kaipuulle/tiedolle.

Missä mä nyt olen? Eksyksissä? Katsotaan. Se mikä heräsi. Käydessäni äänestämässä liikutuin suuresti siitä näystä että tässä minä ja maalaiskylän mummot ja papat jonotamme ojentamaan lippuamme, me äänestämme näistä kahdesta itse valitsemastamme ehdokkaasta, joista toinen on avoimesti homo. Tämä viisas mies joka myöskin on homo, joka on joutunut ja joutuu kulkemaan omia teitään, ennestään tuntemattomia reittejä, vaarallisiakin teitä, poluttomia maastoja, tullakseen minuiksi itsensä ja sinuiksi kulloisenkin sosiaalisen ympäristönsä kanssa, häntä moni meistä äänestää, kenties ei vain siksi että hän on älykäs, humaani, puhetaitoinen, vaan... juuri siksi että hän ei pelkää tuntematonta, tai jos pelkää, ei tottele pelkoa. Enkä minä nyt tietenkään puhu vain Pekka Haavistosta vaan minusta, meistä.

Hesarissa oli hieno kolumni / artikkeli viime vuoden lopulla, sen oli kirjoittanut ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski. Hän kirjoitti siitä miten kaikkialla maailmassa veristä vuotta 2011 leimasi se että ihmiset nousivat sortoa, sortajia vastaan pelosta huolimatta. Jos elät diktatuurissa ja nouset vastustamaan vallanpitäjiä, on totisesti pelättävää, sillä pelissä ja vaarassa on kaikki, koko henkilökohtaisen elämänpiirin totunnaiset asiat ja läheiset ihmiset. Ja silti se on ruvennut tapahtumaan kaikkialla maailmassa.

Samalla olemme ehkä jo ohittaneet sen hetken, jossa ympäristötuhot ovat menneet yli maapallon kantokyvyn tai sanotaanko, sen pisteen jossa tietty balanssi voisi säilyä. Luvassa on kaikenlaista, öö, järistystä. Pakon edessä olemme havahtumassa. Onko se liian myöhään? Havahtumisen kannalta ei tietenkään, sehän on aina nyt, nykyisen elämänmuodon säilymisen kannalta varmaan kyllä. Mutta eipä sitä tässä oltu säilyttämässäkään, antaa mennä. Vaikka pelottaa.

Ja Haavisto ja homous ja ilmastonmuutos ja pelko ja tahto vaikuttaa, miten mikään liittyy mihinkään? Onko tämä nuortenosaston kirjoitus jossa kannetaan huolta kaikista maailman asioista ongelmista yhtäaikaa? On mulla sekin taipumus, mutta, hih, siinä auttaa se kun palaa tuntemukseen jaloissa. Tässä ollaan. Kokonaisuutta katsomassa. Etenkin tuntemassa. Sanomassakin, jotenkin.

Minkähän takia nyt ja viime vuosina nimenomaan homous on ollut niin voimakkaasti esillä? Muakin se aihe on kiinnostanut. Sitten tuntuu että lakataan nyt jauhamasta tätä, homo ku homo. Mikä on tän uutuusarvo mulle, mun ystävistäkin on varmaan puolet homoja? Mutta silti se aihe aina vaan jaksaa kiinnostaa. Nyt ne pojat tanssii tuolla, miten suloista! Miten ne on tutustuneet! Mitä niitten äidit sanoi? Öh. Se koko asia on jokaisen syvää ydintä, rakkautta, seksuaalisuutta, sitä yhtä, ominta, jaettua, jakamatonta. Se on sitä kenttää jossa me ollaan yksi. Rakastelun unohdus on varmaan taivaallisinta mitä itse kukin kokee maanpäällisen elämänsä aikana. Ei siellä saa olla mitään torjuttua. Homous, heterous, kaikki siltä väliltä ja niitten ulkopuolelta.

Vaikeus tässä käytännön elämässä. Olla niin monenlainen. Ja aika vahvasti kaikkea sitä. Ristiriitaista. Siks mun päätä välillä särkee, mut minkäs teet, nämä kortit on saatu syntymässä. Koetan asettua tähän. Kuhunkin tähän.

Yksi aspekti: Me sorretut heterot, jotka emme oikein uskalla puhua niistä variaatioista itsessämme (pliis huom ironia). Ei siksi että muut heterot katsoisivat pahasti, vaan siksi, heh, ainakin itselläni se vaikuttaa, en viitsi kauheasti puhella naisee kohdistuvasta seksuaalisesta rakkaudesta koska sehän olisi tökeröä turismia, kun kuitenkin elää heterosuhteessa. Rakastamansa miehen kanssa. En ole koskaan rakastunut naiseen juuri sillä nimenomaisella tavalla että haluaisin jakaa käytännön elämäni hänen kanssaan. En mä ole sosiaalisesti homo. Mutta rakastunut olen, kaikkiin sukupuoliin, ja rakastun jatkossakin. Voiko sen kuitenkin mainita, en mä yritä sillä mitään? Mä vaan tahdon olla se mitä mä olen, ihan kokonaan, mitään vähentämättä. Rakkaudessa.

Äänestettyäni, itkettyäni siitä syvästä hyväksynnän tunteesta, vaalikahviteltuani kylän epämaalaisimmassa vintagevaate-kahvilassa, menin kotiin ja lepäsin, suurena ja kokonaisena.

Käytännöllinen olento

2011-12-30T12:19:00.004Z

Ikkunasta näkyvissä nuorissa koivuissa risteilee sadepisaroiden helminauhoja. Vuoden 2011 toiseksi viimeistä päivää viedään. Alhaalla poika 4,5v raivoaa väsyneenä. Eikä ole! Enkä mene! Mulla on kylmä! En pue!

Pieni tyttö nukkuu.

Siivoan. Huomenna tulee veljeni perhe ja äitini ja isäni uudenvuodeviettoon. Mutta nyt istun pikemminkin tässä.

Elämä tarjoilee kaikenlaista rankkaa ja uuvuttavaa. Sitä tulee sisältäni, ja sitä tulee ulkoapäin. Juuri kun tuntuu, että tämän väsyneempi ei voi olla, tulee jotain uutta yllättävää joka tuntuu ylitsekäymättömältä. Sitten ikäänkuin päästän irti, uskomatonta, absurdia, kaaos, ja sitten jostain nousee voima, laajenen, sisällän horjumatta kaiken. Teen yhden asian kerrallaan. Mä en varmaan koskaan ennen ole ollut näin... käytännöllinen. Oikeastaan mä en ole ollut juurikaan käytännöllinen. Mutta nyt olen. Yön tunteina en toisinaan saa unta, asiat koettavat vyöryä päälle, niillä on hirmuinen tahto, jokin koettaa saada mut palasiksi. Laajenen jälleen, tämä suuri ihmeellinen olento suostuu armollisesti leikkimään näitä hassuja kotileikkejä, loputtomia remonttileikkejä, päivähoitoleikkejä... tekee, toimii, ottaa selvää, koska juuri nyt elämä vaatii sellaista joka suunnalla. Onneksi mieskin toimii, kylmäpäisesti. Asiat eivät jää roikkumaan. Teemme mitä voimme. Mitä emme voi, elämä voikoon. Tavalla tai toisella.

Koipien kiitos

2011-12-05T09:24:00.004Z

Kävin viikonloppuna pienellä kaupunkilomalla Helsingissä, vanhoissa tutuissa maisemissa Munkkiniemessä, jossa asuin joskus vuosia sitten ja jossa edesmennyt mummoni asui. Mulla oli selässä pieni kipusolmu. Kävelin merenrantaan, aikomuksenani tehdä pitkä kävelylenkki. Eteeni avautui kauniin muotoinen rantakallio ja laskeva aurinko. Kiipesin kalliolle ja rupesin kuin huomaamattani tekemään chi kungia. Se tuntui hyvältä. Eräästä käkkyräisestä männystä minua tuijotti apina. Puunoksa oli aivan erehdyttävä, sillä oli jopa hurjan näköiset apinankasvot. Mieleeni nousivat siinä Mara-demonit jotka kiusasivat Buddhaa ennen hänen valaistumistaan. Elämä on taas ollut sisäisesti aika hurjaa muuton jälkeisinä aikoina ja olen kymmenettätuhannetta kertaa suostumassa siihen että outoja energioita ja tunteita ja ajatuksia ja kummallisia sattumuksia tulee aika kovalla voimallakin ja mun on vain suostuttava siihen, kohdattava ne, oltava lujasti läsnä ja ruumiissani. Se on uuvuttavaa, joskus loputtoman tuntuista. Mutta siitä että voi tehdä sen eikä pelkää, tai tekee sen vaikka pelkää, siitä nousee hiljalleen luottamuksen tunne. Että tää on nyt sitä mitä on tehtävä. Vaikka lopulta se ei ole tekemistä, vaan torjuminen on tekemistä ja tää on olemista... mutta vie voimia kohdata sellaisia energioita ja vie voimia tehdä toisin kuin on tottunut tekemään. Kärsivällisyyttä, lempeyttä! Ja leijonan karjaisu!

Chi kung-sarjan tullessa kohti loppuaan oli aurinko laskeutunut ja valaistus muuttunut, nyt minua tuijotti samalta oksalta suuri pöllö. Loppuliikkeiden jälkeen huomasin että olin ottanut kassini ja jalkani veivät minua jonnekin. Jokin tosiaan nosteli koipiani. Ihmettelin, että minne mua viedään. Kaukaa näin raitiovaunun, ajattelin että ei ainakaan tuohon, se ehtii mennä ohi. Ehkä kuitenkin vielä kävelylle rantaan? Mutta ratikan suuntaan jalat mua veivät, hiljaisella mutta vääjäämättömällä voimalla. Ratikka jäikin päättärille. Koetin kävellä sen ohi mutta silloin jalkani tahmautuivat, muuttuivat raskaiksi. Menin siis sisään, edelleen epävarmana että minne olen menossa ja istuin yhden tai kaksi pysäkinväliä kunnes tuntui että pitää jäädä pois ja mennä kämpille, jossa rakas ystävä jo odotti mua. Ja niin tapahtui. Me vaan lepäsimme ja juttelimme ja söimme koko pitkän iltapäivän ja illan. Sielujemme kyllyydestä. Selän kipu häipyi siihen lämpöön. Tarvitseeko sanoakaan, ei tarvitse mutta on ihanaa sanoa että olen hyvin kiitollinen että tämän perinteikkäästi itsepäisen ruumiin päisin osa menee yhä useammin hiljaiseksi ja hataraksi ja jokin syvempi älykkyys ottaa ohjat. Tämä päällimmäisin minä ei ole koskaan oppinut tietämään, eikä vissiin opi, milloin kannattaisi hiljentää, milloin levätä. Mun on myönnettävä ettei se opi. Se tietää kauheasti mutta pienimmästäkin vihjeestä se ajattelee että no niin, vaikeudet selvitetty, nyt voin lukea kirjaa aamukahteen tai neljä annosta kahvia, tai mitä hyvänsä. Se ei opi, eikä sen vissiin tarvitse.

Elämän rankkuus ei niinku lopu. Vaikka tavallaan... loppuu koko ajan. Mutta kumminkin elämää on vaan kestettävä. Kaikkinensa. Silmästä silmään. Olenko mä kuullut tämän ennenkin? Oletteko te?

Kaunista olla ja sisältää kaikki. Eräänlainen syleily!

Maasta olen tullut, mutta mistä maasta!

2011-06-17T15:28:00.003+01:00

Heh, tää on pelkkä vitsi että koetan kirjoittaa. Lapset hilluvat villeinä ympärillä. Kohta joku tulee ja rämäyttää tän kannen kiinni. Se on selkeä kannanotto, tai ei edes kannanotto vaan teko joka puhuu puolestaan. Ooh ja nyt tuli lisää lapsia avonaisesta ovesta. Hihii. Vitsi paranee vaan.

Allekirjoitimme eilen kauppakirjan talosta. Elokuussa muutto, sitä ennen remonttia ja pakkaamista ja sortteerausta. Tämmöistä tiluksilla, kuten Lauri elämän ulkoisia olosuhteita nimittelee. Siirrymme pääkaupungin ulkopuolelle asumaan, työt ovat edelleen täällä.

Tuossa meidän olohuoneen lattialla leikkii naapurin Lauri. Laurit, onko teillä asiaa?

Nyt tuli mies kotiin ja yhtäkkiä mulla onkin rauha kirjoittaa. Juuri nyt. Mies haalii kaikki ipanat syömään, keitto on ilmeisesti vetovoimaista koska mun jälkikasvu jo söi tovi sitten. Tai sitten se on tuo mies. Keittiöstä kuuluu kauhea kälätys, silkkaa siansaksaa, tyttö 1v 2kk on ruvennut "puhumaan", ja isommat perässä. Pättä pättä pättäj ii-jii-jii! Ohhoi. Aa-ua! Aa-ha!

Tää mielipuolinen kokeilu nimeltä elämä on viime aikoina laittanut tän roolihenkilön tosi koville. Mutta ei jaksa, puhutaan mieluummin vaikka kukista. Kukka! Pieni haltiakummityttö antoi mun aamulla haistaa taittamaansa ruusua, se oli humalluttava hetki. Ihminen tahtoo olla ruusu! Ihminen on. Ihmisen pihassa on monien ihmisten aikojen saatossa laittamat kukkaterassit, jotka ryöppyävät, pursuavat, räjähtävät unikoista, liljoista, koristetupakasta, purppuraisista päivänkakkaroista, lukemattomista lajeista joita en tunne. Kun katsoin sitä ruusua, toivoin hetken että se olisi ihmisen tekemä, että ihminen voisi tehdä jotain niin täydellistä, mutta ihminen vaan on ihmeellinen.

Kaaos on musta hyvä järjestävä periaate.
Aika vähän lisättävää.

Sanotaan nyt vaikka... metsä, vaikkei sitäkään lisätä tarvitse. Jos sanoo metsä, kuulostaa kauhean suomalaiselta, mutta ei me mitään suomalaisia olla, ehei!

Eilen ja tänään meillä oli vieras joka esiintyi ugandalaisena. Hah, Uganda! Amerikka. Kuvitelkaa.

Hys

2011-06-06T12:13:00.002+01:00

Hahaa! Mulla ei ole mitään sanottavaa. Mä huomasin sen!

Tätä hiljaisuutta mä tahdon kuunnella. Kuuletko sä sen?

Ei ole aloitetta mihinkään. Pitää vaan hoitaa hommia kuunnellen ei-mitään oikein valppaasti. Olen hieman järkyttynyt, koska meidän talo-tarjous meni läpi. Vielä kuntotarkastus. Nyt vaan katsotaan mitä tapahtuu. Ajattelu ei tee mitään, eikä mitään ole tehtävissäkään juuri nyt.

Peesaan!

2011-05-30T09:52:00.004+01:00

Soitin Lapissa oleilevalle ystävälle ja ehdotin, että keittäisimme tahoillamme kahvit ja turisisimme puhelimessa. Sanomatta oli selvää, että kuvailisimme kahvileipiemme nostattamat elämykset toisillemme aika tarkasti. Tuoksu, koostumus, maku, jopa äänet (hih, eilen leipäjuustoa maistellessa poika kysyi, miksi hampaissa vinkuu). Ah makujen maailma, joka sanoja pakenee! Mutta sanat juoksevat urhoollisesti peesissä! Kun virtuaali-kaffittelu ei onnistunut, toisen osapuolen ollessa matkalla pankkiin, päätin laittaa lounasta ja kirjoittaa... teille. Moi Sinä!

Tämä mun lounas ei ehkä ole kulinarismin korkein huipentuma, mutta sen synty ilahduttaa mua. Sain eilisiltä 5-vuotissynttäreiltä mukaani rasiakaupalla salaattia, jossa oli kurkkua pikkutomaattia paprikaa jäävuorisalaattia, eli ihan perussalaatti. Otin lautasen kukkuroilleen ja kaadoin puolet blenderiin. Heitin sekaan pinjansiemeniä, vuohenjuustoa, valkosipulinkynnen, mustapippuria sekä oliiviöljyä ja blendasin. Kumosin kastikkeen (varsin epäesteettisesti) salaattini päälle ja lisäsin lautaselle kourallisen idättämiäni mung-papuja, muutaman suolatun katkaravun, ja ripottelin hiukan ruususuolaa komeuden päälle. No, blenderin kannussa oli hankalasti kaavittavat jämät pohjalla, kaadoin sinne vettä ja sekoitin. Kaadoin liemen lasiin, lisäsin vähän hunajaa ja nautin ruokajuomana. Kannu tuli melkein tiskatuksi samalla, mutta öljyn tähden jouduin vielä pyöräyttämään kuuman veden kanssa.

Yhdestä voi nyhjästä. Mulla kun on ruuanlaittoon aina niin vähän aikaa, äkilliset päähänpistot ovat mun reseptikirjan sivuja.

Ja oli se kyllä tosi hyvää. Nyt on virkeä olo, mitä sitä söisi jälkiruuaksi?

Kuulkaa, nyt kukkivat kaikenlaiset pienet metsä-, keto- ja suo-orvokit, poimikaa niitä ja laittakaa salaattienne, kakkujenne koristeeksi! Orvokit ova myrkyttömiä tyynni. Mä tein viikonloppuna eräille synttäreille Magnus Appelbergin raaka-mansikkakakun, joka oli suuri suksee. Taivaallinen. Oli suunnitelmissa laittaa orvokkeja sen päälle mutta unohdin. Salaatissa olen kyllä itse nauttinut. Tipautin pisarat hunajaa orvokkien päälle niin maistuivatkin joltain.

Elän jännittäviä hetkiä. Olemme tehneet tarjouksen talosta ja saaneet vastatarjouksen... katsotaan nyt. Paikkakunta olisi uusi, mutta Helsinki pysyisi kuitenkin tukikohtana sikäli, että täällähän ne työt ovat. Molemmilla. Mullehan ei ole paljon väliä, missä työskentelen, mutta kuvitusten teettäjät ovat enimmäkseen täältä. Ja mies junailisi päivittäin pääkaupunkiin. Matka ei ole pitkä. Saa nähdä! Tunteet ovat vaihdelleet riemusta kauhuun, itse-epäilyksestä tietoon ettei tämä ole niin vakavaa, vaikka isoista järjestelyistä on kyse.

Katsaus kevään trendeihin

2011-05-21T12:46:00.010+01:00

Usein tekisi mieleni kirjoittaa tänne mutta aina samalla tulee ailahdus että voisinpa kirjoittaa käsin, ja sitten kirjoittaminen jää. No, tässä on tietysti erilaisia mahdollisuuksia. Tuleeks hyviä ideoita? :) Hm, mulla on Wacomin piirtopöytä, en ole kokeillutkaan, olisiko jotain ohjelmaa joka lukis mun käsialaa...? Tai. Mut ei sillä piirtopöydälläkään voi kirjoitella sohvalla istuen, ainakaan kovin näppärästi. Tai... hm. Nyt olis varmaan googletuksen paikka. Mut en mä nyt jaksa.

Kävin UFF:lla ja ostin kerralla kesähepenet. Ihmeellisiä värejä. Katselin niitä bussissa istuessa, kassissa vierekkäin viikattuina, vaaleankeltaista, aniliininpunaista, joulunpunaista, mustaa, vaalean sinistä, smaragdinvihreää, melkein sydämeen sattui kun ne värit ja kuviot olivat niin kauniita yhdessä. Ja keväinen metsä! Teimme eilen pienen retken Laajalahdella. Kaikki nuoret kasvit ripoteltuina metsän alle, tummaan, vielä hetki sitten martoon maahan, koristeellisina, rytmikkäinä, jotenkin neitseellisinä lampareina. Ketunleipä hentoine kuviollisine kukkineen (takuulla muutamakin vaatesuunnittelija on saanut niistä inspiraatiota), vielä hieman syntymästä ryppyinen vuohenputki, hartaasti kukkinut valkovuokko, sirkeä kevätleinikki, kaikki hurmaavassa koreografiassa sortuneiden ja taivasta kohti kurottuvien puiden pylväikössä. Ilta-aurinko poimi sieltä täältä yksityiskohtia, yksinäinen metsäkorte hohti kuin jokin haltiakummin taikasauva. Sirot varret, kukat ja nuoret lehdet heittivät tarkkoja graafikon kynästä lankeavia varjoja toisiinsa ja puiden rungoille.

Luin lehdestä, että ihminen rentoutuu metsässä. Ahaa!

No nyt en ole kypsänä.

2011-04-12T07:29:00.005+01:00

Olin sunnuntaina Katjan raakaruokakurssilla tai -brunssilla tai miksikä sitä nyt sanoisi. Ihana ja inspiroiva ja hyvin herkullinen iltapäivä. Täytettyjä herkkusieniä, kesäkurpitsa"pastaa" pähkinäkastikkeella, suklaakakkua masikkamoussella. Nyt pähkäilen pähkinöiden ja kasvisten ja kehnon blenderini kanssa, mitä kääk sitä seuraavaksi ateriaksia keksisi... ideoita on, mutta ne tulevat ja menevät, ja puuttuu kuivuri, puuttuu kaikenlaista! Eilen tein itselleni ja lapsille aika onnistuneen raakakeiton porkkanoista, pähkinöistä ja siemenistä sun muusta mitä kaapista löytyi, poikakin suostui syömään sen, hokien "ihmeellisen makuista" - mutta kahden tunnin kuluttua meillä kaikilla oli kova nälkä, hahhaa! Hiukan tuhdimpaa pitää opetella tekemään. Luulin kyllä laittaneeni aika tavalla sitä oliiviöljyä...

No, tämä on tämmöistä opettelua. On hauskaa katsella itsessään sitä joka pitää kiinni vanhasta (en tarkoita että ruuan kypsentäminen tms olisi vanhaa sinänsä, vaan ne omat tavat ja kiintymykset ja käsitykset, olivat ne mitä hyvänsä). Se on aika hyvä karikatyyri, puupää, ei voi laittaa näin paljon pähkinöitä kun niiden kilohinta on ainakin 14,95e, turha edes yrittää kun en kuitenkaan keksi mitään ja hyväähän tää on nyt mutta entäs kun syöt tätä kolmatta päivää.

Mutta tietysti vielä hauskempaa on kun ei pidä kiinni. Päivässä tuntuu olevan kovin vähän tunteja siihen nähden mitä kuvittelee tahtovansa tehdä. Kuvittelun pilvi on onneks häilyvä ja ohut, läpinäkyväkin usein. Sen läpi... teen mitä teen. Kohta meen laittamaan muhevan salaatin, ja ehkä eilisen kokeilujen jäljiltä jääkaapista löytyy kummallinen kastike tai kaksi.

Puhdasta raivoa

2011-04-05T06:51:00.005+01:00

Viikonloppuna olin lopen kyllästynyt ja raivoissani. En oikein ymmärtänyt mistä se raivo tuli, sille ei ollut mitään selkeää syytä. Mä en halua tätä elämää! Juu, kyllästynyt perheeseen, itseeni, toisten hoitamiseen, mutta myös vain jonkinlaista puhdasta raivoa täynnä.

Kyllä mä pari kertaa muillekin ärisin kun se ei vaan pysynyt sisällä mutta aika paljon sitten vaan oleilin sen olon kanssa ja olin kuulolla. Oloon liittyvät vihaiset ajatukset oli aika vahvoja ja kuuntelin niitä toistaen "se oli ajatus". Tukalaa, voin kertoa, mutta paljon helpompaa kuin se että olisin pääsääntöisesti huutanut ja paiskonut tavaroita, kun se ei yleensä paranna oloa. Siivosin, järjestelin, välillä vihaisesti, mies ehdotti että ottaisin lauantai-päivistä vapaapäivän itselleni, kun hän siis on viikolla pitkät päivät töissä. Sopiihan se! Vaikka olin niin vihainen että hädin tuskin pystyin myöntämään että sopii.

Oloja tulee ja menee, kuten tiedätte. Tuli maanantai-aamu, ja rauha. Ei tietoakaan siitä sietämättömästä energiasta. Ihanat lapset, pitkä leppoisa päivä, rauhallinen olo. Järkevä olo. Mennään päivärutiinin mukaan, säännölliset ruoka-ajat, vapaata leikkiä, ulkoilua. No sitä semmosta. Ja kas, ensimmäistä kertaa tuo kohta-yksivuotias nukkui vain yhdet päiväunet ja MENI AIKAISIN YÖUNILLE, joten meillä oli illalla pari tuntia täysi rauha ennen omaa nukkumaan menoa. Ihmeellistä! Juuri tuo asia on mua ehkä eniten riivannut, että illallakaan ei ole hetken rauhaa, ja mä en osaa mennä sillä sekunnilla nukkumaan kun vauvakin menee. Väsyn kun en nuku tarpeeksi. Jne. Mutta nyt asiat ovat muuttumassa, taas.

Rauha on edelleen. Jotenkin näen, että vaikka tapahtumilla ja tunteilla oli kaikenlaisia... "sisältöjä", jopa "käänteitä", ne eivät välttämättä olleet lainkaan sitä miten mä ne tulkitsin, eivätkä, miten tän nyt sanois; MEILLÄ EI OLE AAVISTUSTAKAAN MITÄ TAPAHTUU. Pinnan alla, niinku. Kuvittelen että tästä on kyse. Mutta se viikonlopun energia, se oli vain voimaa, joka nyt sai seurakseen sen verran älykkyyttä että sillä oli mahdollisuus muuntua... siksi tai täksi tai tuoksi, joksikin uudeksi jonka aika vain oli nyt, eikä vanhassa ollut mitään vikaa mutta se oli vain aikansa elänyt. Noh, ihan liikaa sanottu tämäkin, arvailua, en tiedä mistä oli kyse. Loppujen lopuksi tietysti... ei-mistään.

Mikähän muuten on raivo-sanan alkuperä? Pitääpä tutkia. Vähän samanlainen sana kuin riemu. Jotenkin puhdas, ei-arvottava ilmaus.

Edit: Hehee. Raivo, takaraivo -> pääkallo. Pääkoppa, kuppi, malja, kuppi nurin, malja vuotaa yli.

Omakuva

2011-03-09T10:05:00.004Z

Olen ajoittain katsellut tätä kroppaa ja tuntenut erinäisiä vähäisiä paineita ja levottomuutta siitä että se on muotoutunut eri malliseksi kuin ennen raskauksia. Mulla on itsestäni tietty kuva vahvana ja jäntevänä ja tietyn mallisena - siihen kuuluvat leveät hartiat, kapea vyötärö, litteä vatsa ja niin edelleen. Painan hiukan vähemmän kuin ennen lapsia, liikun paljon, mutta kilot ovat kumminkin asettuneet eri paikkoihin. Se kuva jota katson peilistä, se herättää kaikenlaista tyytymättömyyttä, hyväksyntää, sisuuntumista ja niin edelleen. Että muuten hyvä mutta tuon vatsan kun saisi... no joo, osaatte kuvitella. Harvalle naiselle nää mietteet kai ihan tuntemattomia on. Miehistä en tiedä. Pitäisikö... mulla olla jotenkin parempi, armeliaampi kuva itsestäni? Samalla olen tuntenut, että tää pohdinta on jotain... ylimääräistä, siinä on jotain, hm, epätodellista.

Eilen se iski, lauseena:

Mitäs jos mulla ei olisi ollenkaan kuvaa itsestäni?

Mitä jos! Mihin sitä tarvitsen? Ja onko mulla edes! Mikä se semmoinen kuva on, missä?

Hei kevät

2011-03-02T11:24:00.002Z

Kevät kaikessa. Uusia ideoita, uusia aloitteita, uusia mahdollisuuksia, uusia taitoja. Tyttö 10kk kävelee kohta, se on ottanut jo muutamia askeleita. Ammatillisesti, no, hieman itsenikin yllättäen olen saanut lähetettyä lastenkirjaani kustantajille. Vastauksia ei ole vielä tullut kuin yhdeltä (joka ei sitä huolinut – harmi heille ;)). Lisäksi huomasimme erään ystävän ja kollegan kanssa että nyt voisi olla oikea aika startata jotain uutta, ja eipä siitä sen enempää vielä... ja asumisenkin suhteen on uusia ideoita ja lisäksi ilmennyt jopa konkreettisia mahdollisuuksia.

Mutta isointa on se että sisäisesti, tai mikä sisäinen, en tiedä missä sijaitsee, jotain on avautunut ja avautumassa. Olen ollut lasten kanssa kärsivällisempi, kaikkiaan mulla on ollut vakaampi mutta kevyempi, olemattomampi olo. Aamulla meinasi tulla migreeni, kihinä takaraivolla, mutta siinä vauvaa syöttäessä laskettelin ne voimat jalkapohjiini ja kipu hävisi sen sileän tien. Uhri maaemolle! Jotain semmoista että... elämä on, kuten aina, tavattoman epävarmaa mutta jokin minussa liikkumaton tiirailee tätä kaikkea. No, kuinka muusta voisikaan olla kyse? Se asia vain avautuu eri aikoina eri tavoilla, eri syvyyksillä. Eri sanoillakin. Hyvää tuntematonta, pysy valppaana!

Luomista

2010-11-21T08:41:00.002Z

Mies tuli kotiin viikon matkalta. Hiljaista. Kaikki muut nukkuvat ja mulla on melkein kymmenen tunnin unet pohjalla, voin ja jaksan äkkiä tehdä ihan mitä huvittaa. Mä en ole jaksanut kirjoittaa tänne. Ei niin että olisin ollut (ainakaan koko ajan) kuolemanväsynyt, mutta koneella istuminen ei virkistä tai rentouta tarpeeksi, niinpä olen yksinäisinä vapaahetkinäni tehnyt jotain muuta - lukenut taas lempikirjaani Pimeyden vasen käsi (Ursula LeGuin), joogannut tai syönyt tai siivonnut tai ollut vaan.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet hyvin rankat mutta en jaksa kirjoittaa siitä, juuri nyt ei vaivaa mikään.

Mussa väreilee hiljaisesti hyvin tuttu tunne, miksi sitä sanoisi... luomisen tahto, tekemisen polte, kauneuden kaipuu. Siinä on juurikin vivahde kaipuuta, mutta se on hyvin kaunis ja inspiroiva tunne. Joskus ei ole mahdollista ilmaista sitä, kovin suureellisesti ainakaan, ja silloin voin vain pidellä sitä, olla siinä tunteessa. Katsella kynttilän eloa lapsen tekemässä pilttipurkkilyhdyssä, antaa silmien kuljeskella luonnon lumiteoksissa, ihmetellä roikkuvien pyykkien outoa harmoniaa, havainnoida muotojen ja tilan väreilyä näkökentässä, riippumatta mitä siellä näkyy. Niin se tunne päivittyy nykyhetkeen ja kaipuu katoaa. Luominen jatkuu.

Nyt poika heräsi ja pyytää lukemaan kirjaa. Got to go.

Huhuu

2010-11-02T12:37:00.000Z

Se, mistä voisi kirjoittaa on kauneus, rakkaus, ihmettely, se mikä naurattaa

mutta juuri nyt en ole niitä tulvillaan, vaan

on jotain hiljaista,

vetäytyvää.

Avaan, näköjään, tän ikkunan nyt kuunnellakseni, en kertoakseni.

Hm

2010-10-30T09:16:00.003+01:00

Oli mulla aihekin.

Mutta kovin on hiljaista. Sitä kuunnellen.

Kokemusta

2010-10-23T12:40:00.003+01:00

Yksi pieni juttu. Pieni juttu, iso harmitus. Siitä vain että toinen lähti käymään jossain... ja jotain. Kohtuutonta, täysin epäreilua, mutta tahdon velloa, syyttää. Ja juuri nyt kun sanon tän, huomaan ettei se ole totta. Ei mua enää harmita. Puristus sydämen kohdalta on äkkiä poissa. Idea siitä että loppupäivä jollain tapaa seuraa tätä hetkeä, onkin... hivenen innostava. HÖ!

Lämmitän saunan. Juu.

Tyttö istui rattaissa ja katseli. Alastoman vaahteranrungon juureen oli valahtanut häikäisevä hame ja yö oli jäädyttänyt sen siihen, lähes täydelliseen ympyränmuotoon. Haravoimme ratisevia, neonkeltaisia lehtiä suurelle pressulle, jonka mies välillä kokosi kulmista ja veti perässään tunkiolle.

Kasvimaan sinikelloilla oli jäästä karvaiset hunnut. Ihmeitä kolmivuotiaalle. Vesisaavin pinnalta haalittu jää on "kato, lasia joka menee rikki". Hän vetää ruohonkorsia huuliensa läpi, pureskelee niille jähmettyneitä pisaroita. Äiti varoittaa haavoista. Poika ehkä lopettaa, mutta vasta oma kokemus opettaa. Tänään, aamiaisella, hän kaatui ensimmäistä (mutta ei viimeistä) kertaa taaksepäin keikkuessaan tuolilla.

Minä kaaduin sillä tavalla varmaan vielä kymmenen vuotta sitten.

Terveisiä elämästä

2010-10-18T12:45:00.005+01:00

Olo on tasoittunut. Ilon keskelle ei ole tunkenut epätoivoisia hetkiä. Tietenkin on kaikkea, ärtymystä, epätietoisuutta, raivoakin kolmevuotiaan sinnikkäästä uhmasta, väsymystä, mutta kaikki sellainen unohtuu saman tien. Tuntuu kuin mulle olisi tapahtunut... jotain. Yhtäkkiä on helppo syödä sopivasti, syödä vain vähän makeaa, helppo mennä nukkumaan jos ei kauhean ajoissa niin sopivaan aikaan kuitenkin, helppo keskeyttää rennosti, ei repien, jokin homma johon tuppaan jumiutumaan. On vähän helpompaa rentoutua silloin kun huomaan jännittäväni. On ihanaa olla läsnä joka solulla kun laittelen tavaroita paikoilleen. Joo, olen ruvennut siivoamaan, sekä järjestelemään tukkeutuneita komeroita ja koloja, että ylläpitämään jokapäiväistä järjestystä tässä kodissa. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni nautin siitä, huomaan että se onkin ihan olennainen osa sitä että viihdyn tässä kotiäidin roolissa. Turhautuneita hetkiä on vähemmän, heh, ainahan voi siivota ja se on aina palkitsevaa.

Ja rakasteluun on tullut jokin uusi juonne, rentous, hauskuus, ihanuus. Sekin vielä! Voisin kirjoittaa tästä enemmänkin, mutta toisaalta se ei tunnu luontevalta - en tiedä kumpaa se on, sitä että näistä ei "sovi" kuulutella vai sitä että se on aidosti meidän keskinen asia. Itsestäni voin kumminkin sanoa että... on helpompaa olla läsnä juuri sille mitä tapahtuu, eikä toivoa ja odotella jotain mitä mun mielestä pitäisi tapahtua.

Mies! Kosketa sitä naista ihan kaikkialta, älä keskity, älä erikoistu, älä vaadi, älä jämähdä tekemään jotain hyväksi havaittua, viilamaan jotain pistettä. Nainen on kaikkialta palava! Ihan kaikkialta. Ei sinun, mies, tarvitse olla "taitava" tai jotain muuta sellaista, ainoastaan auki, tunnusteleva! Niinkuin mies on herkkä, ei naisellisen herkkä vaan toisella tavalla, jota minä en osaa kuvailla. Ehkä sille olisi jokin toinenkin sana, täsmällisempi. No, se kuitenkin vetää naisen polvet veteläks. Naiset, voitte täydentää... :)

Ja Jumala loi teekupin

2010-10-06T08:02:00.008+01:00

Jokin uusi ulottuvuus on avautunut sellaisesta asiasta...äh. Eikun jokin sumun kerrostuma taas on hälventymässä, sen takana oleva asia on aina sama. Aina uus.

Tahtoisin kertoa jotain siitä mitä se sumu nyt oli. Sumutusta. Ja mitä valkeni. Mutta äkkiä se tuntuu aivan älyttömän vaikealta. En löydä sanoja sinne päinkään. Oivallus on kuitenkin ollut kirkkaana, iloisena, kevyenä mussa. Se on helpotusta joka tietää ettei mitään vaikeutusta ollutkaan joten... ei oikeastaan ole edes helpotusta. Mitä jää?

En näemmä pääse lainkaan alkuun, kertomaan mitä olen kertomassa, jatkaisinko vielä jollain hämärillä vertauksilla?

Katsotaan mitä tulee. Huoleton olo. No, hei: raamatunlause! Tai ei edes raamatunlause, vaan idea jonka olen liittänyt kristinuskoon mutta joka ei ole minua onnistunut aiemmin puhuttelemaan koska olen yliherkkä imelälle. Että kelpaan jumalalle/Jeesukselle/taivaan valtakuntaan juuri sellaisena kuin olen, minun täytyy vain uskoa herraan jeesukseen ja antaa elämäni hänen käsiinsä, tunnustaa syntini. Ei tarvitse olla synnitön. No! Siinä teille hämäryyttä kerrakseen! (Se on mun kokemukseni, muilla muut kokemukset.) Mutta! Tajusin tässä taas, mutta jotenkin uudella voimalla, että mun ei tarvitse päästä eroon tästä niskajännityksestä tai siitä että säikähdän kovia ääniä helposti tai kiroilen tai siitä että joskus ruumiin tuntemuksiin palaaminen on mulle hankalaa... ja että sitten kun olen voittanut nämä esteet, voin olla rauhassa, valaistua, vaikka.

En ole koskaan valaistumisesta piitannut, se on mulle vain abstrakti idea. Mutta näköjään se idea piileskelee munkin psyykessä vaikkei ehkä sillä nimellä, ja välillä huomaan että olen mielessäni pyrkimässä ideaalitilaan.

Tutkija jotka tavoittelee absoluuttista nollapistettä, päästen yhä lähemmäs, lähemmäs, erottavien asteiden ja niiden murto-osien käydessä yhä vaikeakulkuisemmiksi. Tärkeämmiksi. Läpipääsemättömiksi.

Teoreettinen ja käytännöllinen mahdottomuus.

Ja sitten tapahtui ihme!

Kelpaan juuri tällaisena kuin olen, juuri nyt, Jeesus, halataan! Ei se mitään vaikka olit mies joka kuolit parituhatta vuotta sitten, mä en nyt just muista mitä mieltä mä olen asioista. Tää on armoa, mutta aivan armotonta menoa. Ei ole kyse minusta, ei ole mitään mitä hyväksyä saati jättää hyväksymättä.

No ei ihme että tätä oli vaikea sanoa, eihän tätä voi sanoa. Voi vaan olla.

Hei alkuräjähdys tapahtuu muuten nyt, ihan hiljaa, heittää atomit ilmaan ja simsalabim, ne järjestyvät noiksi syysauringossa kylpeviksi kultaisiksi vaahteroiksi.

Hunaja leviää teekuppiin.

Tasapainosta

2010-09-28T07:14:00.003+01:00

Vien tavaroita kirpputorille. Roskiin. Kierrätykseen. Lähettelen lainattuja kirjoja niiden omistajille ja soittelen ihmisille josko he tarvitsisivat sitä tai tätä kapistusta. Pitkään talveen täytyy varautua tyhjentämällä varastot.

Vauva on ruvennut heräämään aamuneljältä tunniksi, pariksi. Iloisena ja virkeänä. Mellastuksen ja ähräämisen perästä nukutaan vielä ehkä tunti, levottomasti, ja sitten alkaakin uusi päivä. Juhuu. Mutta oma unettomuus ei ole päässyt iskemään muhun, paitsi ajoittain mutta osaan jo hoitaa sen pois joogaamalla ja rauhottumalla, niin tiedän hyvin että kun selvisin viimeksi siitä että en nukkunut juuri lainkaan, vähäisemmät unien menetykset eivät mua kaada. Väsyttää, tietenkin, ja joskus jos mies soittaa iltapäivällä että "mulla menis vielä pari tuntia kun tää yks budjetti pitää saada tänään kasaan" niin "okei, tule kun ehdit, kulta" juuttuu kurkkuuni ja tuntuu hetken että nyt romahdan tähän paikkaan. Se romahtamisen houkutus on valtaisa, sillä hetkellä mikään ei tunnu niin houkuttelevalta kuin... mitä? Atomini hajoaisivat, hajoaisivatko elektronitkin? Äidistä jäisi vain laulavia säikeitä jäljelle. Houkutusta on kuitenkin ollut ihmeen vähän. Itse asiassa, vain pari kertaa, ennen sitä riitti. Mä en ole... henkisesti väsynyt. Mulla on tilaa. Mä olen vapaa. Vaikka onkin pallo molemmissa jaloissa.

Outoa että kahden kanssa on melkeinpä helpompaa kuin yhden. Heti kun sanon tän, löydän paljon perusteluita miksi näin ei ole, mutta silti tuntuu siltä. Olen kai vaan suostunut tähän tilanteeseen perusteellisemmin.

Mun kaikki omat hetket kuluvat joogatessa. Tai pilateksessa. Tai chi kungissa. (Tai facebookissa :)). Sillä tavalla mä luon sitä tilaa. En tietenkään luo, mutta havaitsen sen. Pysyn siitä tietoisena. Tiedän, olen kokeillut, että jos en tekisi harjoituksiani, eläisin nyt aika synkkää, levotonta, unetonta uupunutta aikaa. Joskus riittää että tekee pari harjoitusta viikossa, nyt pitää tehdä kunnolla ja joka päivä, muuten alkaa kierre. Välillä alkaakin mutta osaan katkaista sen, joten... kierrettä ei ole. Mun psyykelle nää lasten syntymät ja vauva-ajat ovat näköjään niin hirmuisia mullistuksia että saan todella tehdä töitä pysyäkseni jonkinlaisessa tasapainossa. Onneksi sen kaltainen työ on lopulta ei-työtä, ei-tekemistä, tyhjää, tilaa. Öh.

Hiljainen hetki. Jokin mitä juuri kirjoitin, kumisee tuolla sisuksissa. Tuntuu hyvältä, vähän kuin mua hierottaisiin sisältä päin.

Eli... joudun siis hirveästi ei-ponnistelemaan jotta en tekisi koko ajan liikaa töitä!

Tuulee

2010-07-29T09:15:00.004+01:00

Yllättävä rauhallinen hetki. Pihaamme on pesiytynyt jo usean päivän ajan karavaanareita pohjoisesta, mutta yhtäkkiä kaikki ovat jossain, minä ja nukkuva vauva vain kotona. Ihmeellistä kun saa olla yksin sisällä eikä tarvitse edes kokata kenellekään. Tuulee sisään kaikista ikkunoista, savu tuoksuu, en jaksa ajatella niitä metsiä. Mitä muuta tässä hullussa maailmassa voi tehdä kuin koettaa säilyttää pienen rauhallisen saarekkeen, nykyhetken kokoisen?

Viime yönä se oli vähän haastavaa, mietin joutavia pyöriessäni hikisissä lakanoissa, ja aamuinen tekstiviesti selvensi, että mitään mietittävää ei olisi ollutkaan. (Vaikka eihän siihen oikeasti tekstiviestiä tarvita, mutta nyt siitä kyllä oli apua :)). Tiedän jo, että ennen matkaa nukun pari yötä huonosti. Enkä stressaa siitä, että vähän stressaan.

Parhaat oivallukset, tai kirkastumiset, ovat usein paradokseja: siedän itseltäni yhä vähemmän onnettomana olemista. Mutta jos sitten olen onneton, siedän sitä yhä paremmin. Haha!

Hoksasin tässä yksi päivä että "muutoksen tuulet" on ihan kirjaimellinen sanonta. Että tosiaan, tuulihan aina kertoo, että säätila on muuttumassa. Nyt tämä kummallinen helle on kai vaihtumassa johonkin coolimpaan. Päivät näyttävät! Ja tänä kesänä tuuli tuo kirvoja, perhosia, kaukaisten tulipalojen savuja. Vauva on ulkona vaunuissa, nyt jo hereillä, kuuntelee ihmeissään tuulen ääniä, katselee lehvästön villiä liikettä, tavallisesti se olisi jo huudellut äitiä hakemaan pois.

Hurjaa että tuuleekin! Näyttää kuin pensaat olisivat lähtemässä juuriltaan! Mitähän!

Jotain

2010-06-22T09:17:00.002+01:00

Kirjoitin eilen, mielestäni lennokkaasti, tytön kastajaisista jotka olivat lauantaina, pihalla sateen ja myrskyn keskellä. Jouduin keskeyttämään kirjoittamisen, talletin, mutta nyt on teksti tiessään. Harvemmin mua tällaset harmittaa mutta nyt kieltämättä hieman. Enkä millään viitsi ruveta rekonstruoimaan tekstiä muististani. Sanon vain jotain mitä en siinä ehtinyt sanoa: olipa hienoa nähdä mulle eri yhteyksistä tutuksi tulleita, rakkaita ihmisiä yhden pöydän ääressä. Välillä vain pysähdyin tuijottamaan ja huokailin onnesta, kun sain heidät kaikki yhdellä kertaa havaintoni piiriin. Kuinka kaunista!

Tervehdys

2010-06-15T17:18:00.004+01:00

Voitte varmaan arvata (mikäli täällä joku vielä käy), miksi en pahemmin kirjoita. Kyllä, elämä on täyttä! Kastajaiset lähestyvät ja teettävät paljon pientä säätöä joka täyttää ne hetket jolloin joku ei kutsu mua. Ja loput hetket taas... käytän joogaan tai chi kungiin tai hiljenemiseen. Niillä pysyn tolkuissani, enkä pelkästään tolkuissani vaan aika onnellisena. Nyt poika on kipeänä ja on vähän tylsää kun emme ole päässeet ulos. Odotan miestä kotiin suunnistamasta, jotta saan vähän haukkaata raitista ilmaa.

Sataa.

No joo, poika ehti piirtää kalsareihinsa, tietenkin, sillä välin kun keskitin katseeni hetkeksi ruudulle.

Tänään mulla oli tilaisuus istua hiljentymässä vähän pitempään, melkein tunnin. Pian aloitettuani alkoi selkää ja hartioita hieman särkeä. Olkapäät ikäänkuin kiristyivät eteenpäin. Se oli läpikotaisin tuttu tunne, en paljon siitä häiriintynyt, kuuntelin vaan. Jossain tunnin lopulla jotain alkoi yhtäkkiä tapahtua, mun läpi kulki energia joka asteittain suoristi selän, niskan, veti hartiat alas, lapaluut loksahtivat oikeille paikoilleen, olkapäät rennoiksi taakse, tuli tilaa, tilaa.

Semmoistahan tää on. Turha yrittää mitään. Asiat tapahtuu lopulta kumminkin itsestään.

Kerrontaa

2010-05-22T13:40:00.002+01:00

Syön vaniljahalvaa ja keinuttelen puoliksi nukkuvaa lasta sitterissä oikean jalan isovarpaalla. Äsken tehtiin miehen kanssa ateria jämistä, se oli herkullisin pitkästä aikaa, kuten jämäateriat aina. Eilen keitettyjä jääkaappikylmiä, kuorestaan muljahtavia pehmeitä maa-artisokkia (mmmm!), nokare katkarapusalaattia rapsakoiden salaatinlehtien päällä, siivu savusiikaa, muutama suolainen pekoninsuikale, hieman yrttistä kanaa kylmänä, nopeasti pannulla käytettyä vihreää (jo punertunutta) paprikaa ja punasipulia. Lapset nukkuivat, me söimme juttelimme... mistä? Hmmm. En muista, oli mukavaa.

No, nyt tyttö ilmaisee että tahtoo vuorostaan ruokailla, kirjoittaminen keskeytyy.

Ei, nukahtikin vielä, hehee! Tää on tätä!

Halva on ihanaa. Voisin syödä koko purkin. Se on kyllä tehty valkoiseen sokeriin, tuloksena saattaisi olla humala ja krapula, joten... öö, otan vielä ihan pikkuisen...

Äsken vietimme hellepäivää pihalla. Mies ja poika leikkasivat nurmikkoa (voitte kuvitella miten paljon apua pojasta on siinä kun hän tahtoo työntää leikkuria yhdessä isän kanssa), vauva nukkui ja huomasin taas tilaisuuteni tulleen. Eräs ystävä on opettanut mulle muutamia chi kung -liikkeitä, joita olen vastikään ruvennut tekemään päivittäin. Ne kuulemma energisoivat kummasti, vaikka tekisi vain viisi minuuttia päivässä... luulen että se on totta, mutta minä vielä vähän haen tuntumaa niihin kun se on niin uutta mulle. Rupesin "seisomaan ja heiluttelemaan käsiäni" (kuten eräs kaveri selitti mulle chi kungia) siinä nurmikolla, vaahteran lehvästön välkähtelevässä varjossa. Voi, oli hyvä olla ja huojua kuin puu! Kesken harjoituksen mulle välähti yhtäkkiä mieleen että voi, olen unohtanut kastella vasta kylvettyä kukkamaata, mitenköhän maan sisällä olevien taimen alkujen on käynyt. Päätin kuitenkin rauhottua ja tehdä treeniin loppuun, ja kahden minuutin kuluttua, tehdessäni tiger's mouthia, siihen asti pilvetön taivas jyrähti. Näinkö mun sadetanssini tehosi!

Mutta ei se (huom, se) ole vieläkään satanut, vaikka pilvistyi nopeasti, jyrähteli varoittavasti ja kiiruhdimme jo keräämään kirjat ja peitot sisälle. Niin että ei siinä mitään ihmeellistä sattumaa ollutkaan. Mukava vaan olla tässä ja kirjoittaa niitä näitä, kaikki muut nukkuvat ja nyt näen minäkin hetkeni tulleen, jalat ylös!

Kotiäidin solmu

2010-05-14T11:10:00.002+01:00

Toukokuinen kesäpäivä kotona. Ollaan kaikki vähän kipeinä, mieskin tuli töistä kotiin jo puoliltapäivin. Pikkutytöllä on jo nimi, luultavasti olemme päättäneet sen, ja opettelen kutsumaan häntä sillä. Ei se varmaan salaisuutena pysy kun ristiäiset on vasta reilun kuukauden päästä.

Tänään oli pari hetkeä kun asiat tuntuivat karkaavan käsistä - yhtä aikaa poika huutaa että pissasi lattialle, keitto kiehuu kattilassa yli, vauva itkee kun ei ole saanut huomiota minun ruuanlaittopuuhieni aikana... ja pari muutakin asiaa on jotenkin hullusti ja kiireellisesti kesken, mahaan kertyy kireä solmu. Kurkkuun sattuu ja lämpö tuntuu nousevan, yritän kiirehtiä joka suuntaan. Samalla tiedän koko ajan että kaikki on hyvin, mikään näistä tilanteista ei ole oikeasti vakava, kaiken voi tehdä vuorollaan. Solmu tulee silti, aina se tulee. Laitan käden mahan päälle ja se helpottaa vähän. On niin monia tapoja joilla se löystyy vaikka taipumus yhä pysyy... sitkas taipumus! Mies, jolla on takuulla omat juttunsa, ei hän ikinä hermostuisi tämmöisestä. Kestää uhmaikäisen kohtauksetkin tyynesti ja rakentavasti. Lopulta ruoka on valmis, pojalla kuivat housut, vauva makoilee kylläisenä ja rauhallisena ja meillä on keittolautaset edessämme. Silmäni osuvat Kirkko ja kaupunki -lehden ja etusivulla lukee jotain sellaista kuin "Arjessa piilee suuri mysteeri". Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Yllätyksekseni nirsossa iässä oleva poika alkaa pistellä linssi-porkkana-mustatorvisienikeittoa hyvällä ruokahalulla ja kehuu: "Tää on makusta!" Ryhtiliike ruokailuasioissa alkaa nähtävästi tepsiä - ruokailu loppuu sillä hetkellä kun poistutaan pöydästä, vaikka ei olisi syönyt mitään, ja syödä saa seuraavan kerran sitten seuraavalla ruualla. Ruokailusta tulee oikeus eikä velvollisuus. Minä syön ja nautiskelen, höpöttelen pojan kanssa, keitto on hyvää, näen että lapset ovat hyviä, ja kaiken hyvän kukkuraksi mies tulee kotiin ja lapset menevät päiväunille.

Siellä ne nyt ovat, rattaissa ulkona vierekkäin ja mies lueskelee vieressä, aurinkotuolissa, flunssaisena mutta jotenkin rennompana kuin aikoihin - pitkä yhdistetty sairasloma ja isyysloma teki tehtävänsä. Näin tämä "arki" rullaa, mitä se sitten onkaan, tulee tilanteita ja tilanteita. Nyt on tämä tilanne: sohva, kone jonka suljen aivan kohta, iso tyyny jolle aion heittää jalkani. En tiedä onko unen aika vai vaan rauhallisen hengittelyn, solmun sulattelun.

Älyttömän hyvä idea, saa käyttää!

2010-05-02T09:42:00.004+01:00

"Viime aikoina hän oli harkinnut pudistelevansa pölyt vartijanhatustaan ja asettavansa sen joka aamu tuonne kivelle ja siemeniä sen lierille, niin että linnut tottuisivat laskeutumaan sen päälle. Lopulta hän voisi panna hatun päähänsä ja kävellä ympäriinsä tiaisparvi päänsä päällä pelkästään omaksi höynähtäneeksi ilokseen." Barbara Kingsolver: Täyttymysten kesä

Tiedotus :)

2010-04-26T20:17:00.003+01:00

Tyttö syntyi 18.4. Vahva ja valpas ja kaunis on. Elämä on lähtenyt mukavasti rullaamaan. Ihanaa kun voi ottaa nyt rennommin. Ja kun menee kovasti härdelliksi niin sanon "all this shall pass". Se lause nousee nyt usein, siinä on helpotusta ja iloa hetkestä ja hitunen haikeuttakin.

Sattumaisia

2010-04-10T11:23:00.005+01:00

Tämä on Hiljaisen tienoon kolmassadas merkintä. Keitähän kaffet sen kunniaksi!

Eilen, 9.4.2010 oli laskettu päivä. Aamusta asti tuntui siltä ettei se tänään tapahdu. Äitini tuli hoitamaan poikaa ja minä lähdin miehen kanssa kahdestaan hoitamaan pari asiaa Malmille. Hetken mielijohteesta kävelin kultasepänliikkeeseen ja otin lävistykset korvalehtiin. On minulla ennenkin ollut, mutta reiät ovat kasvaneet umpeen vuosia sitten. Sain uutta kimallusta. Tuli hyvä olo. Kuinka sopiva hetki!

Ohho. Tiedättekö mitä. Vilkaisin juuri, milloin olen aloittanut tämän blogin pitämisen. Huhtikuun kymmenes päivä 2006. Nelivuotissynttärit! Jään sanattomaksi. Naurattaa.

No, eilinen matkamme jatkui kaupungille kahville sekä ystävän näyttelyyn. Paitsi että se jumiutui välille Pasila-keskusta, onnistuimme tälläämään itsemme juuri siihen VR:n seisaukseen. Meidän junamme oli ensimmäinen joka pysähtyi ja jäi sitten jokseenkin tasan tunniksi seisomaan. Vähitellen viereisille raiteille kertyi muitakin junia. Ketään ei päästetty ulos, ei sitä seminaarin puhujaa eikä sydänsairaiden lasten hoitajaa jotka koettivat jututtaa konduktööriä, eikä siis meitäkään joilla ei ollut kiire minnekään. Minua harmitti aluksi vähän aikaa koska mulla oli jo valmiiksi verensokeri alhaalla eikä edes vesipulloa mukana. Harkitsin teeskenteleväni että rupean synnyttämään, jos se nopeuttaisi asioita :D. Mies oli onnellinen ja hilpeä pakollisesta pysähdyksestä (hän on sairaslomalla väsähdyksen takia). Joku luki tenttiin, toinen korjasi takinhihaa laukusta löytyneellä neulalla ja langalla. Radan varren pajunkissat olivat paisuneet valtaisiksi ja aiemmin ohittamamme kävelijät kulkivat ohitsemme saapuen kaupunkiin ennen meitä. Lopulta juna lähti eleettömästi liukumaan eteenpäin ja pääsimme huvituksiimme.

Kaupunkikeikan jälkeen kävimme Malmilla kaupassa. Maitohyllyjen edessä nosti kätensä mustiin pukeutunut hahmo jolla oli hauska virnistys, tunnistin hänet välittömästi vaikka emme ole koskaan tavanneet. Kato, tuolla on Olematon, sanoin miehelle (en sitten ollut ehtinyt omaksua sitä Itse-nimimerkkiä :). Mun mieskin monesti luki edesmennyttä Poikkeavan tavallista elämää -blogia jos olin jättänyt sen auki selaimeen, vaikkei muuten seuraakaan blogeja.

Hmm, veikkaisin että siitä on parisen vuotta (haa, löysin sen päivän ja kommentin yhdellä klikkauksella) kun huomasimme asuvamme samoilla kulmilla, mutta koskaan aiemmin emme ole törmänneet. Kerroin että tänään on meillä laskettu päivä, ja vitsailimme että ei ei sitten tiedetty että minkä asian. Kovin tuntui tutulta mies! Juttelimme pitkään ja sen jälkeen hymyilytti pitkään.

Miten tämän kaiken nyt voisi summata?
Ei aavistustakaan.
Muutakuin että

kiitos

Pieni soitto

2010-04-06T10:59:00.004+01:00

Blogit katoilevat kuin sulava lumi. Itsellänikään ei oikein ole kirjoitettavaa. Ja pian ei ei ehkä ole paljon aikaa kirjoittaa. Se nähdään sitten. Koetan kumminkin laittaa tänne sitten uutiset. Tutut kyselevät että joko. Mulla ei ole yhtään kiireinen olo. Tulee kun tulee, seuraavien reilun kahden viikon aikana kummikin.

Joku sanoi joskus kauan sitten että kun saa lapsia, unohtuu kyllä kaikki henkiset jutut ja pohdinnat ja oivallukset. Ei vaan ehdi. Hehe. Näen juuri nyt hirmu selkeästi että miksi tää kaikki tapahtuu juuri mulle. Miksi mä tarvitsen tätä. Kuluakseni, huvetakseni, sulaakseni. Ainakin siksi.

Juteltiin eilen miehen kanssa pitkään ja hartaasti. Sillä on haastavia aikoja mutta on ilo kuulla miten selkeästi se nyt näkee elämänsä asioita ja oivaltaa - ja toimii. Itsekin suoristun ja selkiydyn ja sulan.

Hehe

2010-03-30T06:23:00.003+01:00

Mulla oli illalla päänsärky. Semmoista ei ole sattunut aikoihin. Mentyäni petiin särky alkoi yltyä ja lopulta se oli niin kova että muistelin ettei synnyttäminen ole läheskään näin epämiellyttävää. En tietenkään pystynyt nukkumaan. Yöllä nousin ja päätin soittaa Kätilöopiston päivystykseen ja varmistaa... jotain. Ettei päänsärky ole oire jostakin, kun laskettu aika on jo ihan käsillä, pitääkö tarkkailla muita asioita, tms. Kaiketi soitin vain tehdäkseni jotain. Ystävällinen naisääni kyseli multa turvotukset ja pitkän listan muita oireita. Ei mitään. Lopuksi hän sanoi että yksittäinen päänsärky ei ole huolestuttava, sun pitää nyt syödä hyvin sekä juoda paljon vettä, ja ota Panadol. Jos ei näillä mene ohi niin käy aamulla terkkarilla. Sanoin että olen juonut paljon vettä. Juo lisää, sanoi nainen. Puhelun loputtua istahdin alas vesikannun kanssa, otin lääkkeen, vieläkö pitää juoda, huoh, no, kokeillaan. Join ison lasillisen. Hmm. Join toisen. Tämähän maistuu. Join kolmannen. Ihan kuin olo helpottaisi. Join neljännen. Joo, paljon parempi olo! Join vielä lisää, menin sänkyyn ja simahdin heti. Vessassa ramppaamisten väleissä nukuin loistavasti :).

Tänä aamuna jatkoin juomalla puoli litraa noin niinkuin herätykseksi, ennen aamupalaa.

Kum-mal-li-nen tää raskaana- ja viimeisilläänolotila kun se pistää ruumiin niin tuntemattomaan moodiin että ei tuollaistakaan huomaa. Että on ihan järkyttävä nestehukka. Tietysti olen kohdannut saman lukemattomissa muissakin asioissa; kun katson peiliin, saataan olla ihan erilaisessa asennossa kuin tunsin olevani. Kaikissa jaksamiseen ja tekemiseen ja hengittämiseen ja syömiseen liittyvissä tilanteissa pitää olla hirmu valpas eikä luottaa pelkkään kokemukseen (eikä etenkään edellisen raskauden kokemuksiin) vaan siihen mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu ja miltä tuntuu, eikä sekään usein auta vaan mennään metsään ja kantapään kautta opitaan, ja sitten kun on oppinut jotain niin tulee uusi vaihe ja kaikki muuttuukin taas.

Taas uusi päivä, ikäänkuin lahjana. Päivä aikaa hoitaa vielä roikkuvia asioita. Eilen kävin kirjastoissa ja lyhensin uudet verhot ja ripustin ne (niin, verhot, roikkuva asia...) Tänään taidan käydä työpöydän kimppuun ja lajitella papereita. Toivottakaa vaan mulle voimia ja älyä levätä, kovin montaa asiaa ei jaksa päivässä tehdä :)

Täysin ja kokonaan

2010-03-26T07:29:00.006Z

Huomaan vahvan kaipauksen ja jonkin uuden määrätietoisuuden... siihen että voisin kokonaan luopua ajatusten virrasta. Palaan erilaisten tilanteiden keskellä hengitykseen ja tuntemukseen ruumissa. Ei se mulle helppoa ole edelleenkään, eikä tuota nopeaa palkintoa, mutta teen sen. Palaan eksyn palaan eksyn palaan eksyn palaan. Koen yhä selkeämmin että ajatusten virrassa tai kadonneena jonkin asian yrittämiseen ei ole hyvä olla, eikä tunnu todelliselta.

Se ei riitä että meditoin, se ei riitä että harrastan hiljentymistä, se ei ole riittäny enää pitkään aikaan. (Ja silti aina mennään sillä mitä on saatavilla ja se riittää!)

"Ei tunnu todelliselta". Miten niin? Kun ei ole kokemusta siitä mikä tuntuu todelliselta, ei voi edes sanoa noin. Muistan hyvin sen kun ei ole siitä kokemusta, paitsi satunnaisia vahvoja hetkiä, lahjoja kaikkeudelta, eihän niiden varaan voi rakentaa. Mutta kun rupeaa vuosien "työn" (hehe) tuloksena huomaamaan että minä aikomuksellani ja tietyllä määrätietoisuudella ja harjoittamisella ja antautumisella ja luopumisella, mitä se milloinkin vaatii, voin aina palata todellisuuteen...!

Katsoimme eilen elokuvan Revolutionary Road. Siinä amerikkalaista lähiöelämää viettävä pääpariskunta haaveili Pariisista. Kun Pariisiin muutto sitten peruuntui, kaikki romahti. Todellinen elämä olisi ollut siellä. (Sori juonipaljastus, mutta luulen että sinä kuitenkin näet ja kuulet jotain ihan muuta jos katsot elokuvan). Hetken aikaa elokuvan imussa tunsin itseni hyvin surulliseksi. Miksei kukaan ole kertonut ihmisille että elämä on aina tässä? Menkää toiselle puolelle maapalloa, kokekaa, eläkää rohkeasti, mutta missään muualla elämä ei ole kuin tässä! Vai.. onko minunkin elämäni sittenkin tavanomaista, keskiluokkaista, rakkaudetonta, ahdistavaa? Enkö ole tajunnut jotain? Pian elokuvan lumous alkoi hiipua ja sen tarjoamat ongelmat, vaihtoehdot ja ratkaisut rupesivat tuntumaan epätodellisilta. Ulkoa katsoen elämässäni ei ole mitään radikaalia. Kuljen tuossa pihatiellä maha pystyssä, isoissa kumppareissa jotka oli helppo pujottaa jalkaan, pudotan roskapussin ulkoroskikseen, kurkistan postilaatikkoon ja noteeraan että "ei mainoksia"-lappu pitäisi ripustaa uudestaan. Palatessani vilkaisen koivunlatvoja: onko naakkaparvi asemissaan? Mitä väliä sillä mitä teen? Jos teen tuon pienen retken ajatuksiini vaipuneena, suoritan vain elämää olematta paikalla, ja jos taas olen läsnä jokaisessa arkisessa teossa, voiko sen "radikaalimpaa" olla? Enkä nyt tarkoita että olen radikaali naapureihin verrattuna tms... ei hemmetti, aika radikaali juttu olla ajattelematta MITÄÄN ja vain ELÄÄ. Se on niin ihmeellistä että se täyttää mut riemulla. Elää täysillä jokaisen roskapussin kiikutuksen, jokaisen askelen! Eikä läsnäolo tietenkään oikeasti kaipaa mitään määreitä, ei seestyneisyyden eikä radikaaliuden. Mutta kun katselen tätä kaikkea, mussa on suuri kaipaus heittäytyä siihen KOKONAAN ja olla se. Jättää ajatukset taakseni.

Sitten mä heittäydyn, ah mikä hiljaisuus, ihmeellinen tunteva värähtelevä ruumis, voi mikä elävä todellisuus, ja kaipaus katoaa. Nämä tilat kestävät yhä pidempiä aikoja, ajattelija minussa on heikkenemässä. Sitten taas unohdan, unohdun jonnekin, ja kaipaus herää taas. Kiitos kaipaus!

2010-03-22T11:52:00.001Z

Meinasin kirjoittaa mutta en tiedä... tarviiko mun.
Ei vissiin.

Rakkautta, rakkautta vaan

Hyvää huomentaaamupäivää.

2010-03-19T09:02:00.001Z

Linnut laulavat, tintit, tii tii tii, hyvin sinnikkäästi. Laulussa ei ole vielä täyden, puhkeavan kevään huikeaa huumaa. Keittiön pesuallas röyhtäilee, pulputtaa, yrittää vetää, mutta ei se kovin hyvin siinä onnistu. Mulla oli mieliteko uppoutua johonkin harrypottermaiseen viisaaseen satumaailmaan. Mutta nyt ei ole saatavilla nyt sellaista kirjaa (vaikka ystävältä tulikin aika kutkuttavia suosituksia, ehkä käynkin kirjastossa tänään...) ja sitä paisti istahdettuani tähän rauhassa koneen äärelle kahvikupposen kanssa mut valtasi hirmu hyvä ja levollinen olo. Rakkaus kuplii. En kaipaa mitään. Avasin Facebookin ja se avasi mun tietoisuuteen kaikki ystävät, ystävyyden, teidät kaikki. Kumma juttu, että Facebook kaikessa sarvipäisyydessään useinkin palvelee mua näin. Ihmeellistä, huudan! IHIME JUTTU!

Syntymä lähestyy. Kuten se on koko ajan lähestynyt. Kuten kuolemakin aina lähestyy... kaikki on lähellä!

Kiitos

2010-03-07T16:41:00.003Z

Juttelin tutun kanssa facebookin keskusteluikkunassa suositeltavista kahviloista, päivän auringosta, sattumuksista, mahavauvasta. Yhtäkkiä rakkaus avautui siinä välillämme tai meissä tai meinä... ja se toinenkin huomasi sen, sanoikin. Sitten keskusteluikkuna sulkeutui mutta rakkaus ei. Tässä se kuplii, hiljaa.

Kuinka ihmeellistä, ihanaa, että todellisuus onkin tällainen, että rakkaus ei pyydä, vaadi, odota, kiinnity mihinkään! Että se on kaikessa ja kaikkialla. Ihmeellistä, tietäisipä se pikkutyttö joka kulki hidastellen koulusta kotiin ja tuijotti puita tuimasti vastausta vaatien ja tunsi, varmaan ikuisesti, että tässä olemassaolossa on jotain joka häntä välttää, jokin hirveän suuri asia jota kierrämme mutta joka aina pakenee meitä.

No nyt se tyttö tietää.

Tätä tää on

2010-03-06T08:02:00.002Z

Mies tuli yks ilta keittiön ovensuuhun jossa olin syömässä iltapalaa ja sanoi: tätä tää elämä on. Mennään nukkumaan, käydään töissä, syödään aamupalaa, kolataan pihaa...

Mä kuuntelin ja sanoin että niin, tätä tää elämä on. Mutta elämä on myös... ja sitten en osannut jatkaa. Mies sanoi, että joo, olet oikeassa, ja meni pois.

Kohta se tuli makuuhuoneen vaatekaapilta ja pussas mua ja sanoi: kiitos elämä että olet järjestellyt mun sukat.

Huomenta

2010-03-05T07:48:00.005Z

Olipa hiiidas alku päivälle! Mutta tässä istun, sorvin ääressä, ja kirjoitan lyhyesti tai ainakin suoraan&korjailematta. Heräsin kuudelta siihen että poika kömpi viereeni. Olin varmaan nukkunut oudossa asennossa kun selässä oli kipua. Makoilun aikani tuhisevan tyypin vieressä mutta uni ei tullut. Lopulta nousin juomaan teetä ja syömään jukurttia ja marjoja. Olo oli tukkoinen ja uupunut. Sitten aloitin hitaan joogailun. Kipu ja jäykkyys hellittivät vähitellen. Alkoi väsyttää armottomasti. Onneksi poika jatkoi unia sängyssämme, joten kellahdin sohvalle.

Olin talomme pihalla oman isäni kanssa. Teimme lumitöitä ja juttelimme. Oli pimeää ja taivas oli tähtikirkas. Äkkiä hätkähdin, että mitäs minä täällä ulkona teen, poika on yksin kotona nukkumassa, voi jos hän on herännyt ja säikähtää... menin sisälle mutta siellä oli hiljaista. Mikä helpotus. Miten saatoin unohtaa? Sitten heräsin sohvalta siihen että mies tuli uimahallista ja poika heräsi oven kolahdukseen. Vääntäydyin ylös, virkistäytyneenä. Kello oli yhdeksän. Tässähän voisi keittää kahvit ja ryhtyä töihin.

Ollaan siis kaikki kotona vähän kipeinä. Teen silti töitä koska haluan tehdä työt pois alta ehtiäkseni valmistella paikkoja vauvaa varten ja vähän lepäillä ja käydä kahvilla kaupungilla keskipäivällä. Lähtö synnärille voi tietenkin tulla milloin tahansa. Laskettu aika on kuukauden päästä.

Yksin kotona, tai ei aivan yksin :)

2010-02-27T16:59:00.001Z

Miehet ovat jonkun 8-vuotissynttäreillä, minä yksin kotona. Näitä tilanteita ei varmaan tule olemaan kovin tiheään seuraavien kuukausien / vuosien aikana. :)

Tai mistä sitä mitään tietää.

Puhuin ystävän kanssa, ihmettelimme molemmat sitä kuinka vahva on nykyään tarve vetäytyä, hiljentyä, olla vain oman hengityksen, tietoisen liikkeen, sydämenlyöntien kanssa. Ja miten aikaa siihen on oikeastaan yhä helpompi löytää ihan vain siksi että... no sitä on vaan pakko järjestyä, se järjestyy, se on välttämätöntä sille ettei mene huonoon kierteeseen ja huonoon oloon ja kuntoon. Yhä aihemmin sitä hoksaa jos voimat ovat ehtymässä ja sitten vain, en tiedä mistä se aika aina löytyy, jostain raosta, hetkiä, tiloja, tilaisuuksia, olemattomuuksia, pieniä ja suuria tyhjyyksiä on tämä olemassaolo täynnänsä kun niitä vain rupeaa huomaamaan. Ja niissä voi jäädä yhä useammin viipymään kaiken hässäkän keskellä.

Kun lapsi syntyy, elämä tulee varmasti olemaan hyvin täyttä, mutta jotenkin tiedän että kun pysyy valppaana, tai yhä uudelleen palaa valppauteen, tyhjiä hetkiä ja tiloja löytyy. Nyt jo olen useiden kuukausien ajan tehnyt sitä että jos olo menee tukkoiseksi ja onnettomaksi, mutta en pääse minnekään tuulettumaan, istahdan niille sijoilleni, hengitän siinä, otan asennon, asanan, viivyn, toisenkin, poika leikkii ympärillä, päristää autoa selkääni pitkin, touhuaa jotain, keskeyttää mut, tai ei oikeastaan, mua ei oikeastaan ole häirinnyt se häiriö, ehkä mitään ei keskeydy. Kaiken keskellä on vapaus, tila joka ei ole kenenkään oma. Tila johon jännitykset sulavat ja jossa mielen vaatimukset ja jankutukset muutuvat ohuiksi ja voimattomiksi. Siitä tilasta käsin on helppo olla siinä samassa läsnä lapselle, ja sitten taas vetäytyä, siinä samassa. Näköjään lapset tottuvat kaikenlaiseen. Mulla on Malla Rautaparran Jokanaisen joogakirja, hän siinä kertoo kasvattaneensa neljä lasta ja kaikki ne vuodet jooganneensa kotona kaiken keskellä. Oli vain yksi sääntö: joogaamista ei saanut häiritä, mutta mukaan sai liittyä. No, meidän pojalta ei voi eikä tarvitse vielä vaatia että hän muistaisi aina olla "häiritsemättä", mutta vähitellen senkin voi tuoda mukaan. Ja ehkä hän myös liittyy mukaan. Jos tahtoo.

Yhtäkkiä muistan että olen kirjoittanut tästä jo aiemminkin. Milloin?
Mistä mä en olisi kirjoittanut jo aiemminkin?

Kuinka helpottava ajatus, että mä en kipeimmin tarvitse omaa aikaa vaan tätä tilaa joka ei ole kenenkään oma.

Olen harrastanut, ja harrastan vieläkin joogaa, pilatesta, meditaatiota, kokeillut kaikenlaista muutakin, ja kaikesta on jäänyt työkaluja käyttöön. Oikeastaan en tiedä mitä se on mitä mä iltaisin teen, kutsun sitä vain yksinkertaisuuden vuoksi joogaksi. Mutta ei se nimeä kaipaa. Hiljaisuutta, tietoista liikettä, liikkeen seuraamista, hengitystä, kuuntelua, pehmenemistä, suoristumista, olemista, tyhjentymistä. Ja mitä tahansa siinä tilassa ilmeneekään!

Hiiri kävi tuossa keittiön ja olohuoneen kynnyksellä. Kaiketi rohkaistuneena talon hiljaisuudesta. Ruumissa kävi samanaikaisesti pieni inhon värähdys ja sitten semmoinen "oho, onpa se suloinen". Vaikka joutuukin nyt tappolistalle :)

Elämä muistuttaa, päivittää merkillisillä tavoilla joita se ei selitä. Törmäsin kaupungilla erääseen "hiljentymiskaveriin". Tai -ystävään, juu, vaikken häntä hyvin tunnekaan. Outoa miten nykyään törmään näihin ihmisiin aivan jatkuvasti, ja aina jotenkin sattuvalla hetkellä, kuin muistutuksena jostain. Ei-mistään. Niin ja kuulin eilen saaneeni perinnön - lapsuudenkodin lähes 100-vuotiaaksi elänyt naapuri oli testamentissaan jättänyt mulle maalaustarvikkeensa. En ollut tavannut häntä varmaan 15 vuoteen, joten ällistyin aika tavalla. Ja sitten harmaa pikku jyrsijä ilmaantuu hämäristä tuijottamaan mua, viikset väristen valppaudesta, ja väräyttää mussa jänniä sointuja.

Ja nyt tulee miehet.

Voimia ja tiloja

2010-02-22T07:50:00.005Z

Mua hallinnut tietty tyyneys on alkanut väistyilemään, väsymys koettaa ottaa valtaansa, usein en jaksaisi enää mitään, itkettää, suututtaa, synkkiä odotuksia tulvahtelee mieleen. Jos nyt suoraan sanotaan, ja miksei sanottaisi, koska se mistä seuraavaksi puhun on vain ajatuksia ja emootioita, joten siitä vaan, niin en kyllä yhtään osaa iloita siitä että tässä ollaan ihan pian jäämässä lasten kanssa kotiin, mökkiin, erite-elämään, on ollut ihanaa käydä töissä. Ihanaa että on ollut muutakin, ei ole haitannut kodin sotkut, ei puolison menot, ei oma vaativuuteni. Nyt nuo asiat taas hyökivät päälle, toisinaan voimalla, ja tunnen niistä myös syyllisyyttä. Ihmeellistä miten vahva, vetoava tää kuvio on. Miten kovasti haluaisin nää kaikki tunteet pois ja miten vähän ne mua tottelevat. Tai ehkä ne tottelevatkin, koska en haluaisi luopua näistä tunteista, ehkä senkin takia ne tulevat ja menevät ja tulevat taas. Hah! Nyt te olette pieni sykkyrä mun sydämessä, enkä yritä mitään. Siitä saatte ei-mitään!

Huomioita: kun päästän itseni itkemään suuttumuksesta ja itsesäälistä, tyrskimään ääneen vielä tämän ja tuon ja senkin ajatuksen, se energia vie mua jonnekin, alas, jokin tarttuu mua koivesta ja vetää lieskoihin, ei kai helvetti muuta ole kuin se paikka. Itkun jälkeen olen tuomittu mykkään jumitukseen, mulla ei ole kertakaikkiaan voimia kuin olla vaan, en pysty sanomaan mitään koska sanat ovat myrkyllisiä. Voin vain odottaa, että voimat hiljalleen palautuisivat. Onneksi mies on jaksanut, ei ole ottanut itseensä, viitsinut vartoa ja vartioida kuin lajitoveri haavoittunutta kumppania, että saan kerättyä voimia. Sen jälkeen on arka, uupunut olo, kuin olisin polttanut itseni auringossa.

Toisaalta: toinen, helpompi tie on se että jätän itkun väliin ja hiljennyn heti. Sekin vaatii usein toiselta ymmärrystä, mutta kyllähän tuo mies näitä juttuja ymmärtää, ainakin jos pystyn kommunikoimaan tilanteen yhtään ymmärrettävästi. Jaa, no, joskus se tajuaa vaikken pystyisikään, taikka sitten ei tajua mutta käyttää vain miehistä kykyään antaa tilaa toiselle, mitä hyvänsä onkaan meneillään. Minä sitten hiljaa hengittelen sitä hyrskyä joka on ottamaisillaan mut valtaansa, jonka pyrkimys olisi vetää mut ensin sätkeisiin kuin nuken ja sitten liikkumattomuuteen. Hengittelen vaan, ajattelen niin vähän kuin voin, kuuntelen miten se ja muut voimat liikkuvat ruumissa. Mä olen tehnyt tän monta kertaa viime aikoina, jäänyt vain kesken kaiken kuuntelemaan sitä, se on ensin vähän kivuliasta mutta se kannattaa. Siitä tulee läpi jotenkin selkiytyneenä, jopa... levänneenä. Mutta tietyllä tapaa kiinnostavaa on se että en meinaa muistaa että olen toiminut näin, mieli ei tahdo rekisteröidä tätä ei-tapahtumaa lainkaan. Ihan kuin se ei haluaisi tunnustaa sitä elämänkokemukseksi, se haluaisi vain vatvoa niitä kertoja jolloin olen "sortunut".

Olen vähän iloinen siitä että huomaan sen, että ruumis useinkin tekee sen mitä täytyy, se hiljenee tai toimii, täällä vaan on joku tai jokin joka koettaa hämätä mua näkemään toisin, tai en tiedä, ehkei se edes koeta mitään, on vain touhukas ja pieni ja höpsö.

Hei mies

2010-02-12T18:55:00.006Z

Katsotaanpa yhtä asiaa. Se tuntuu (iki)vanhalta mutta katsotaan sitä nyt. Nyt vaan. Jotain täytyy kuitenkin kertoa ensin... ehkä se avaa jotain?

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä näin unta jossa olin lapsuudenkodissani erään nykyisen ystäväni kanssa. Oli yö tai myöhäinen ilta, ja kuulimme äkkiä alakerrasta ääniä. Ystäväni lähti luottavaisena kävelemään portaita alas, katsomaan mitä siellä on, minä seisoin ylätasanteella peloissani. Kumarruin ja näin kaiteiden välistä että eteisen varjoissa seisoi liikkumaton mieshahmo jalat ja kädet harallaan, valmiudessa, hänen päänsä rajautui pois. Näin kun ystäväni laskeutui kulman takaa häntä kohti pahaa-aavistamattomana. Rupesin huutamaan, mutta kurkustani ei tullut kunnolla ääntä, huusin niin kovaa kuin pystyin, hirveää, ystäväni ei kuunnellut, minä huusin, miksi ääneni ei toimi kunnolla, vedin henkeä, halusin huutaa niin että tuo mies säikähtäisi ja lähtisi pois, huusin, kovempaa... kunnes mun mies ravisteli mut hereille. Huoh. Ääneni kaikui vielä huoneessa, poikakin oli havahtunut, itki vähän. Kuinka helpottavaa olla hereillä.

Taas näitä painajaisia. Ovatko ne aina samanlaisia, maailman tappiin saakka, muuttuuko mikään? Niitä on harvoin mutta ne toistavat jokseenkin samaa kaavaa. No... tässä oli kuitenkin mukana tuo ystävä joka ei pelännyt. Hm. Sain herätä ennen kuin mies hyökkäsi, mun rakas mies suojeli mua :)

Kyllä mä tiedän mistä niissä on kyse siltä osin kuin ne kumpuavat mun henkilökohtaisesta menneisyydestä. Mutta se tietäminen ei auta. Mulle ei ole tapahtunut mitään tän maailman näkökulmasta poikkeuksellisen kamalaa, isä oli sellainen ja tuollainen, ja äiti, mitäpä kuvioita kertaamaan, mä olen aikanani tehnyt sitä paljon eikä se kertaaminen lopettanut noita unia. Niissä on jotain loputtoman tuntuista, ne nousevat osittain kollektiivisesta psyykestä. Luulen ma, tää on mun aavistus. Eikä sitä lähdettä ehdytä mikään määrä muistojen käsittelyä ja kertaamista.

Jotenkin seuraava päivä pyyhki unen mielestä vaikka se oli niin voimakas. Eihän siitä muuta tulkintaa tarvitse tehdä kuin että ole valppaana, huomaa mitä sinulle tapahtuu. Olet tyttö huutanut aika kovaa jotta tajuaisit olla valppaana. Haloo! Se on sen viesti, ainakin se jos ei muuta.

Illalla oli sitten hiljentymisilta. Siellä oli mukana monia miehiä, hienoja miehiä joista pidän kovasti. Sattumalta istuin kahden miehen välissä, tunsin olevani - en tiedä onko turvassa oikea sana, ehkä sitäkin, ainakin juuri oikeassa paikassa, ja tunsin että siinä oli vaihtoa, rajojen hälvenemistä, en osaa nimetä, jotain mikä tapahtuu ihan itsestään. Mutta aina kun oli "tavallinen" sosiaalinen tilanne, puheltiin teekupin äärellä, ei mikään tuntunut tapahtuvan itsestään, olin säikky. En uskaltanut katsoa miestä silmiin, en ottaa tilaa tai aikaa, en jäädä pidemmäksi aikaa juttelemaan. Tai jos jonkun kanssa jäin niin olin hieman kauhuissani. Vaikka vain hieman.

Hm, mitä jos lausuisi, kesken kaiken, että oho, pelottaa? Sanoisi ääneen sen ilmeisimmän eikä yrittäisi keksiä jotain sanottavaa.

Ei tietenkään ollut uusi kokemus olla peloissaan miehen seurassa. En mä välttämättä mene hiljaiseksi vaan heittäydyn puheliaaksi, riehakkaaksi, tai jotain. Välttelen katsetta, vaihdan aihetta. Usein katselen tapojani hellyydellä, kappas, Anu ujostelee. Ei siinä mitään pahaa ole, ja monesti siinä onkin jotain ihan muuta kuin tuo pelko, ujostelu voi olla sellaista hyvää hämmennystä. Mutta nyt mä katson sitä pelkoa.
Näen että en käyttäydy väärin, missään ei ole vikaa, mä vaan... sitä. Pelkoa.

Se tuntuu tässä nytkin. Rinnassa. Vähän. Mitä se on? Lievää puristusta. Ei muuta.

Saman tien avautuu, että tosiaan, sille ei tarvitse tehdä mitään. Mun ei tarvitse oivaltaa pelon sisällöstä mitään uutta. Se vaan on siinä, se on mitä se on. Silloin kun on.

Haloo!

Painajaisetkin saavat olla. Ei ne ole vaarallisia. Viimeistään kuollessani yleensä herään.

Olla valppaana. Läsnä. Kun voin. Kaikki mikä tapahtuu ja ilmenee on ok.

Mies... on ok. Hehe. Oisko enemmän?

Mä rakastan miestä. Joskus vähän kuristaa & puristaa. Ettäs tiedät. Senkin mies.

Ei-köntys köntystää

2010-02-11T07:42:00.003Z

Menin eilen illalla pilatekseen. Kun saavuin aulaan jossa ihmiset odottelivat saliin pääsyä, eräs mies laukaisi, huumorilla tietty: "Sieltä se köntys raahustaa! Miten sä jaksat vielä tulla tänne?" Aluksi en edes tajunnut kenelle se puhuu. Sitten kun ihmiset kääntyivät katsomaa mua, olin hetken suu auki ja sanoin vaan että onhan mulla tässä vielä pari kuukautta ja menin vaihtamaan vaatteita. En loukkaantunut yhtään koska, no, en mä tunne itseäni köntykseksi joka raahustaa (paitsi joinakin yksittäisinä hetkinä). Ei se minusta puhunut :) Tiedän vallan hyvin miltä saatan jonkun silmään näyttää mahoineni mutta kun... ei se vaan mitenkään määritä mua. Sinänsä tuntuu hyvältä tulla huomioiduksi raskaana olevana naisena, jos joku hymyilee, tarjoaa tyynyn, kysyy voiko auttaa, kyselee lasketusta päivästä ja niin edelleen. Mutta se ei olekaan määrittelyä.

Peilistä tuo maha kyllä näyttää hirmu isolta. Mutta peilin näkymät unohtuu äkkiä ainakin silloin kun on läsnä ruumiissaan. Tai läsnä toisen ihmisen kanssa.

Mun mies rakas ei ole koskaan puolella sanallakaan ilmaissut että pitäisi raskaana olevaa naista jotenkin epäviehättävänä. Ihan päin vastoin. Tuntuu että sen mielestä on se kivaa ja kaunista, kun onhan se yksi aika perinaisellinen olotila. Tyyni ja hehkuva. Ja viime aikoina rakastelu on ollut muutenkin antoisaa ja yllättävää, se tuo muhun jotain naisellista voimaa, joten tuollaiset sanat jotka eilen kuulin, eivät tartu muhun. Paitsi - niiden takana, äänensävyssä piilevä... jokin, ehkä hellyys :)

Kuulkaa

2010-02-10T08:36:00.004Z

Ei mitään erityistä. Kuplivaa iloa, epäilyksiä, rauhaa siitä että kaikki tapahtuu aikanaan. Rauhaa ja epäilyksiä siitä että voiko olla... voiko olla että kaikki tapahtuu aikanaan? Naurattaa.

Luin Lasten Raamattua jonka sukuun tullut pappi lahjoitti pojalle. Hauskat kuvitukset, vähän pöljät. Heprealaiset saivat joka päivä autiomaassa vaeltaessaan sen päivän annoksen mannaa, mutta ei koskaan enempää, jos sitä säilöi niin se alkoi pilaantua. Ja toisinaan saatiin viiriäispaistia.

Ja kenelleköhän Mooses oli viemässä viestiä Jumalalta, hänen piti kuitenkin kertoa että Minä Olen lähetti viestin.

Olen olen. Huomenna on hiljentymisilta jonne pääsen. Ihanaa.

Mies oli väsynyt ja vähän surkea, juttelimme. Hänellä on eräs tarina jota hän kertoo itsestään ja menneisyydestään, ulkopuolisena se on helppo nähdä ja sanoa että kulta se on tarina. Ja hän tietää sen itsekin aivan hyvin. Sitten tulin katsahtaneeksi lähemmäs, huomasin että kertaan itsestäni tarinaa, sitä "pojan vauva-aika oli elämäni raskainta aikaa". Ihan varmaan olen kirjoittanut tuon lauseen tännekin, useampia kertoja. Ja tietysti tarinalla on jatko-osa, jonka ensi-ilta on parin kuukauden päässä (viimeistään). Tänä aamuna koetin katsoa noita "aikoja", mitä ne olivat tai ovat, kuinka monta kiloa ne painavat, ja koko rakennelma alkoi näyttää kovin huteralta. Läpinäkyvältä. Läpituulevalta.

Kuulkaa! Rakkaus!

Sus siunakkoon

2010-02-02T18:54:00.005Z

Tässä sitä ollaan, selvitty on, kaikki on ihan tavallista, paitsi että mies on maan toisella reunalla, vaikka itse asiassa sekin on ihan tavallista. Lunta tuli hirmuisesti mutta naapuri ja ystävä tekivät lumityöt, ne ovat hoituneet, ihmeellistä. Yksi ystävä jonka piti tulla jelppimään saikin vatsataudin mutta sitten tuli toinen ja kolmas.

Nyt pelottaa vain torstainen opetuskeikka. On se pelkoa, lievää sellaista, mutta se saa nukkumaan hieman levottomasti. Se on viimeinen opetuspäivä mun elämässä, juu, koska sitten on edessä enää kuvitushommia ja maaliskuun alkupuolelta lähtien määrättömän pituinen hoitovapaa. (Siis "vapaa".) En ole miettinyt milloin palailen töihin, en kykene katsomaan niin kauas, epätodelliseen.

Opettamiseen liittyy yhä vain se tuntemus, joka on kyllä lientynyt huomattavasti muutaman vuoden aikana, että olen menossa susilauman keskelle. Ja sudet eivät tietenkään ole niitä opiskelijoita vaan omia pelkojani, jotka louskuttavat ja karkailevat kinttuihin. Siellähän pörräävät. Hoh hoijaa. En voi tehdä asialle mitään.

Joo. Mutta tervetuloa sudet. Katsotaan teitä vasta kun tulette. Turha tässä muuta.

Poika on ihana. Rakkaus avautuu niin helposti kun häntä katsoo. Poika sanoo usein kiitos, hän jopa kuulostaa hyvin kiitolliselta.
Hengittäminen on ihanaa, ja vesi.
Kahvi on hyvää, uiminen, ruisleipä, kala, lumi, ystävät. Ja pienet ystävät jotka tekevät lumitöitä ja havaitsevat haamuja meidän pihassa ja päällekakkaavan, kenties jättiläsmäisen hiiren makuuhuoneessa. Hiljaisuus on hyvää, siihen avautuu lähes aina mahdollisuus vaikka eläisi minkä hässäkän keskellä.
Sudet mahtuu hiljaisuuteen, kauniit sudet.
Jokin juuri hellitti sydämessä, jokin jota en ollut huomannut ennen kuin se hellitti.

Pelle pelokas

2010-01-30T08:29:00.004Z

No nyt se sitten tapahtuu. Mies lähtee viikoksi Keniaan. Kuten niin monesti ennenkin. Nyt olen käynyt mielessäni läpi lento-onnettomuudet, kaoottisen liikenteen, tartuntataudit ja sitten, huu, on vielä poliittisia ym vaaroja joita en tajuakaan miettiä. Ja nälänhätääkin siellä on, kaiketi niissä hienoissa isoissa hotelleissa kumminkin on jotain ruokaa tarjolla? :p Muistan että viimeksikin olin loppuraskaudesta tosi herkillä. Kävimme Pohjois-Norjassa eräällä putouksella. Mies lähti kiipeilemään kallioille. Mun sydän meni rusinan kokoiseksi sykkyräksi. En voinut katsoa, peitin silmäni, istuin kauhuni kanssa märällä kivellä ja itkin kunnes hän tuli alas, tietysti aivan ihmeissään. Siinä vaiheessa olin jo ehtinyt hyväksyä että jään yksinhuoltajaksi.

Lauri kirjoittaa niin kauniisti auttajista sekä täällä päivämaailmassa että psyykessä... kiitos siitä. En ole vielä kaikissa paikoissa tottunut luottamaan siihen että apu tulee. Tai että ansaitsisin apua. Se mahdollisuus kyllä nousee mun mieleen, että ehkä tästäkin selvitään. Luottamuksen, rakkauden hippusia. Mutta mieli on sellainen, se selittää kiireesti että juuri tämä on kyllä niin vaikea paikka että ei tästä millään kosmisilla poppaskonsteilla luistella! Eniten, tällä hetkellä, kammoan fyysistä kipua, vaivaa, nääntymystä, yksinäisyyttä, uupumuksen rajoilla hoippumista, kun se on, no, jotenkin aika lähellä koko ajan :). Raskaus ei tästä enää helpotu ennen kuin loppuu, ja eka vuosi vauvan kanssa, no, pojan syntymän jälkeiset kuukaudet olivat sekä psyykkisesti että fyysisesti elämäni rankin jakso. Osa minusta on sitä mieltä että olen taas sukeltamassa putkeen josta tulen ulos mökkihöpertyneenä, onnettomana, fyysisesti romuna ja ennen aikojani vanhentuneena.

[Edit: luin tän jälkikäteen ja tuo edellisen lauseen "taas" paistaa sieltä isona, tahattomana & koomisena... tuommoinenhan minä nykyään :D ]

No, siinäpä noita pelkoja. Hetken ajattelin ruveta käymään niitä läpi, kumoamaan tai kääntelemään, asettamaan suhteellisiksi jne mutta huomaan ettei se ole tässä pointtina että mitä minä pelkään. Jee! Mun ei lainkaan tarvitse käsitellä niitä!

"Ja elämä itse ei jätä minua yksin. Minulla on auttajia ja suojelijoita kaikilla kosmoksen ulottuvuuksilla – nyt ja ikuisesti. Aina kun tämän unohdan, saan yrittää taapertaa pitkänmatkan vaellustani yksin, kunnes huomaan sen kivuliasuuden, kuten myös sen, että se ei ole pakollista ja voin jälleen olla tarpeeksi kuulolla huomatakseni näkyvien ja näkymättömien auttajieni ikuisen läsnäolon." Kiitos vielä näistä sanoista.

Yön seikkailut

2010-01-27T08:39:00.003Z

Valvoin yöllä ja murehdin. Olen tulossa kipeäksi ja mies on lauantaina lähdössä viikon työmatkalle. Mietin kauhuissani miten selviäisin pojan kanssa, kuumeisena ja ison mahan kanssa. Olen ilman flunssaakin jo aika reporanka iltaisin. Mistä saisin tarpeeksi apua... olenhan mä sopinut vaikka mitä apua, mutta osa avusta on pienten lasten äitejä lapsineen, voivatko tulla tänne tartutettavaksi, ovat itse pian samassa jamassa. Pieni pelko puristi vatsaa, olin vihainen miehelle että hän lähtee nyt, ja oli vaikea hengittää, mulla on ilmeisesti keuhkoja painavan vauvan, pölyn ja hivuttelevan pöpön takia ollut jo useita päiviä hengitysvaikeuksia. Päätin nousta sängystä, murehtimasta asioita joille en voi juuri sillä hetkellä mitään.

Juu, nytpä teenkin sen minkä voin! Laitoin lämmintä vettä ja suolaa nenäkannuun ja rupesin puhdistamaan röörejä. Välittömänä seurauksena - kunnon nenäverenvuoto. Ahh.

No, nenän tyrehdyttyä, aamuneljän kunniaksi, istahdin hiljentymispenkille (sellainen matala, simppeli, mutta nerokas puupenkki jossa on tosi hyvä istua, vipassana-penkiksikin sitä sanotaan) jotta saisin mieleni vähän tyyntymään. Oli pimeää, jännitykset alkoivat laskeutua, hengittäminenkin helpottui... kunnes tajusin että nyt on jotain vialla. Korvat huusivat voimistuvaa hälyytysääntä, siis tinnittivät niin että volyymi oli jo kivulias. Kas vaan, olen pyörtymäisilläni. Näön hämärtymistä ei vaan huomannut kun oli muutenkin hämärää. Raahauduin takaisin sänkyyn. Levottomat ajatukset vainosivat mua loppuyön, torkahtelin katkonaisesti.

Aamulla havahduin siihen että äitini soitti ja sanoi että he ovat isäni kanssa tulossa Helsinkiin hoitamaan jotain hommia ja juu, voivat auttaa mua viikonlopun yli jos on tarve :)

Satunnaisia nuotteja

2010-01-24T17:36:00.005Z

Joo.

Ravintola Greenstarin rauniot olivat vaikuttava näky. Niin iso rakennus hapettunut hetkessä muutamaksi mustaksi tikuksi. En ollut ainoa joka päätti ajaa sitä kautta. Ja sunnuntaikävelijätkin olivat suunnitelleet reittiinsä uuden paikallisen nähtävyyden mukaan.

Mitään todellista ei voi uhata. Saati menettää. Se kolahti tänään. Se on tietysti motto Poikkeavan tavallista elämää -blogista, Ihmeiden oppikurssia en ole itse koskaan jaksanut lukea, ihan liikaa sivuja. Mä haluan läsnäoloni heti :P

Meidän piti lähteä ihanalle, rentouttavalle kylpylälomalle Eestiin viikonlopuksi eräiden ystävien kanssa, mutta poika sairastui, joten sen sijaan olemme viettäneet ihanaa, rentouttavaa viikonloppua kotona. Joo, jotenkin hirmu hyvää ja rauhallista ja rakkaudellista.

Tein pitsaa. Pohjasta tuli kamalan paksu, ei lainkaan italialalaistyyppinen kuten oli tarkoitus. "Venäläisiä emme ole, ruotsalaisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia", sanoi mies tyytyväisenä ja upotti hampaansa taikinaan. Nyt on yksi kaverikin täällä syömässä. Ei häntäkään haittaa. Miesten leppoisa jutustelu kuulosta mukavalta tuolla keittiössä.

Haitilta kotoisin oleva ystävä tupsahti kylään yksi ilta. Silloin mulla sattui olemaan iso kattilallinen hyvää juureskeittoa jossa oli ytyä epäsuomalaiseenkin makuun. Tuona iltana hänen äitinsä oli vielä kadoksissa, löytyi sittemmin elävänä, mutta kaikki läheiset ovat menettäneet, no, kaiketi kaiken. Nukkuvat puun alla. In life, anything can happen, totesimme, se tuntui hyvin todelta, en teeskennellyt tietäväni miltä hänestä tuntuu mutta luissani tiedän että se pätee lopulta meihin kaikkiin, vaikka juuri nyt elämä täällä pohjoisen maan pääkaupungin pohjoisosassa tuntuukin tyyneltä, kamara vakaalta.

Kattovalo himmee ja kirkastuu riippuen siitä missä vaiheessa pesukoneen ohjelma on. Poika käy nojailemassa, pyyhkii räkää mun isoon mahakumpuun. Tuosta lapsesta on kyllä hirveästi iloa.

Väsyttää. Perinpohjin levännyt, uinut, pilatoinut, syönyt, halaillut, rakastanut olo.

Kuuntelin radio Dayta josta tuli lapsikuoron laulama laulu jossa odotettiin Jeesuksen uutta tulemista millä hetkellä hyvänsä. Oletteko naiset tulleet ajatelleeksi, että jos on juuri rakastellut ja menee uimahalliin uimaan, joku toinen nainen voisi tulla siitä raskaaksi? Mä olen. Joku ihan liian nuori tyttö vaikka. Mutta siitä voi tulla uusi Jeesus.

Ajatuksia

2010-01-19T08:55:00.003Z

Valvoin aamuyöllä ja levoton, kaunainen ja pelokas ajatus toisensa perään testasi mua. Miten joku on muka kohdellut mua väärin, miten en selviä jostain tulevasta tehtävästä. Jostain aina nousi lause: ei kiitos, tämä elämä tahtoo olla rakkaus.

Niin että tulkaa vaan, ajatukset, katsotaan kuka voittaa! Tulkaa! Mä näen että tässä on joku outo logiikka että te tulette juuri nyt. Tai siis ei, ei juuri nyt, nyt on ihan rauhallista, enkä minä tiedä onko mitään tulossa, tai mitä ihmettä on tulossa.

Näin se alkaa :)

2010-01-18T12:55:00.004Z

Tänään aamiaispöydässä, päristäen suutaan ja kuljettaen vähän autonmuotoiseksi puremaansa ruisleivänpalaa: "Moottoi koija. Ei auto. Ei auto."
Siis moottori-koira. Ei auto!

Viime viikonlopulla: "Äiti, isi ja O. (pojan nimi) akattaa toisiaan."

Kiitos

2010-01-17T07:57:00.002Z

Oltiin eilen hiljentymis- ja diadipäivässä, jonka sain mieheltä joululahjaksi.

Oli hyvä, tyyni päivä, joskin myös tapahtui jotain merkillistä jota en osaa enkä tahdokaan kummemmin sanallistaa.

Äiti hoiti poikaa meillä kotona.

Ja sitten päivän lopuksi sain eräältä ystävältä valtavan korkean, jykevän punaisen kynttilän "koska olin aiheuttanut hänelle esteettisiä elämyksiä". En tiedä mitä hän sillä tarkoitti, mutta kynttilä on melkoinen. Hehee :)

Se palaa tuossa meidän aamupalapöydässä. Aukeaa kukaksi. Jos sen jättäisi palamaan, se sammuisi viikon päästä.

Täsmällinen selvitys

2010-01-12T20:40:00.002Z

Ei taaskaan mitään asiaa. Katsotaan mitä tapahtuu kun istahtaa tähän. Tapahtuuko mitään. Tunto sormenpäissä, varpaissa, ruumiin keskellä, syvyyksissä. Joku pieni potkii mua, ketä, ei niin erillinen mistään. Mikään.

Muistelin juuri junassa ystävälle aikoja jolloin olen ollut tietyllä tapaa erityisen onnellinen. Niitä aikoja yhdistää se että en ole oikeastaan huomannut mitään. Erityistä onnea tai onnettomuutta. Elänyt vaan, tehnyt työni, levännyt leponi. Jälkikäteen huomaa olleensa onnellinen. Ei niin että jotain olisi menetetty siinä että ei huomaa. Onni on juuri siinä itsetietoisuuden puuttumisessa tai vähäisyydessä.

Taidan elää sentapaista aikaa.

Öö

2010-01-10T20:34:00.004Z

Joo, siltä tää ny näyttää, että kun blogin pitämisen jättää iltaan, ei oo enää voimia. Toistaseks ainakin. Parempi kumminkin näin kuin kärvistellä roikkuvia töitä joita ei jaksais. Se vasta voimia viekin. Kokeilin sitä syyspuolella.

Meinasin kirjoittaa jotain jostain mutta en muista... ai niin, kunnonkohotus on lähtenyt hyvin liikkeelle. Kiersin korttelin vetäen poikaa naapurilta saadussa vanhass Stigassa ja painuin siitä suoraa päätä sohvalle nukkumaan. Pahin uusista joogaliikkeistä seurannut lonkkasärky on jo helpottanut. Nyt on ainoastaan niska jumissa vesijuoksusta :)

Hehe. Kun ei kirjoita, ei ole kirjoitettavaakaan.

2010-01-04T13:55:00.003Z

Hiljaisella Tienoolla tulee mahdollisesti olemaan lähitulevaisuudessa melko hiljaista. Koneella istuminen väsyttää mua ja musta tuntuu nyt tärkeältä säästää voimia. Ja aikaa - meinaan tosiaan ruveta käymään useammin uimassa jotta kunto nousisi, eikä mulla oikein ole mitään muuta mistä ottaa aikaa kuin tietokoneen huvikäyttö :). No, jos iltaisin sattuu olemaan voimia jäljellä, saatan kirjoittaa.

Pehmeä lasku töihin - poika palaa vasta loppiaisen jälkeen hoitoon, minä laskeskelen nyt pojan nukkuessa viime syksyn arvosanoja opiskelijoille. Hitaasti mutta ihmeen kivutta se tuntuu käyvän - tähän istahtaminen oli pienen henkisen taistelun takana :).

Poika on aika menevä tyyppi, eikä aina malta istahtaa syliin, ainakaan mun syliini. Yksi ilta joululomalla kun oltiin vielä mun vanhempien luona, hän kömpi luokse, kietoi kädet tiukasti mun ympärille ja kuiskasi kiihkeästi: äiti isi äiti isi ukki Aki koija!

Minulla tuli tippa linssiin: juuri tuollaista on rakkaus, ei se lopulta ole kovin henkilökohtaista, ja joskus se vain pursuu yli äyräidensä! (Aki on miehen veli ja pojan setä sekä kummi, ja koija tietysti hänen koiransa. Koijan ja pojan välille syntyi niin läheinen suhde että kun me olimme lähteneet ja koira tuli taas ukkilaan kylään, se kiersi kaikki paikat nuuhkien ja vetäytyi sitten pettyneenä makaamaan pimeään saunaan lauteiden alle.)

Talvisia hajasanoja ja asanoita

2009-12-29T11:43:00.006Z

Olen pojan kanssa yhä reissussa, nyt Keski-Suomessa minun vanhempieni luona. Mies palasi jo etelään töihin mutta tulee tänne vielä uudeksivuodeksi. Poika nukkuu, isäni on töissä ja äitini kaupungilla. Avasin koneen kirjoittaakseni, ja näköjään kirjoittamista tapahtuu, mutta nyt tuntuu ettei ole juurikaan sanottavaa. Kaikki on hyvin. Olen melkoisen väsynyt eilisestä matkustamisesta, ulkoilusta äitini ja pojan kanssa läheisillä hevostalleilla, hiihtämisestä, kalaseljanka-keiton valmistamisesta, illan iloisista sukulaisvieraista ja myöhäiseksi venyneestä juttelusta äitini kanssa.

Täällä on kaunista, yksikään myrsky ei ole yltänyt tänne ja niinpä puut notkuvat lunta, korkeita hattuja lintulautojen katoilla, suuria kinoksia joihin lapset ovat kovertaneet reikiä ja tunneleita. Hiekoitus ja auraus on jäänyt kaiketi pyhien johdosta retuperälle, kaduilla voi hiihtää ja vetää pulkkaa. Toisaalta kukaan ei ole myöskään ehtinyt avata latuja. Tänään lämpötila on noussut vain pariin pakkasasteen.

Lapissa oli niin kylmä että vietimme paljon aikaa sisällä, ulkoilut olivat reippaita täsmäliikuntoja. Viimeisenä päivänä opin uuden konstin: köyhän miehen kivijalka. Minä en ollut siitä kuullutkaan, mutta kun tarkemmin katsoi niin aika monilla kyläläisillä taisi olla sellainen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että pakkasten aikaan lunta lapioidaan kinoksiksi talon ulkoseiniä vasten. Säästää lämpöä.

Hassua että en ollut ennen huomannut moista. Pohjoisessa on monia tapoja joita en huomaa ennen kuin joku kiinnittää niihin huomioni. Kuten sitä, että kevättalvella harvan sen talon räystäissä riippuu rakaa suolattua lihaa kuivumassa.

Olen katsellut tietokoneen ja tietysti erityisesti netin käyttöäni. Voimat ovat rajalliset näin raskausaikana, ja nyt kun tullaan viimeiselle kolmannekselle niin niitä on koko ajan vähemmän. Koneella istuminen, sähköpostien, blogien ja facebookin tarkistelu vie erityisen paljon voimia, ihan suhteettomastikin verrattuna siihen käytettyyn aikaan. Ehkä mun täytyy jotenkin rajoittaa sitä huvikäyttöä koska asialliset hommat täytyy kumminkin hoitaa ja olisi mukavaa jos ei iltaisin olisi aina ihan lopen uupunut. Olen kaivannut enemmän liikuntaa mutta en ole tiennyt, mistä sen ajan ottaa... nyt tajusin että jospa koneella olemisesta. Katselen tässä vielä, että miten asian järjestäisin niin että se alkaisi toimia. Mutta tää on tärkeä juttu. Ehkä rupean käymään aamu-uinneilla vietyäni pojan hoitoon. Sitten saa vaan olla skarppina että jäljellä olevan ajan tosiaan käyttää töihin eikä lipsu.

Nyt taitaa muuten olla hyvä hetki sulkea kone ja joogata kun talossa vielä vallitsee rauha.

Pieni tavallinen

2009-12-15T10:49:00.002Z

Olo on kuin olisi perjantai. Eli väsyttää, voisi jäädä jo viikonlopulle, tai oikeastaan joululomalle. Kyllä, katselen yhä vaan tätä taipumusta vetää itseni vähän piippuun juuri ennen lomaa. Miehellä on ihan sama tapa. Poikakin on väsähtänyt, hän joka yleensä on niin reipas kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, ei tahtoisi jäädä hoitoon, pyrkii syliin jos ympärillä on paljon ihmisiä... äidin ja isän väsymys välittyy häneenkin.

No, toisaalta katselen tätä aika tyynenä. Nyt se on näin. Ja vielä on tätä viikkoa edessä, mistä minä tiedän mitä tapahtuu?

Parhaani teen.

Mä näen niin paljon hyvää ja uutta tässä kaikessa, huomaan taipumukseni vähätellä hyvää, ja kiitän sitäkin helpottuneempana.

Seikkailupa seikkailu

2009-12-13T09:50:00.005Z

Tulin eilen iltapäivällä kaupungilta metrolla, jatkaakseni bussilla kotiin. Nousin Sörnäisissä metrosta ja siirryin aseman penkille etsimään hanskoja kassistani. Huomasin maassa paperin jossa oli painettua tekstiä. Se oli irti repeytynyt/revitty kirjan sivu, hieman rypistynyt, tallattu. Sydän hypähti, nostin paperin maasta. Se oli sivu 124 ilmeisesti runokirjasta, kirjoittaja Ricardo Reis. Luin muutaman säkeen ihmisvilinän keskellä, päässä humisi. Ensin puhuttiin kuolemasta, minun kuolemastani, en saanut kaikesta selvää... ja runo loppui:
"Memory not distinguishing / What I've seen from what I've been."
Päätin että luen loput bussissa. Pudotin kirjan sivun isoon paperikassiin jossa oli muutamia joululahjoja. Olo tuntui lievästi epätodelliselta, tai pikemminkin metroasema, liukuportaat, R-kioski, ihmiset lauantaipuuhissaan. Nousin maan tasalle bussipysäkille ja jäin odottamaan. Yhtäkkiä säpsähdin: jokin poltti säärtäni! Heilautin isoa paperikassia, joka nojasi säärtäni vasten, polte lakkasi. Kokeilin uudestaan, vein kassin säärtäni vasten. Se tuntui kuumalta. Hetken löi tyhjää... olinko ostanut jotain lämmintä ruokaa? En. Siellä oli vain muutama paketoitu jouluhja. Kokeilin vielä, kyllä se vain kovasti lämmitti jalkaa. Runokirjan sivu pilkotti kassista. Äkkiä tajusin että olen ihan auki, pelottavan auki täällä lauantai-iltapäivän ruuhkaisessa Sörnäisissä. Kyyneleet alkoivat valua. Siirryin pysäkiltä vähän sivuun, käännyin talon seinää kohti, omituista, hyvin omituista olla näin auki juuri tässä paikassa, tajusin seisovani entisen kotini kulmilla, tuo viereinen katu tuossa, tämä kauppa... eikä muisti erottanut sitä mitä olin nähnyt siitä mitä olin ollut... Tunsin aukeavani entistä enemmän. Pallea pamppaili, en enää tiennyt itkinkö vai nauroin. Helpotus ja kiitollisuus vyöryivät ylitseni. Miten kummallista, ajatus toistui mekaanisesti. Pian bussi tuli, menin takaosaan istumaan, huomasettä olin juuri ostanut nenäliinoja jos vaikka tulisi nuha, aika äkkiä se nuha iski! Tyrskin nessuun, tunsin kun jotain tippuu pois, hajoilee. Välillä tulin itsetietoiseksi, näin jo itseni kirjoittamassa tätä tekstiä, kertomassa jollekulle ihmeellisestä kokemuksestani, harmistuin, kunnes tajusin taas ettei mun tarvitse pitää kiinni tästäkään kokemuksesta, ei mistään, saa mennä jos on mennäkseen, ja ilo ja helpotus jatkoivat hyökyään. Kaivoin paperin kassista ja luin sivun yläkulmasta teoksen nimen: A Little Larger than the Entire Universe.

Ja runo sivun samalla puolella kuului näin:

Whatever ceases is death, and the death
Is ours if it ceases for us. A bush
Withers, and with it
Goes part of my life.
In all I've observed, part of me remained.
Whatever I've seen, when it passed I passed,
Memory not distinguishing
What I've seen from what I've been.

7 June 1928

En vieläkään ymmärtänyt ihan kaikkea tai tiennyt, mitä runoilija oli täsmälleen tarkoittanut, ja kuka tietää, ehkä se oli jonkun taideteos, levitellä runokirjan sivuja ympäriinsä, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Oli se mitä tässä ja nyt elin ja koin, eikä sitäkään voinut selittää, ei se tarkoittanut mitään ihan tiettyä, nimettävää. Nikottelin, itkin, nauroin, hullu, kylähullu, linja-autohullu. Hiljalleen alkoi rauha laskeutua, katselin ihmisiä, todellisuus oli tihentynyt merkityksistä ilman merkityksiä, tuo huivipäinen tyttö tuli aamupäivällä kaupunkiin samalla bussilla kuin minä ja takanani silloin istunut nainen kutsui häntä hiljaa rättipääksi... Hämäräkin tihentyi, valot kirkastuivat. Kotikulmilla, jo pimeässä, näin maassa pipon joka oli jäätynyt, no, pipon muotoon, auki, niin että sen olisi voinut melkein vetää päähän. Kotona huomasin saaneeni näyttelykutsun ystävältä jonka teoksissaan kuvaa muotoonsa jäätyneitä vaatteita... pieniä asioita, jotka tuntuivat muistuttavan: pysy läsnä, pysy valppaana, things are taken care of.

Ja nyt on toinen päivä, toinen hetki. Kiitos.
Ja kiitos sinulle joka luit tämän.

Työnjako

2009-12-10T08:30:00.002Z

Istun jälleen työhuoneella, väsyttää ja ruumista kiristää eri puolilta. Kuitenkin ihan hyvä olo. Tai pikemmin hyvä olla. Tuntuu taas siltä, viime aikojen torstaiseen tyyliin, että eiköhän tämä työviikko taas ole tässä, mutta voi olla että joudun tekemään töitä vielä huomennakin. Vähän ainakin.

Huomasin äsken, kun luin Hannen kommentin edelliseen kirjoitukseeni, että mähän näen sen! Nyt mä tajuan, omasta kokemuksestani, sen mitä olen kuullut ja lukenut monilta viisailta ihmisiltä. Että läsnäoloa ei voi mitenkään pakottaa eikä yrittää. Sille on vaan annettava tilaa ja sitä on harjoitettava (ja sitä voi harjoittaa, harjoitella lukemattomilla eri tavoilla ja milloin tahansa). Läsnäolo avautuu juuri niinkuin se tykkää, ei niinkuin minä tykkäisin. Se on kaiken taustalla, joskus vain aikomuksena, se tekee työnsä, ja minä hoidan asialliset hommat.

Joskus se avautuu niukasti, toisenlaisena kuin toivoisin, jos toivoisin. Juuri nyt on kireyttä, takana tänhetkisten mittarien mukaan raskas työviikko. Olen pysynyt läsnä monissa haastavissa tilanteissa mutta toisissa voimat, älykkyys ei ole ihan riittänyt ja olen kulkenut putkessa. Nyt maksan viuluja, kuten Lauri (jolla on muuten tänään syyskauden viimeinen hiljentymisilta), asian usein muotoilee. Niin se on. Olen tehnyt parhaani, eikä mulla ole muuta tehtävissä. Siksi mulla on nytkin levollinen olo, joten... ehkä sekin on sitä. Kyllä te tiiätte.

Hörhöilyä ja neuvontaa pimeässä

2009-12-09T20:04:00.005Z

Kirjoitan... en kertoakseni mitään, tai ehkä sitäkin, mutta laskeutuakseni. Pimeä aika on minussa, rytmini on hidastunut verkkaiseksi. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen vahvasti että olen yhtä pimeän vuodenajan kanssa (vaikka varman lapsena olemme siinä luontaisesti). Huomaan selkeämmin kuin muina vuodenaikoina, että hektiset sosiaaliset tilanteet tuntuvat häiritseviltä. Häiritsevintä on kun juttelen jonkun kanssa kahden kesken intensiivisesti ja joudun vähän raiteiltani, rupean myötäilemään toisen energiaa, tai pikemminkin tekemään pieniä energeettisiä myönnytyksiä tai muuntautumistemppuja joita kuvittelen toisen minulta haluavan. Paino sanalla kuvittelen, mitään todellista vaatimusta kenenkään muun taholta muhun ei kohdistu. Nää tilanteet on nykyään kyllä paljon pehmeämpiä kuin joskus ennen mutta mä vaan aistin herkemmin, milloin toimin itseäni kohtaan niin että se ei oikein... toimi. En mä kaipaa pois rauhan tilasta jonka pimeä antaa mulle lahjana.

Havahdun kesken näiden tilanteiden, tiedän että mä en nyt menettele ihan "oikein", mutta siinä on jotain pientä hämmennystä, jotain mikä estää mua täysin vetäytymästä siitä kiihtyvästä rytmistä johon olen itseäni ajamassa. Katselen tätä kuviota ihmetellen. Mussa on luottamus että jos saan jatkaa täällä olemassaolossa, niin tämäkin asia muuntuu itsekseen. Pelkästään tämän syksyn aikana on tapahtunut... ihmeitä. Aistin ja huomaan hyvin pieniä asioita, keveitä, ja mussa tai jossain on herkkyyttä jota en ikinä tiennyt olevan. Ihan kuin herkkää kudosta kuoriutuisi vanhojen suojusten ja taakkojen alta.

Joo, usein se häiriö liittyy sellaiseen että joku kertoo jostain epäkohdasta. Siinä kohti mussa herää pieni epävarmuus että pitäisikö mun nyt olla empaattinen tai jotenkin koettaa neuvoa, auttaa, koettaa löytää joku, heh, positiivinen näkökanta, olisiko paras vaan osallistua päivitellen... samalla näen että ei mun mitään tarvitse koettaa eikä yrittää, senkun olen, kuuntelen tai lähden pois, olen hiljaa tai kommentoin. Mussa on yhä vähemmän halua neuvoa ketään, mutta silti niitä neuvoja toisinaan nousee, huteria heittoja, se tuntuu oikeastaan siltä kuin voima joka niitä neuvoja generoi, olisi haipunut mutta joku vanha refleksi toimii yhä.

Hehee, mä olen sitä paitsi tosi huono neuvomaan ketään. En tiedä että mun neuvot olisivat koskaan ketään auttaneet - paitsi silloin kun joku on kysynyt neuvoa ja siis ollut itse valmis ottamaan ratkaisun vastaan. Kysymyksiin on mukava vastata. Mutta jokainen ihminen elää tilanteessa joka on jollain tasolla hänelle täydellinen, juuri oikea, miksi minä siihen yrittäisin puuttua, etenkään pyytämättä. Mua hämmentää tilanteet joissa ihminen kerta toisensa jälkeen palaa samaan ongelmaan, toistaa samaa juttua jota jo puoli vuotta sitten ja kuukausi sitten, samoin sanoin, mulle tulee olo että hän pyytää multa jotain, ratkaisua, mutta monesti onkin niin ettei hän ole valmis sitä kuviota muuttamaan. Ainakaan minun neuvostani :)

Puheen taso, energian taso. Energian tasosta on vaikea puhua, siinä on niin vähäisiä, vaikeasti sanallistettavia nyansseja ja heh, se kuulostaakin ihan hörhöilyltä, siispä siirryin puhumaan neuvomisesta. Mutta hei, en mä aio neuvojani väkisin rajoittaa, sanon mitä sanon, kyllä tääkin asia tästä asettuu kun vaan rauhassa kuuntelen niitä toisia, hörhöjuttuja.

Kadonnutta aikaa jättämässä

2009-12-04T07:43:00.004Z

Minun elämäntilanteeni on ihan erilainen kuin Itsellä (vieläkin meinasin kirjoittaa Olematon) Poikkeavan tavallista elämää -blogista. Hätkähdin hiukan tänä aamuna, kun naputtelin tutun osoitteen ja seuraava kirjoitus piirtyi tajuntaani:

mitään perhettä ei ole.
minua ei ole.
--
ei ole kotia missään
kadonnut
hetkessä
tyhjään

Tässä minä istun, työhuoneella, istumista tapahtuu. En tiedä oikein mistään mitään, ja silti olo on ihan arkinen. Perhe katosi jo eilen. Tai onhan se usein ennenkin kadonnut. Kömmin yöllä sänkyyn rakkaiden nukkuvien miesten viereen, he olivat jo poistuneet tästä maailmasta, hajonneet tuulettamaan säikeitään muihin ulottuvuuksiin, kuolleet menneelle päivälle. Siinä he olivat, mutta eivät siltikään siinä. Minä sammutin valon ja käänsin selkäni, ja olin yksin, aivan yksin. Rakkautta täynnä, ihan tavallisesti. Jossain oli vielä päivän jännityksiä joita hengittelin alaspäin ja ne sulivat, ja sitten saapui suuri, musta armelias unohdus, siitä päätellen että en muista enempää.

Jokaisella on omat reittinsä. Mussa on joku semmoinen rakenne että koen perheen ja kodin ja parisuhteen ja vastuullisen työn rakennelmat hyvin raskaina, ne uuvuttaa, usein sairastuttaa, litistää mut. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan. Se on vaan jotain minkä kanssa mun on toisinaan elettävä, koska olen ne rakennelmat rakentanut, kun en ole muutakaan osannut, ja välillä, ehkä enenevässä määrin saan nähdä että ne rakennelmat on tehty säkenöivistä hippusista vain, ja ne ovat uudet joka hetki. Tässä mä istun eikä mitään noista (mistä?) ole olemassa. Mäkään en ole, mutta on jokin tietoisuuden tai kokemisen piste tai alue - tekisi mieli tanssia se, katsotaan mitä tapahtuu. Juuri nyt kokemus että mitä hyvänsä tämä on, tämä on... en keksi muutakaan sanaa kuin hyvää. Hyvää, levollista, kevyttä olla yksi piste. Tai jotain. Kaikensisältävä, kuulemma, ja siitä päätellen että mitään ei puutu, se onkin niin.

Tahdon vielä sanoa, että kun eilen illalla aloin hajotella noita rakennelmia, tai ne alkoivat hajoamaan, ja olin vain hetkessä, jossa lapsi syöksyy viidettätoista kertaa syliini ja irtautuu taas juostakseen kuudennentoista kunniakierroksensa pyykinkuivaustelineiden ympäri, pudotin hymystäni ja asennostani pois sen jonkin ylimääräisen, miellyttävän, kireän, perheen, suhteen, menneen, ja mies käveli siitä ohi etsien yösukkiaan, nämä olennot olivat täydellisiä ja kauniita, minussa oli pienen avaruuden verran enemmän tyhjää tilaa olla tässä heille.

Let's dance.

2009-12-03T13:23:00.002Z

Kirjoitin jotain töihin liittyvää ja se tuhoutui. Haha! Vetäkää päähänne pimeä myssy! Haukatkaa pakkasta! Näettekö kuinka se väreilee? Mä näen, juuri nyt, en ymmärrä mitä oikeastaan näen, mutta väreilyä se on.

Vetinen raportti

2009-11-30T15:54:00.002Z

Kävin kävelyllä... oliko se eilen? Täytyi olla, koska tänään olen lähinnä yrittänyt asentaa uudelle koneelleni työhuoneen skannerin ajuria, toistaiseksi onnistumatta, ja roikkunut facebookissa (yrittänyt? siis tehnyt sen minkä voin. Roikkunut? No, hitsi, ollut siellä, käynyt monta kertaa, turha ruveta vääntelemään!). Piha oli muuttunut hyllyväksi saviliejukoksi. Liukasta kuin liukumiina. Asfaltti kiilteli, luonnon valoa riitti hieman niin etten pudonnut Vantaanjokeen, joo, se olikin aivan hilkulla, ainainen uhkatekijä, sorsat harmajat teitä tuijotin uimarannassa. Lapsia suuressa hiekkakasassa - onko ideana että kesään mennessä lapset ja eläimet levittävät tuon kasan uudeksi beachiksi? Nerokasta. Oli hyvä hengittää. Lämmintä.

Mulla oli ehjät kumisaappaat! Pistelin niillä, hiiitaaaasti kaikkein märimmistä kohdista, tulvivista sadevesiurista joita oli kovertunut mutaisiin pöheiköihin, läträsin oikein, läl läl lääry, aah, ei kumpparit aina ole ehjiä! Märät korret kiertyivät, hiertyivät varsien ympärille. Miten ihmeellisesti lieju kupliikaan! Kuinka märäksi ja mustaksi voi ulkomaailman jokaikinen yksityiskohta käydä? Kuinka läpikotaisin vettyä? Kävellessäni takaisin Tuomarinkylän kartanolta sillan tienoilla alkoi sataa kaatamalla, paiskomalla, riettahasti! Arvelin että talvitakki pitää mut sisäisesti kuivana vielä ainakin sen kymmenen minuuttia joka kestää lompsia kotiin. Ja pitihän se. Tienpientaret kasvoivat tuoreita voikukan lehtiä, kas, kukkiiko pian leskenlehti! Outoa, päivitteli pieni ääni jossain hupun sisämaastossa, mutta en jaksanut kuunnella, polskuttelin menemään, vähissä väreissä, hiutuvassa valossa, sateen seinien läpi. Koti-ikkunassa paloi keltainen valo.

Ruumiselämän aamu

2009-11-27T07:25:00.004Z

Tuoretta ruisleipää ja mustaa kahvia. Ahh. Kun työhuoneelle tultuani tajusin että leipä on vielä lämmin, tarjosin siitä kaikille muillekin täällä toimistolla - työhuoneeni on erään järjestön tiloissa. Mulle tuli siitä leivän jakautumisesta yhtäkkä tavattoman hyvä olo, varmaan parempi kuin niille jotka saivat vain leipää. Vaikka en voikaan tietää mitä kukakin sai. Mä en ole aikoihin jutellut täällä kenenkään kanssa ja yhtäkkiä ihmisiä oli siinä ympärillä, kahvikupit höyryten. Leipiä voidellen, siirtymässä omaan perjantaikokoukseensa, tohkeissaan lähestyvästä viikonlopusta, painoon saadusta henkilöstölehdestä, pikkujouluista, lapsen kaverisynttäreistä. Joku puhui käytävällä suomenruotsia puhelimeen ja kaksi kieltä sorisi yhtä aikaa. Lämpimiä, eläviä ihmisruumiita, värähteleviä olentoja joiden ihmisruumiilta oli juuri värjätty tukka sähäkän punaiseksi, jotka olivat tänä aamuna kaivaneet kaapista isänpäiväksi saadun kauniin villapaidan, jotka rakastavat mustan juoman kitkeryyttä ja hajua ja sitä rituaalia kun ruumiit istuvat korokkeen ympärille ja ääntelevät yhdessä ja kallistavat kitkerää nestettä sisäänsä.

Olin unohtanut että tänään on vähän aikaisempi aamu, mutta heräilimme pojan kanssa silti rauhassa, hihitellen. Poika rötkötti eteisen lattialla pitkin pituuttaan ja minä kiskoin haalaria hänen ylleen ja hän selitti omaa sujuvaa siansaksaansa jonne eksyy tuttuja sanoja sekaan. Ankka, eukka, hanska, peukalo paikoilleen. Näin ettei hänen pyrkimyksensä ollut vastustella, vaan tehdä tästäkin tilanteesta leikki, sitä paitsi mikä voisi olla hauskempaa kuin makailla eteisen lattialla, olla vaan oma ihana itsensä, sykkivä ja säkenöivä elävä ruumis. Lopulta olimme vain pari minuuttia myöhässä. Lasta katsellessa sitä ei ole vaikea tajuta: hän nauttii täysin siemauksin silkasta olemassaolemisesta. Miltä asiat tuntuvat, kuulostavat, näyttävät, maistuvat, ah, silkkaa nautintoa maata täysissä pukineissa eteisessä, kuumissaan, lumessa, liejussa. Miltä minä itse tunnun, minä jolla ei ole vielä taakkanaan monia muistoja eikä ajatuksia, tämä hilpeä vaaleanpunainen kiinteän ja kimmoisan tuntuinen haaroittuva hökötys jonka olen saanut leikkittäväkseni, miltä tunnun kun heittäydyn sanomalehden päälle ja kiemurtelen niin että kulttuurit ja ulkomaat vääntyvät rätisten suureksi kierteiseksi mytyksi.

Katso vaikka

2009-11-26T07:59:00.006Z

Työhuoneen ikkunasta, kaihdinten välistä näkyy vastapäisen kerrostalon seinä, talo on punatiiltä mutta valo niin vähäistä että se näyttää harmaanruskealta, muutama kalju lehmuksen ranka, kaistale ei minkään väristä taivasta.

Ihmettely alkoi vähitellen tänä syksynä iltojen pimetessä. Ihmettelin, kuten olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset valittavat säästä ja pimeydestä, kun ne ovat elämän perusehtoja, ainaisesti toistuvia täällä pohjoisessa. Niinkuin miehen Lapissa asunut mummo, joka vielä 90-vuotiaan kokemuksella jaksoi joka talvi päivitellä, että miten tätä lunta on niin paljon, ihan liikaa. Mutta pakko minun on ollut myöntää, että en minäkään ihan ristiriidatta elä pimeyden kanssa. Tänäkin syksynä asui sydämessä pieni hirvitys, että miten taas selviän kaikesta, miten jaksan hiipuvilla voimilla hoitaa kaiken mitä arki tuo. Tietenkin sitä tietää että selviää, ellei sitten kuole, mutta se mielen mataluus, kaksivuotiaan vaatimukset ja pelkän roskapussin viemisen työläys väsymyksen keskellä hirvittivät. Niin, en ole kuitenkaan ihan tiennyt, miten elää pimeyden kanssa, kun tämä maailmakin on semmoinen että se vaatii usein kovimmat suoritukset pimeimpään aikaan.

Toissa talvi, kun poika oli syntynyt syksyllä, oli raskas, yksinäinen, musta ja uneton. Jaksoin päivästä toiseen, syvästi masentumatta, siltä tuntuu, vain sen avulla että parhaani mukaan palasin nykyhetkeen kun kykenin, elin lyhyiden valon ja rakkauden välähdysten ja mustan huumorin voimalla. Siitä talvesta jäi jäljelle pimeän pelko. No, viime aikoina olen tajunnut, että oikeastaan se vaan paljasti mulle sen ristiriidan, joka mussa on kauan elänyt. En ole sitä myöntänyt itselleni silloin, kun olen nauranut valittajille ja yrittänyt jaksaa painaa pitkää päivää. No, nyt mä en enää voi kauheasti yrittää, koska mä en jaksa. Enkä jaksa kauheasti yrittää piristää itseäni erilaisin keinoin, se olisi ristiriidassa sen kanssa miltä musta tuntuu - kaipaan lepoa, rauhaa, en piristystä. Mutta miten levätä, kun on pakko tehdäkin asioita? Ihmeekseni olen kumminkin huomannut, että työni helpottuvat ja vähenevät vuoden loppua kohden, jotain on menossa ihan oikein, vaikka en ole mitenkään yrittänyt vähentää töitä.

Hiljentymisilloissakin on puhuttu pimeydestä. Moni on sanonut että läsnäolemalla, hiljentymällä pimeydestä voi jotenkin nauttia, asettua siihen. Olen kuunnellut ja nyökytellyt, että juu kyllä minä pimeyden hyväksyn mutten kuitenkaan ihan selkeästi tajunnut, mitä se voisi olla. Ehkä olen huomaamatta käsittänyt sen niin että olemalla läsnä nykyhetkessä voin jotenkin ohittaa pimeyden! Hahaa! Sepä olisikin. No, viime viikolla joku taas puhui aiheesta ja sanoi lopuksi vaan että pimeys on rauhallista, katso vaikka. Katso vaikka.

Joku vaan osoittaa jotain mikä on aina ollut mun edessä ja sitten mä yhtäkkiä katson. Ihan kuin ensimmäistä kertaa. Katson, katson taas tuota väritöntä taivasta ja tummia runkoja ja punatiilikerrostaloja, mä en ole koskaan tykännyt punatiilestä, itken taas valtoimenaan, niinkuin usein viime päivinä, helpotus on niin suuri, helpotuksen koski heittelee kiviä pois tieltä. Mä tunnen sen! Katso hämärää, katso pimeää! Älä katso pois, katso sitä. Anna silmien levätä, lepo, eikö se ollut juuri sitä mitä kaipasin? Tuossa se on, tässä. Voi luoja.

Ihmeellistä, ihmeellistä. Loppuu taas sanat. Lepo on tässä. Lepo ei olekaan tekemistä, ei se vaadi makaamista, sopivasti aseteltuja sohvatyynyjä, voin levätä kesken kaiken, vaikka minuutin välein, tuossa hämärässä. Silmät hakeutuvat kuin itsestään ulos. Tai milloin ei ole ikkunaa, johonkin hämärään nurkkaan. Tihku, parkkipaikan yllä lepäävä harmaa ei mikään, tuo ankeus tuolla josta olen etsinyt jotain, ehkä jotain vinkkiä, piristystä, se onkin kaikessa tapahtumattomuudessaan juuri oikein. Sanoisin sitä kauniiksi, se tuntuu siltä miltä kauneus tuntuu.

Nainen, mies.

2009-11-20T08:05:00.004Z

Mies, nainen. Mies ja nainen. Mies. Nainen. Nainen, mies. Niin, eihän täällä muita olekaan, paitsi tietysti välimuotoja. Ja jossain ulottuvuudessa ei ole kahta, vain yksi.... tää asia on mielelle niin hankala käsittää että en sano enempää, hengitän vaan.

Olen viime aikoina tavannut aika hurjia naisia. Yli nelikymppiset (tai jotain, suunnilleen) naiset, jotka ovat jo pitkään harjoittaneet läsnäoloa, hiljentymistä, pelkistymistä, he ovat... vaikea keksiä mitään sanaa joka ei määrittelisi liikaa, parasta siis puhua vain mun omasta kokemuksesta. Mä näen, kuulen, aistin heissä sellaista voimaa ja rohkeutta jolla ei ole paljonkaan tekemistä noiden adjektiivien arkimerkityksen kanssa. Näen sitä, kun henkilö muuttuu vähemmän kiinteäksi, sellaiset asiat kuin odotukset, toiveet ja pelot menettävät merkitystään, ei ole enää mitään mistä pitää kiinni, ei halua eikä kykykään todistella mitään, ihmisestä tulee koko ajan vähemmän henkilö - ja enemmän todellinen. Se näyttää hetkittäin, mielen näkökulmasta, ihan hullulta. Mutta se on ihanaa. Ja kauheaa ja pelottavaa. Ja ihanaa. Ihanaa istua tällaisen naisen lähellä. Mä en ole varmaan joskus aiemmin edes pystynyt aistimaan tällaisia asioita, näkemään sitä kun joku todella muuttuu, tai pikemminkin vähenee, jotenkin katoaa ja silti on enemmän olemassa, vaarallisempana kuin koskaan :). Nyt mä näen sen, koska jollain tasolla se on koko ajan tapahtumassa mullekin, mä tulen vähän jäljessä, katselen ja aistin, ihaillen, ei iällä tietenkään lopulta ole merkitystä mutta ihan kuin käännyttäessä "keski-ikään" olisi jokin mahtava mahdollisuus, jos siihen on valmistautunut, mahdollisuus luopua... luopua niin monista naisen elämää raskauttavista paineista. Äh, latteasti sanottu. Luopua melkein kaikesta mistä voi luopua. Luovuttaa vaan. Ei se helppoa näytä olevan, mutta väistämätöntä, jos on elänyt niin että sille avautuu tilaisuus. Se jokin tapahtuu melkeinpä pakon edessä. Multa loppuu sanat tän aiheen kanssa! Joo, on mahdollista puhua luovuttamisesta, mutta se mitä aistin, että on tullut ja tulossa tilalle, sen tilalle mistä on luopunut, siihen tyhjyyteen, sitä mä en osaa kuvata, mutta mä tunnen sen luissani ja ytimissäni. Aavistuksia siitä, huminaa. Olen vaan kiitollinen että saan kohdata tällaisia naisia.

Ja miehet. Miesten kanssa mulla on viime aikoina ollut vähän erityyppisiä kohtaamisia. Itse asiassa en osaa tyypitellä näitä kohtaamisia mitenkään, niitä on niin monenlaisia, mutta merkityksellisiä. Oman puolison kanssa meillä on jännä tilanne. Ikään kuin kauhun tasapaino, mutta ei kauhun, ikään kuin me oltaisiin hiljaa, pidäteltäisiin vähän hengitystä, puoliksi peloissaan, toisaalta innoissaan ja valppaina, melkein rauhallisina siitä että kaikki kuitenkin tapahtuu ajallaa. Mitä on tapahtumassa? Kuka tuo toinen on? Odotuksia ja vaatimuksia on tippumassa pois, kysymyksiä, ihmettelyä nousemassa. Ja sitten toisaalta, ihan tavallista arkea, ihan hyvää, sotkuista, yllättävää, rasittavaa, hauskaa, monenlaista. Tulee vastaan muita miehiä, miehiä yhtä kaikki, sellaisia jotka katsovat levollisesti, iloisesti silmiin, silloin kun katsovat, ilman odotuksia, nautimme vaan siitä hetkestä kun olemme siinä ja puhelemme jostain, silmät, levolliset valppaat pehmeät pälyilemättömät, tai ujot mutta siitä huolimatta rohkeat, silmät ovat niin kauniita, komeita. Oikeasti tietysti se koko olemus, läsnäoleva pelkistyvä olemus. Silmissä on kohtaamisen paikka, yksi niistä. Miehet! Taidan rakastaa miestä.

Tunnustuksia

2009-11-18T13:26:00.002Z

Edellisen merkinnän pulmaan löytyi tuttu vastaus: kun et muuta voi, joogaa. Kyllä aina löytää 10 minuuttia sieltä ja toisen täältä. Se auttaa kaikkeen, jos ei heti, niin kohta. Ja toinen vastaus löytyi nukkuma-asennosta, jonkun vinkistä muistin että viime raskaudenkin aikana virittelin tyynyjä selän taa siten että voin nukkua n. 45 asteen kulmassa, en suoraan kyljelläni mutta en selällänikään. Silloin maha ei paina mutta selkä lepää laajalla pinta-alalla eikä paino/jännitys keskity sinne lapojen väliin.

Muutama päivä sitten olin vielä ihan ihmeissäni, että eihän tämä ole todellista, mitään ratkaisua ei ole! Joka aamu vain herään pahempaan oloon! No, ei se tosiaan ollutkaan todellista, ja tällä kertaa kyllä tiesin sen sisimmässäni, että jos mä en nyt heti tiedä ratkaisua niin ei se mitään merkkaa. Jos vain olen valppaana niin jokin ratkaisu tulee luokseni. Eikä tässä nyt niin ihmeitä tarvittu, kuuntelin vaan ruumistani ja toisten vinkkejä. Kiitos niistä.

Sain W.:lta tunnustuksen, kiitos W.! Mä luen säännöllisesti melko harvoja blogeja joten en ehkä keksi seitsemää, jokunen jolle sen muuten antaisin on jo saanut tunnustuksen monta kertaa, ja pari lempiblogeistani on ollut hiljaa jo kuukausia... mutta tässä ne tunnustukset tulevat, tässä hetkessä, täydestä sydämestä:

Juhanan Aamiainen ruohikolla - tää blogi on mm. auttanut mua löytämään terveellisemmän ruokavalion, saanut meidän perheen (ja muutaman mun vaikutuspiirissä olevan ystävän ja sukulaisen) syömään tarpeeksi D-vitamiinia, ja osaltaan auttanut mua migreenin parantumisessa. :) Kiitos!
Laurin päiväkirja - polveilevia mutta silti hyvin selkeitä katseita elämän hyvään ja määrittelemättömään. Erityisen kaunis merkintä.
Itse blogista Olen mitä olen - timanttisia ja säälimättömiä tiivistyksiä. :)
Niklaksen valokuvablogi Taivasalla - kotikontujen häikäisevää kauneutta.

Kappas, miehiä! Ehkä lopetan tähän tällä kertaa, se tuntuu jotenkin sopivalta ja kuvaavalta mun elämässä juuri tällä hetkellä. :) Huomenna listassa olisi ehkä ollut monta naiskirjoitajaa.

Ja sitten tunnustukseen kuuluvat seitsemän asiaa joita lukijat eivät tienneet minusta (ehkä mä voin tähän laittaa vain neljä kun jaoin tunnustuksiakin vain neljä? :) Katsotaan.)
1. Olen 170 cm pitkä - hahaa, ketä yllättää! Mutta ette tienneet!
2. Isoisäni oli aikanaan kuuluisa mies
3. Mulla oli pienestä pitäen vahvat silmälasit mutta kävin laserleikkauksessa v. 2004 (hm, en muista maininneeni mutta en ole varma...)
4. Ideat vähissä. No, pelastin kerran mummoni joka oli saanut kohtauksen. Mutta tulin kylään myöhässä, hän sai odottaa lattialla, ja mua hirvitti kyllä koska olin myöhässä siksi että itse asiassa olin meinannut kokonaan unohtaa mennä...
5. Nelivuotiaana sanoin että haluan isona olla äiti, vain äiti. Mutta toisella kertaa kysyttäessä (taide)maalari. Kohtalaisen hyvin tiedetty.

Noni! Nyt pitää lopettaa ja sulkea kone ja mennä pötkölleen. Flunssassa täälläkin.

Akuutti kysymys

2009-11-16T07:18:00.003Z

Pulma on seuraava: Olen viimeisen viikon kahden ajan herännyt aamuisin päänsärkyyn. Ensin ihan lievään, sitten vähitellen vähän kovempaan. Se on mennyt ohi syömällä aamupalaa ja vähän venyttelemällä. Eilen särky oli jo hieman kovempi eikä mennyt ohi koko päivänä. Huomaan että tää liittyy nukkuma-asentoon: nukun yleensä suurimman osan yöstä kyljelläni, mutta nyt tää asento aiheuttaa sen kivun. Testailin sitä eilen illalla vähän perusteellisemmin ja huomasin ainakin, että yläselkään, lapojen väliin, selkärangan ympärille syntyy siinä asennossa voimakkaan tuntuinen jännitys, joka säteilee ylöspäin. Korjailin asentoa ja tyynyjä mutta se ei juuri muuttanut asiaa. Aiemmin kun oli samantapaisia ongelmia, käytin tempur-"kulmatyynyä" mutta se ei silloin ainakaan ratkaissut asiaa. Sittemmin olen kokenut hyvänä pari tyynyä jotka muokkailen pään ja niskan alle sopivaan asentoon. Mutta nyt en löydä hyvää asentoa.

Tällä kertaa kipu voipi liittyä muuttuneseen kehon painopisteeseen, tuo maha kun alkaa olla jo ihan hyvän kokoinen. Viime yön nukuin sitten selälläni, ja heräsin hyvinvoivana. Se varsinainen pulma: mä en todennäköisesti pysty enää kovin pitkään nukkumaan selälläni kun maha kasvaa entisestään. Mahallaan en tietenkään voi nukkua, enkä ole sitä koskaan osannut, eikä mun niskakaan kestä sitä asentoa. Joten mitä tehdä?

Tähän nivoutuu myös se että en ole pystynyt käymään pilateksessa säännöllisesti kahta kertaa viikossa kun aina joku on ollut kipeänä tai on tullut muu este. Nyt olen hankkinut pilates-dvd:n ja ihanan Joka naisen joogakirjan ja aikomukseni on taas tehdä vielä enemmän kotona. Vaikka täällä on kyllä kaikkea muuta kuin ihanne-olosuhteet niihin puuhiin! Postimerkin kokoisella alueella lelujen ympäröimällä alueella saa pousailla! :)

Silti tuntuu että tarvitsen nyt hyviä vinkkejä ja ehkä jotain ammattilaisen apua... jos mieleenne tulee hyviä nimiä, ei oikeastaan väliä onko hieroja naprapaatti fysioterapeutti vai mikä, kun vaan olisi asiansa hyvin osaava ihminen jolla on hyvä intuitio. Mä olen käynyt niin paljon kaikenlaisissa jutuissa joista ei ole ollut mitään hyötyä... nyt on ehkä sikäli helpompi tilanne kuin ennen, että tää ei ole kroonistunutta kipua, tähän saattaa joku pienikin juttu (yhdistettynä säännölliseen oikeanlaiseen liikuntaan) auttaa. Niin että laittakaa kommenttia tai postia jos tulee jotain mieleen. Kiitos kun luit.

Naapurit haastaa

2009-11-15T11:15:00.007Z

Eilen aamulla istuimme aamiaispöydässä, kun naapurin mies ilmaantui moottorisahan kanssa keittiön ikkunasta avautuvaan pikku metsikköön. Meinasin saada sydärin, niin sanotusti. Ei mennyt monta sekuntia kun mies oli kaatanut yhden nuoren haavan ja oli jo pilkkomassa sitä kun mies ehti mukaan.

Oli naapuri siitä aiemmin jo puhunut, että oli vuokraemäntämme kanssa miettinyt jonkinlaista harvennusta. Mä en voi käsittää harventamista, miksi metsiä pitää harventaa? Ymmärrän että ihan talon vierustalla ei kannata olla puita, kun ne rapauttavat rakennusta, ja että jossain on kiva olla aukea kohta, jossa voi vaikka pelata jalkapalloa. Ymmärrän senkin, että jonkun näkymän tieltä joskus raivataan pieni aukko. Mutta metsäinen rinne, jo pitkään luonnontilassa, joka sopivasti estää sen että saisimme katsella suoraan sen takana olevan taloyhtiön asukkaiden olohuoneisiin? Kysymyksiä, joihin en tule saamaan vastausta. En sellaista, jossa olisi mielestäni mitään järkeä. Huomasin, että tunsin itseni uhatuksia. En tiedä miksi aina samaistun puihin, kun puita kaadetaan, musta tuntuu kuin minuun kajottaisiin, kuin minun elintilani kävisi vähiin, happi alkaisi loppua. Kyllä mä toisaalta tunnen myös sen hyvän ja hurman joka on puutöissä, puiden kaatamisessa, runkojen pilkkomisessa, tuoreen puun tuoksussa, halkojen hakkaamisessa, risujen raivaamisessa, siinä on myös jotain ihan luonnollista hyvää.

No, mun mies sai sovittua niin että hakkuut koskivat sitten lähinnä yhtä vanhaa miehen ruumiin paksuista vaahteranoksaa joka ulottui talomme harjan yli, sekä tontin reunalla paria haapaa jotka kallistuvat naapurin puolelle ja joista toinen ilmeisesti olikin jo vähän laho.

Naapurin mies itse katsoi tietenkin olevansa hyvällä asialla ja auttavansa meidän 90-vuotiasta vuokraemäntää, jolla toki on sananvalta tontin asioihin, ja naapuri oli siis puhunut asiasta jo aiemmin mun miehen kanssa, mutta mulle asia ei ollut mitenkään selvä enkä oikeastaan tiennyt, mitä hän tarkalleen aikoo.

Vuokraemäntä kävi pihalla katselemassa miesten hommia ja totesi, että toiset naapurit olivat toivoneet rinteessä kasvavaa vanhaa vaahteraa kaadettavaksi, kun se tuottaa heidän pihalleen niin paljon "roskaa". Roskaa! Mulla oli pala kurkussa. Vanha tuttu ajatuskuvio hiipi väkisin päähän: ihmiset ovat hulluja, hulluja! Mä haluan pois, mutta ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Koko maailma on kansoitettu tällä hulluudella, viimeistä neliömetriä myöten...

Mä en ole mitenkään erityisen kiintynyt tähän mökkiin, tykkään asua tässä, naapurit ovat pääsäätöisesti mukavia, mutta voisin asua muuallakin. Se mitä mä rakastan on se että joka puolella on puita, vanhoja, arvokkaita, hengittäviä puita, ja kun katson ulos ikkunasta voin hengittää niiden kanssa. Ero siihen kun asuin Sörnäisissä on hyvin fyysinen ja konkreettinen: pystyn iltaisin, töistä tultuani, rentoutumaan ja rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin aiemmin, kun ikkunoista näkyy muuta kuin peltikattojen, piippujen, ikkunoiden neliömäisiä muotoja. Puiden lehvästössä ei ole mitään tarkoitusta, informaatiota eikä häiriötä.

Tiedän ettei mun sisimpäni ole lopulta riippuvainen mistään, mussa on kaikki se kauneus ja häiriöttömyys jota koskematon luonto peilaa. Mutta minussa on myös kaikki häiriö, olenhan kaiken sisältävä, ja jos ulkoinen peilaa lähinnä niitä häiriöitä, ei mun ole niin helppo pysyä häiriöttömässä tilassa. Siksi... on hyvä jos voi olla hyvin selkeä ulkoisen suhteen, oli se sitten ihminen tai muu olosuhde tai tilanne, ja olla valmis luopumaan kaikesta mikä tuottaa liikaa häiriötä.

Naapurin mies on taas tuolla meidän pihalla, hakkaa nyt kaadettuja runkoja haloiksi, vanhan emännän polttopuiksi, kiitos siitä hänelle. Mussa meinaa herätä häiriö, ja sellainen tunne että asiat luisuvat hallinnasta, vaikka näen ettei hän ole enää omin päin kaatamassa mitään. Kun sanon kiitos, häiriö vaimenee.

Huu

2009-11-13T07:46:00.005Z

Päätin, tai huomasin, että tänään en mene töihin. Join tässä pojan hoitoon viemisen jälkeen rauhalliset kahvit ja lähden kävelylle Haltialaan. Wanhassa Pehtoorissa on lounaaksi makaroonilaatikkoa tai sienikeittoa.

Olen ollut viime aikoina niin paljon sisätiloissa, että tuntuu kuin jokin aisti olisi vähän turtunut. Kauneusaisti. Omassa mökissä ja työhuoneella hiipparoidessa ei kohtaa kovin henkeäsalpaavia näkymiä, vaikka tietysti mikä tahansa voi olla kaunista ja vaikuttavaa. Mutta kuten sanottu, kun pyörii koko ajan samoissa nurkissa, turtuu helposti. Ehkä siinä on sitäkin... varon lähtemästä analyysiin... että myös itsen sisälle jää pyörimään asioita joihin ei ole enää helppo saada uutta näkökulmaa.

Musta tuntuu että olen lähdössä seikkailuun.

Asioiden kanssa olemista

2009-11-12T11:52:00.004Z

Poika ei olisi aamulla tahtonut lähteä hoitoon. Hänellä on semmoinen vaihe ettei hän halua lähteä minnekään, hän haluaa aina vaan jatkaa sitä mitä on milloinkin tekemässä. Pistää kampoihin koko pitkulaisen laihan olemuksensa voimalla, muuttuu purppuranpunaiseksi kaareksi. No, minä sulloin häntä kalsareihin ja puuroa häneen ärtymyksen voimalla, en tiedä mistä se tänä aamuna tuli, sitä vaan oli. En voinut sille mitään, se aina hiipi jostain. Tyydyin kertomaan itselleni noin kolmekymmentä kertaa eri tilanteissa: ärtymystä, ärtymystä, ärtymystä. Ärtymystä, ärtymystä. Se tuntui pysyvän jossain näkymättömissä aisoissa tuolla jatkuvalla muistutuksella. Lopulta oltiin autossa ja olo oli selkeä. Kas, ärtymystä.

Asioiden nimeäminen on mulle kuin (vaihtuva) taikasana. Mun ei tarvitse yrittää mitään eikä muuttaa mitään eikä moittia itseäni mistään. Kerron vaan itselleni, että jännitystä. Ärtymystä. Pelkoa. Kuvotusta. Jännitystä. Kun olen valpas, huomaan näitä tiloja häilähtelevän, vähäisinä mutta kuitenkin voimia vievinä, hyvin usein, ne muuttavat muotoaan, muuntuvat. Usein nimeäminen muuntaa ne joksikin muuksi jolla ei ole nimeä, se on rauhaa tai helpostusta (hehe, kiva kirjoitusvihre) tai ei mitään. Toisinaan tunnetila tai tuntemus jatkuu nimeämisestä huolimatta, mutta se ei pääse ikäänkuin niskan päälle, ja mä olen jo oppinut että jos pysyn kyllin tietoisena, niin kyllä se jonain päivänä, jonain vuonna kuitenkin muuntuu. Joksikin. Keräkaaliksi!

Ruumiin jännityksiä olen jo pitkään havainnoinut, ja tietysti kirjoittanutkin niistä monesti. Siitä on tullut arkinen tapa, sata kertaa päivässä pudotan pois sen jännityksen jonka voin, tai sitten vain nimeän sen, jos en voi luopua. Tajusin eilen töistä palatessa, että nää konstit ovat tullut vähän helpommaksi, hitusen automaattisemmaksi. En enää kärvistele (ainakaan usein) sitä että jännitystä on. Joskus siitä on helppo luopua. Jos luovututtaa. Toisaalta... en yritä luopua. Helpotuksen tunne hyökyi päälle; se mitä mä teen ja olen, se riittää, asiat muuttuvat. Ja vaikka eivät muuntuisikaan, mä itse en pidä niitä enää niin... tähdellisinä.

Tietokoneen äärellä istuessani saatan vaipua merkilliseen, turtuneeseen tilaan, en muista venytellä, voin istua kolme tuntia paikallani kunnes huomaan että hirveä pissahätä. Mutta musta tuntuu että sekin asia on muuntumassa, ei mulla mitään todisteita ole (paitsi että juuri äsken venyttelin, hähää!) mutta siltä vaan tuntuu.

Hm

2009-11-10T08:10:00.004Z

Vietin useita päiviä mahataudissa. Ai että oli auvoisaa! Se sattui olemaan semmoinen tauti että se äityi kipeäksi vain jos olin liikkeellä. Makoilin kolme päivää mukavasti sohvalla ja luin Pullmanin Kultainen kompassi -trilogian yhteen soittoon. Mitä nyt välillä pojalle vähän Puuha-Peteä. Hetkittäin ihmettelin että saako mulla nyt olla näin ylellistä, eikö mun pitäisi enemmän osallistua kotihommiin, kokeilin tehdä jotain ja kohta palasin kaksinkerroin sohvalle. Join kahvia, lihalientä, aah, söin banaania, suklaata, muutamia oliiveja, vähän riisiä. Kaikki maistui jumalaiselta nälkäisenä. Mulla on sellainen outo piirre että tunnen sairaana ollessa yleensä kovaa nälkää ja söisin vaikka kuinka, myös silloin kun se ei tee hyvää. Isänpäivä oli hankala kun silloin oli herkkuja tarjolla enkä osannut vastustaa, ja siksi tauti varmaan vähän pitkittyikin. Joskus mun mahataudit jäävät päälle kun en älyä lakata antamasta pöpöille ravintoa.

Otin viime viikolla nyt lopulta sitten sen sikarokotteen. (Jos mahatauti ei olisi alkanut jo ennen sitä, epäilisin nyt ehkä että se aiheutui siitä rokotteesta... ja ihan samat sanat sanoi flunssan sairastanut isäni :)) Jouduin kyllä käymään rokotukseen menemisestä aikamoisen sisäisen (ja useita ulkoisia) keskustelun. Mä en usko näissä asioissa oikein ketään. En virallista tietoa, en median pelottelua, en lääkäreitä, en näitä rokotteen vastaista kampanjoita jotka myös ovat saaneet pelottelun ja omituisen vihjailun muotoja. Se johtuu kai mun henkilökohtaisesta historiasta... molemmat vanhempani ovat lääkäreitä ja mä olen kasvanut, oikein läpeensä marinoitunut lääke-tieteellisessä (tavuviiva tahallinen) maailmankuvassa jossa joka vaivaan on kemiallinen ratkaisu. Lääkkeet eivät ole kuitenkaan ratkaisseet oikein mitään mun terveydellisiä vaivoja, vaikka tietysti helpottivat vaikkapa astmakohtauksia. Koin lapsena ja vielä vähän vanhempanakin loukkaavana sen että kun mulla on hätä tai kurja olo, vanhemmat eivät ikään kuin kestäneet sitä vaan tahtovat heti poistaa sen lääkkeellä. No, he tekivät sen mitä uskoivat parhaaksi, tiedän sen, ja toisinaan tietenkin aiheellisesti. Minut se tie (joka oli tietysti ihan minun vastuullani siinä vaiheessa) vei esimerkiksi niin tiiviiseen särkylääkkeiden käyttöön että se todennäköisesti pahensi mun migreenejä aika tavalla. Sen jälkeen kun lopetin ne kokonaan viime keväänä ja migreenit hellittivät (useista eri syistä), en ole tarvinnut särkylääkkeitä enää mihinkään. Mä en siis "usko" lääkkeisiin koska mulla niihin liittyy se kokemus että ei ikään kuin kestetä toisen (tai omaa) vaivaa ja halutaan sen oman sisäisen tunteen takia vain jokin nopea ratkaisu... toki voin yhä käyttää lääkkeitä tarpeen tullen ja saada niistä apua, mä vaan en sen lisäksi vielä usko niihin. Mutta itse rokotteeseen. Minua on ihmetyttänyt kuinka siihen liitetään sujuvasti kaiken maailman vaivoja jotka ovat ehdottomasti seuranneet rokotteen sivuvaikutuksena. Netti pursuaa infoa josta ainakin mun on ihan mahdotonta erotella mikä on totta ja mikä ei. Mä tiedän kyllä että aistiva, herkkä ihminen voi joskus vaan tietää ja tuntea asiat omassa kehossaan, ja kunnioitan sitä, mutta ei muiden juttuja kannata uskoa. Ei edes omia juttujaan. Kuunnella voi. En saarnaa tässä muille (vai onkohan tässä sitäkin mukana?), selkiytän vaan asiaa itselleni... ehkä. Ehkä mä saarnaan, no, tältä se sitten kuulostaa, oletko saarnan tarpeessa? Huoh. En usko että tästä kyseisestä rokotteesta (tai rokotteista ylipäänsä) tiedettäisiin vieläkään kaikki tarpeellinen. Mä puntaroin aikani tuntemiani etuja ja haittoja raskauden kannalta ja lopulta menin ja otin sen piikin. Miksi mä sitten vielä vaahtoan? Niin, ehkä se onkin vähän turhaa, ehkä mun pitääkin nyt lopettaa, ehkä asia on loppuunkäsitelty tän naisen kohdalla. Tän kappaleen voisi vaikka pyyhkiä pois mutta jääköön tähän. Kirjoitettu mikä kirjoitettu. Näköjään tuohon kohtaan sohaiseminen herättää vieläkin yllin kyllin ajatuksia :).

Joo, tiedän että rokotteet on vähän eri asia kuin muut lääkkeet, monessakin mielessä.

"Kirjoitan läsnäolosta ja hiljaisuudesta käsin, parhaani mukaan" - tällaista tää on. Parhaani mukaan. Tunnen juuri nyt kropassani vähän muutakin kuin läsnäoloa :). Mutta sitäkin, joo, hiljaisuuttakin kyllä. Yhteen työasiaan pitäisi hyvin pian tulla ratkaisu, pitäs olla jo, eikä se ratkaisu ole vieläkään syntynyt. En oikein tiedä miten edetä. Tai no joo, tiedänpäs. Olla ja kuunnella kunnes oikea toiminta nousee.

Isäni sanoi muuten nyt vanhemmilla päivillään että "ylivoimaisesti suurin osa lääkkeistä on tarkoitettu pitämään sairastunut tyytyväisenä sillä aikaa kun tauti paranee itsestään". :)

Kysymyksiä, osa xxx

2009-11-02T11:21:00.002Z

"Jostain on aina hyvä aloittaa, joka päivä. Olisiko läsnäolo elämän hyvälle sisälläni liikaa vaadittu? Voisinko sitoutua vaikkapa siihen, etten nouse sängystä ennen kuin löydän yhteyden ongelmattomaan elämään sisälläni, tai kiitollisuuteen jostain, jota saan tai olen saanut? Voisinko sitoutua viestittämään tämän jollekin ihmiselle elämässäni ensimmäisenä tekona joka aamu. Vastaanottajalla ei ole väliä, kissa kelpaa yhtä hyvin kuin koira. Jopa facebook kelpaa hätätapauksessa."

Se oli Laurin päiväkirjasta muutama päivä sitten, mutta minä sanon sen nyt, minä kysyn tätä nyt, vaikken vaivaudu edes sanomaan omin sanoin. :) Olen viettänyt pitkän viikonlopun Laurin ja Iinan retriitissä, hetken terällä, ihmetellen mitä tapahtuu seuraavaksi, kuunnellen hiljaisuutta, kuunnellen sellaista ihmisten puhetta joka nousee elämän totuudesta eli siitä mikä on kunkin tosi kokemus tai joskus vain tosi aavistus. Olen syönyt ja juonut niin hyvin, yksinkertaista ruokaa tilan omista aineksista ja katsellut kuinka kipuja ja ajatuksia nousee ja haihtuu. Palannut kerta toisensa, kärvistely nuivistelun jälkeen läsnäoloon. Ja mummo, rakas äitini, piti sillä välin niin hyvää huolta pojasta, että kun palasimme, poika vaan syöksyi iloissaan meitä halaamaan ja pussailemaan eikä ole protestoinut yhtään.

Nainen! Mies! Mä en ymmärrä meitä, teitä, mutta tämä koreografia on tosi ihmeellinen. Mikä meitä vetää toistemme puoleen? Hehee, älä vastaa, en vastaa, kuuntelen. Se soi.

Täyshoito

2009-10-29T20:07:00.003Z

Kohta pääsen nukkumaan. On uuvuttanut koko ajan iltapäivästä lähtien. Janottaa ja kolottaa ja huulet halkeilevat. En uskoakseni ole kipeäksi tulossa vaan tää on sitä että viimeistään torstai-iltaisin alan olla saanut työviikosta tarpeekseni. Mutta ei se mitään. Huomenna tulee mun äiti jo aamulla. Poika ei mene hoitopaikkaan vaan jää meidän kanssa. Iltapäivällä minä ja mies lähdemme ajelemaan kohti viikonlopun retriittiä ja poika jää mummonsa ja vaarinsa hoiviin.

Voisinpa tehdä vastaisuudessa nelipäiväistä työviikkoa. Voisinko? En tiedä. Opetusten kanssa helpottaa loppuvuodeksi, kun siirrytään mulle ennestään tutumpaan aihepiiriin. Toisaalta on muuta tekemistä, jota en ole tähän mennessä ehtinyt tehdä. Mutta voisinko? Tai lyhyempää työpäivää? Voisinko luottaa että asiat tapahtuisivat silti?

Mutta retriittiin. Se on luomutilalla Keski-Suomessa. Savusauna, hiljentymistä, puhetta kasvokkain, täyshoito. Täyshoito! Lampaita, peltoa, vanha koira pitkässä juoksuhihnassa.

Luen mitä olen kirjoittanut ja ihmettelen hetken - mitä ovat nämä kaikki ihmiset ja eläimet ja asiat joita kerron ja luettelen? En tiedä niistä mitään. Ketään ei näy, eikä mitään niistä. Makaan sohvalla, mulla on fyysisesti huono olo. Sanoo kuka? Jokin lepää ja jossain on epämääräisiä, lievästi epämiellyttäviä tuntemuksia ja sitten jotain muuta aistimusta jolle ei ole nyt sanoja.

Hyvää.

Kuolema!

2009-10-26T08:31:00.004Z

Joskus ajattelen kuolemaa kaipauksella. En ole koskaan ajatellut nopeuttaa kuoleman tulemista. Itsetuhoisessa käytöksessäkin hurjin hetkeni oli varmaan kun joskus vuosia sitten turbulenssin keskellä, vähän sekavassa mielentilassa, lähdin risteyksessä liikkeelle pyörällä samaan aikaan kuin risteykseen pysähtynyt auto joka puolestaan luuli että olin pysähtynyt siihen, ja sain ihan pienen tällin ja pyörän vanteet vääntyivät. Teknisesti se oli varmaan sen autoilijan vika (ehkä ratissa oli toinen henkilö turbulenssissa :), mutta tajusin heti että nyt mä en tavanomaisella tavalla suojellut itseäni. Sen jälkeen olin vähän aikaa korostetun varovainen kaikissa toimissani etten salaa itseltäni vahingoittaisi itseäni. Ja sietikin olla, huomasin että jouduin alinomaa vaaratilanteisiin. Aikanaan tilanne rauhottui, niinkuin tilanteilla on tapana.

Raskaina aikoina elämässä se tieto, että kuolema lopulta tulee, on tuntunut ihanalta. Ja on se muutenkin ihanaa, nytkin, vaikka elän juuri seesteistä aikaa. Että lopulta tää kaikki loppuu, ruumis ja mieli kuolevat, mun ei tarvitse ikuisesti jaksaa, kestää, kokea ja kokeilla kokeilemisen perään. Toisinaan on toisenlaista kuoleman kaipuuta, sitä että tämä itsen rakennelma kuolisi. Viime aikoina olen tajunnut että nää ovat tietysti sama asia, ruumiin kuolema on vaan semmoinen, heh, viimeinen vara, että huolimatta siitä miten mä elän tän elämän, vaikka kuinka itsepäisenä ja kärsimättömänä ja jännittyneenä niin lopulta saan kuitenkin vapautuksen, tai saan ehkä nähdä että olin koko ajan vapaa. Tai vähintään katoan kuolemassa, puff! Mähän en tiedä mitä "kuoleman jälkeen" tapahtuu, mulla ei ole siitä kokemusta. Pelkkä katoaminenkin jo tuntuu helpottavalta kärsimyksen perspektiivistä. Mutta hei - onhan mulla kokemusta! Ei tämän ruumiin kuolemasta, mutta kuolemisesta, onko se niin eri asia? Mä en tiedä, se on kysymys. Viime aikoina on ollut paljon kuolemaa. Ei se koko ajan olen niin dramaattista. Ei ilotulitteita. Tilaa, vähemmän kiinteyttä, vähemmän kiinnipitämistä, kuvitelmista irti päästämistä, läsnäolon kokemusta, vähemmän pikkumaisuutta, kykyä (ei omaani, vaan jostain ilmenevää) laskeutua vain todistamaan olemassaolon tapahtumia. Jännitystä, kyllä, itsepäisyyttä, jepjep, kärsimättömyyttä, yllin kyllin, mutta niiden hyväksyntää, tai pikemminkin vaan niiden näkemistä eikä mitään tarvetta tehdä niille mitään.

Hei, vielä kuukausi sitten rämmin uupumuksen suossa ja ihmettelin - mikä tän epätoivon merkitys voi olla? Ei mun ole tarvetta yrittää vastata tuohon, mutta tuo kysymys valkenee mun sisällä.

Äsken katsoin tän ja tajusin että tätä mä elän koko ajan, mun oli pakko itkeä ja nauraa:
Kill Me Mooji!

Kysymys

2009-10-23T19:54:00.002+01:00

Kun on kysymyksiä, ole kysymys
Kun tahdot vastauksia, kysy hiljaisuudelta:
kuka tahtoo?
Se vastaa hiljaisuudella

Help... poa

2009-10-19T10:08:00.004+01:00

Kaikki tuntuu sujuvan omalla painollaan, sitä vielä korostaa juuri nyt että opiskelijoilla on syyslomaviikko ja voin suunnitella asioita rauhassa. Voin lopulta saattaa alkuun myös yhden muun duunin, graafisen ilmeen suunnittelua.

Äsken soitti verottaja ja kyseli tiukkaan sävyyn että mitä nämä ja nämä tulonhankkimiskulut mun viime vuoden veroilmoituksessa oikein ovat. Hetkeksi välähti jostain melkein syyllinen olo, olen rehtorin puhuttelussa, nyt varmaan puhun itseni jotenkin pussiin. Vähitellen tajusin, että mahtavaa, tää ihminen aikoo selvittää nää asiat mun kanssa tässä puhelimessa parin minuutin aikana, eikä mun siis tarvitse tehdä kirjallista lisäselvitystä. Lisäksi hän antoi neuvoja, mitä ja miten kuluja kannattaa jatkossa hieman eritellä (veroilmoitus on asia josta mun on vaikea sisäistää että sitä tutkii joku ihan tavallinen ihminen ja yrittää ymmärtää - mä aina luulen että pitää kirjoittaa täsmälleen ja vain niin kuin jossain on määrätty, eikä esim kertoa vapaamuotoisesti, mikä helpottaisi noiden ihmisten hommaa, joiden täytyy yrittää ymmärtää asioita satojen eri ammattien kannalta). Lopuksi kiitin lämpimästi vinkeistä ja sujuvasta asioiden hoidosta ja hänkin äityi hetkeksi aivan tavalliseksi ja inhimilliseksi.

Näitä kokemuksia on ollut paljon viime aikoina; jokin hektinen, painostava tai innostuneen kiihtynyt keskustelu kääntyy äkkiä ihan toiseksi, kun kesken kaiken huomaan että eihän mua uhata, eihän tässä ole minusta kyse, eihän mun tarvitsekaan todistaa mitään kellekään. Heitin pilateksessa ilmoille kommentin että tää käsinojapunnertaminen taitaa olla miehille helpompaa kuin naisille. Yhtäkkiä moni ihminen ryhmässä, ohjaaja mukaanlukien, nousi (mun mielestä) jotenkin takajaloilleen, ärsyyntyi, ei se ole sukupuolesta kiinni, se on yksilöllistä, lihasten se ja se ja harjoittelun määrä, ja niin edelleen. Kuuntelin hämmentyneenä, miksi olette vihaisia, pitääkö naisen yrittää päteä punnerruksissakin, kunnes tajusin että eipä se mulle kuulu, en edes tiedä oletteko vihaisia, enkä mä tiedä tästä asiasta paljonkaan, eikä asia varsinkaan uhkaa mua mitenkään. Kuuntelin, kasvot pehmenivät. Sanoin että mun lausahdus perustui vaan sekalaisiin havaintoihin tuttavapiiristä, ja mua itseäni ei yhtään haittaa että mä en pääse punnertamaan kovin alas. Vähitellen muutkin, ehkä joku muukin pehmeni ihan oma-alotteisesti, tai ehkä eivät koviksia olleet olleetkaan, sortuivat huumoriin, todettiin vitsillä että on vaan epistä jos joku voi punnertaa harjoittelematta. Tai hyvä hälle!

Sepä oli pitkällinen selostus pienestä asiasta. Näköjään on iso helpotus kun voi luopua jostain ihan pienestä. Mistä siinä luopuu? Kuvitelmasta. Piff!

Ystäväni, jolla on kolme lasta, joista kaksi pikkuvauvoja, muutti viikonloppuna ja minä ja mies autoimme, kykyjemme mukaan ja vuoroillamme pakkaamisessa, kantamisessa ja muuttoporukan ruokkimisessa (vuoroillamme, kun poikaa ei kannattanut ottaa sinne mukaan). Lisäksi kävin itse pilateksessa ja ostoksilla tuolla Malmin kirpputorilla ja vierailimmepa vielä ystävien luona lauantai-iltana. Mies joutui tekemään opiskeluhommia ja sain hoitaa poikaa paljon itsekseni. Kaiken tämän lisäksi olin ja olen koko ajan tulossa kipeäksi, kurkku kipeä ja ääni lähdössä. Mutta nyt on vaan niin helppoa. Väsymyskin on helppoa. Makaan sohvalla, tunnustelen onko kuume nousemassa, ihanaa maata, poika tulee näyttämään uutta kuorma-autoaan (euro viiskyt sieltä ihanalta kirpparilta), sommittelemme eri asuja ja ilmeitä puiselle kohokuvanallelle mun mahan päällä, välillä saan nousta ähkien viemään poikaa pöntölle tai rämpiä katsomaan että mitä se nyt juonii makuuhuoneen hiljaisuudessa. Kiinnostavaa havaita, miten yhtä suuri väsymys kuukausi sitten ja nyt tuntuu aivan erilaiselta. Tai ehkä mä olin silloin vielä väsyneempi, vaikea sanoa, mutta nyt väsymykseen ei liity mitään mielialoja.

Ihmeellistä miten raskaus tuo tullessaan (aika hurjan alun jälkeen) taas tämmöisen viilipyttymäisen olotilan. Se on lahja! Kiitti! En enää edes pysty olemaan huolissani siitä tulevaisuudesta kun meillä on kaksi ja puolivuotias sekä pikkuvauva, ja katkonaisia unia ja missään ei pääse käymään ja kotityöt... ajatus katkeaa, varmaan kaikki järjestyy sitten jotenkin, pitää sitten keksiä jotain että jaksaa, joo. Hyvä idea, keksitään sitten aina jotain! Keitän teetä, vihreää, punaista, kuppitolkulla, hunajaa, kipeää kurkkua hivelevää, ai kahvikin jo maistuu, pulla, mm. Taidan olla lihonut, voivoi, kun ei jaksa huolestuttaa.

Järjestymiskysymyksiä

2009-10-15T07:24:00.004+01:00

Meille tuli uusi astianpesukone, tai siis käytetty, kaksi kertaa isompi kuin vanha. Kone maksoi 80 euroa ja asennus maksoi vanhan koneen + aterian kahdelle (asentajalle ja sen vaimolle). Me luultiin että tästä tulee 500-700 euroa kun koko tiskipöytä pitää irrottaa, putket laittaa uusiksi ja niin edelleen, ja että homma kestää muutaman päivän ja keittiö on silloin ihan sekaisin ja pitää kulkea vessan minilavuaarissa tiskaamassa. Viivyttelimme siis asian kanssa useita kuukausia kun ei tuntunut löytyvän semmoista sopivaa hetkeä.

Yhtäkkiä ilmaantui tuttu sähkömies (tai siis tuttu mies paljastui sähkömieheksi :), joka lupasi tehdä homman mun miehen kanssa jos saa sen meidän vanhan masiinan, sitten ilmaantui halpa laite huuto.netistä ja oivallus, ettei mitään tarvitse irrottaa eikä laittaa uusiksi kunhan vähän sahailee pois esteitä siitä tiskipöydän alta. Miehiltä meni ehkä tunti. He olivat koko ajan äimistyneitä miten työskennellessäkin kaikki sujui ja loksahteli paikoilleen kuin itsestään ("kun tää on yleensä semmosta hirveetä ähellystä ja säätöä"). Lopuksi vielä oli semmoinen homma että meidän vanha kone antoi sähköiskuja, koska siinä kohti ei ollut kunnon maadoitusta, ja saman piti tietysti koskea myös uutta. No, miehet siinä lopuksi jotta jotta ryhdytäänpä maadoittamaan, ja mittasivat vielä uudesta koneesta sen vuotavan sähkövirran. Eikä sitä ollut! Uusi kone on isompi ja ottaa yläosastaan kauttaaltaan metalliseen tiskialtaaseen, jolloin tämä maadoitushomma hoitui myös itsestään. (Kysykää vaan multa tarkemmin että miten ja miksi - musta se meni niin että IHME tapahtui :).

Välillä on säätöä ja ähellystä. Niinkuin eilen aamulla kun koetin ehtiä viemään itkevän lapsen tuntia normaalia aiemmin hoitoon ja ehtiä ajoissa opettamaan. Ehdinkin, minuutin ajoissa, tosin olin suunnitellut olevani paikalla varttia ennen jotta ehdin tehdä valmistelut ja rauhottua hetken. Kaikki kuitenkin järjestyi. Mutta kaikki ei tosiaankaan TUNTUNUT siltä kun koko ajan tuli hidasteita, lapsi parka oli väsynyt eikä lainkaan yhteistyöhaluinen, vaikka kuinka lempeästi koetti toimia. Sitten on näitä hetkiä kun kaikki osaset tanssahtelevat paikoilleen, ja on mukavaa olla semmoisessa mukana.

Ehkä tässä ei ole mitään opetusta. Toteamus vain, että välillä on semmoista, välillä on tämmöistä, tämä on muutosten maailma. Nauti kun voit. Kaikki on tähänkin mennessä lopulta järjestynyt ja tulee samaan tapaan jatkossakin järjestymään. Viimeistään kuolema kuittaa järjestyshäiriöt.

Opettaessa sattui seuraava juttu. Aamuryhmässä on muutamia tyyppejä jotka jatkuvasti höpöttävät omiaan mun luennon päälle, ja mä tuppaan puhumaan kovempaa, sitten hekin puhuvat vähän kovempaa ja joskus meteli luokassa yltyy aika kovaksikin. Tää on mulle vähän erikoista koska aiemmin opiskelijat ovat olleet jo valmiiksi aihepiiristä kiinnostuneita. Eilen aamulla huomasin että mua harmittaa mennä sinne, kun aavistin että sama homma on taas edessä eivätkä ne ihmiset osaa vaieta kuin hetkeksi mun huomautukseen jälkeen. Halvatun teinit! Aikuisia ihmisiä, mutta jotain kovin teinimäistä siinä meiningissä on. En väitä että mun luennot olisivat aina olleet sujuvimpia mahdollisia, ja niitä on ehkä ollut liikaa sille ryhmälle, mutta silti-! Eilen mulla ei ollut edes kovin pitkää luentoa, mutta jotain mun oli sanottava päivän aiheesta koska se oli samalla alustus tuntitehtävään. No, aloitin luennon ja pulina alkoi myös. Sitten muhun iski jostain tuttu olo että tää ei kerta kaikkiaan enää jatku näin, ihan sama mitä tästä seuraa mutta mä en enää huuda, eivätkä nuo ihmiset pulise. Avasin suuni. En enää muista tarkalleen mitä sanoin mutta sävy oli vissiin se olennainen koska äkkiä kaikki kuuntelivat. Sen muistan että sanoin että me ei olla täällä siksi että mulla olisi duunia. Että tää järjestely ei enää sovi. Jotain. Olin tosi vihainen mutta sanoin että koetan pysyä rauhallisena. Lopun aikaa oli hiljaista, asianomaiset näyttivät noloilta, kaikki kuuntelivat. Ja kun he tulivat myöhemmin näyttämään mulle omia töitään, olivat kovin yhteistyöhaluisia.

Muutenkin porukassa on tapahtunut muutosta. Siellä on ollut useita tyyppejä jotka ovat takapulpetissa puuhailleet omiaaan, eivät ole häiriköineet mutta eivät osallistuneetkaan, musta on vaikuttanut että aihepiiri ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Sitten yhdellä kertaa nää samat tyypit olikin siirtyneet eturiviin ja rupesivat kommentoimaan ja kyselemään, ja kiinnostumaan että mitä muilla oli sanottavaa vaikkapa heidän tekemistään töistä. On siellä edelleen vastahankaa mutta... se on semmoista kuin pitääkin, omia näkemyksiä jotka sanotaan ääneen ja joista voidaan keskustella. Ja tarpeen tullen suoria vastalauseita :)

Olen pojan sairastamisen takia ehtinyt tekemään vain välttämättömän, eli hoitamaan opetushommat joten kuten, piste. Kuvaideoita on syntynyt ja kovasti huvittaisi päästä niitä testailemaan. Musta tuntuu että tääkin asia on vaan järjestelykysymys, mutta se järjestely ei vaan ole vielä tullut mun luo.

Pieni suuri aalto

2009-10-08T08:12:00.009+01:00

Kumma juttu, mutta edellisen merkinnän lista toi ryhdin tuntua mun elämään. En mä ole toistaiseksi mitään noista tehnyt, en ole hakenut kitaraa, koskenut kässäriin enkä ottanut hiiltä kauniiseen käteen. Olemme miehen kanssa yrittäneet vain selviytyä töistämme ja vuoron perään hoitaneet kipeätä poikaa kotona. Iltaisin olemme istuneet yhdessä olohuoneessa, jutelleet, sommitelleet palikoista autoteitä pojan päristeltäväksi, eksyneet hetkeksi nettiin ja kommentoineet jotain päivänpölisevää juttua, laittaneet pirtelöä, lähettäneet yhden pienen työmeilin ja makailleet sitten sohvalla kasassa. Ryhdikästä!? :D

On ollut selkeämpi olo siitä mikä tekee mulle hyvää. En ole roikkunut siellä Facebookissa enkä ylipäänsä roikkunut, tai jos olenkin niin se ei ole tuntunut siltä. Listan asiat ovat aina palautuneet mieleen, ja olen todennut että en voi tehdä niille mitään mutta en kyllä viitsi tehdä mitään häiritsevääkään.

Jokin uusi ulottuuvuus epähenkilökohtaisuudesta on avautumassa. Ei mun useinkaan ole helppo tietoisesti rentoutua, tulla läsnäolevaksi tms silloin kun mä huomaan arjen keskellä että nyt jännään ihan turhaan. Tiskatessa jännitän vaikkapa leuoissa ja mahassa, että mitä se poika nyt tekee siellä makuuhuoneessa sillä aikaa tai että näitähän kippojahan on vielä vuori ja mun pitäisi jo mennä nukkumaan. Sen sijaan että vaatisin itseäni rentoutumaan, olen löytänyt toisen jutun. Tiskatessa sanon, ääneti, että pyörivää liikettä tapahtuu. Nostamista. Kas, märkyyden tunne. Kuuluu... loisketta? Siirtämistä, laskemista. Kun rupean sanallistamaan tapahtumista, rentoudun. Tai jännittäminen lakkaa haittaamasta. En tiedä. Koetan olla sanoin lokeroimatta tapahtumista kovin tarkkaan. Havainnoin vaan. En sano näitä asioita itselleni. En vaadi mitään itseltäni. Itse asiassa ei ole ketään, ei itseä, mutta jotain mille, näköjään, voi antaa myös nimilapun tiskaaminen, tapahtuu. Vaikuttaa tapahtuvan.

Keveys.

Hauskaa, että näin valaistumatonkin olento voi tuosta vain liueta osaksi kaikkeutta! :D

Mä en tiedä miksi, tai ehkä tiedän paljonkin, tietämättömyyden ja tietämisen vaikutelmia tapahtuu, mutta tää kuva on nyt puhutellut kovasti (klikkaa jos haluat katsella isompana). Olen katsellut paljon Hokusain kuvia netistä, kun ne ovat niin kauniita, ja lyömättömiä sommittelun opetuksessa. Mutta palaan aina tuohon yhteen, ikoniseen, sata kertaa nähtyyn kuvaan. Katsokaapa sitä nurinpäin. Tyhjä taivas on myös aallon muotoinen. Aalto ja näkymätön aalto loksahtavat täydellisesti yhteen.

Editoimaton Lista

2009-10-04T09:02:00.003+01:00

Heippa. Tiedän, toisten listat tai unet eivät välttämättä ole mielenkiintoisia, mutta kuitenkin, mulla heräsi impulssi kirjoittaa lista asioista joita tahtoisin tehdä. Ei kaukana tulevaisuudessa vaan tässä arjessa. Näitä ei ole monta. Mulla on tiettyjä lahjakkuuksia ja olen elämäni varrella jonkin verran harjoittanut joitakin taitoja, joten miksi en käyttäisi niitä? Helposti ylenkatson näitä, ajattelen että on tärkeämpääkin, olla läsnä, ja sitten ns. maallisten (tuo ei ole ollenkaan oikea sana mutta en tähän hetkeen keksi muutakaan, heh) ideoitteni toteuttaminen jää puolitiehen, ikäänkuin se olisi läsnäolemiselle jotenkin vastakkaista. Eikä tämä ylenkatse tai tekemättä jättäminen tietenkään tee mua yhtään läsnäolevammaksi. :)

Piirtää tiettyjä kuvia. Väline on tällä haavaa lyijykynä tai hiili, mutta yhtä hyvin niitä voisi sanoa maalauksiksi, minun mielestäni. Mulla on kelpo "idea", joka ei ole mikään yhtenäinen idea, vaan kokonainen kuvallinen maailma, josta voin ammentaa vaikka kuinka. Kuvia, jollaisia olen tehnyt jo vuosia silloin tällöin, mutta "teknisesti" ja sommittelullisesti ne eivät kehity niin hyviksi kuin ne voisivat, koska en ole paneutunut tekemiseen pitkäksi aikaa kerrallaan. No, ne ovat aika isotöisiä ja isokokoisia ja niiden tekeminen vaatii tilaa ja hiljaisuutta, joten niitä mun täytyy tehdä työhuoneella, ei kotona. Kävin eilen Susan Gottbergin pikku näyttelyssä galleria Forsblomin alakerrassa, ihania meditatiivisia kuvia, joissa koin jotain sukulaisuutta, vaikka niistä tietysti paistaa vuosien paneutuneisuus ja kehittely. Se innoitti. Ei mun tarvitsisi edes tehdä kovin pitkää aikaa päivässä, kunhan tekisin jatkuvasti. Mulla ei ole sinänsä taiteellisia kunnianhimoja, että tahtoisin tulla tunnustetuksi kuvataiteilijaksi tms, tahtoisin vain tosissani katsoa, minne tämä kuvamaailma johtaa. Nykyään näen paljon selvemmin kuin ennen, mistä näissä kuvissa on lopulta kyse, mutta se näkeminen ei mitenkään tyhjennä sen kuvamaailman arvoituksellisuutta. Hei, sovitaan, että kun mä saan jotain taas valmiiksi, laitan tänne pieniä kuvia niistä, ok? :) Pitää vaan nipistää joka työpäivästä pikkuisen aikaa tekemiselle. Jättää pois jotain netissä ja fb:ssa roikkumista ja myös luottaa että opiskelijani selviävät, vaikka mulla ei olisi joka viikko tarjota heille uutta 10-sivuista esitystä sommittelun keinoista.

Toinen: tehdä valmiiksi se lasten runo-kuvakirja, tai ainakin demo siitä ja lähettää kustantajille. Siihen tarvitsen vain lyhyehkön, tiiviin ajanjakson. Ehkä joulukuussa, kun kurssit ovat loppuneet? Mä en osaa enää edes kuvitella, että se menisi kaupaksi, mutta miksen kokeilisi?

Kolmas: tahtoisin palauttaa mieleeni muutaman kitarasoinnun ja oppia vähän säestämään, kun lauleskelen lapsen kanssa. Mulla on jo yksi käytetty kitara tiedossa, odottaa vain lunastusta ja kotiin hakemista. Kivaa!

Mistä aikaa näihin? Rentouttavia asioita en tahdo jättää pois tai vähentää, en lapsen ja miehen kanssa oleilua. En tahdo virittää arkea tuottoisaksi tai tehokkaaksi. Mutta mitä mä sitten teen päivittäin semmoista josta voisi huoletta tinkiä? No, Facebookista voin siis tinkiä heti! Se on kivaa, ihan oikeasti, mutta ei mitenkään tarpeellista eikä varsinkaan välttämätöntä. Siellä roikkumisesta tulee levoton olo. Usein kun tulen töihin, jos en oikein tiedä mistä aloittaa, roikun netissä. Sekalaista lehtien lukemista harrastan iltaisin silloin tällöin, silloinkin olisi tilaisuus tehdä jotain edellä mainituista, vaikka tätä kitaran harjoittelua.

Halaus, elämä hyvää onpi.

Tiedotus: tsunami, pään kokoisia rakeita & pallosalama

2009-10-01T09:37:00.003+01:00

Joku on saattanut tämän jo päätelläkin, heh, naiset ainakin, laskeskella seikkoja yhteen: mä olen siis raskaana. Eilen asia varmistui sikäli, että kyseessä ei ole tuulenhattara vaan siellä on aika tavalla ihmisen muotoinen olio jolla sykkii rinnassa, kädet ja jalat viuhtovat ja suu käy, nektaria nieleskelee. Huhtikuun alkuun on nyt laitettu eräpäivä.

Vahinko tämä ei ollut mutta olen silti elänyt melkoisia kriisiaikoja. Hulluko olen! Vieläkö rankemmaksi täytyy elämän käydä? Vuosiksi, vuosiksi eteenpäin! Miten mä selviän? Tämäkö se oli mun elämäntehtävä, ei sen näin pitänyt mennä... enhän mä ole ollenkaan äitityyppiä. Ja niin edespäin. Ai niin, hittiajatus vielä: maailmanloppu tulee kuitenkin 2o12, mä en ehdi sitä ennen enää mitään muuta kuin vaihtaa vaippoja, hyvitellä mustasukkaista esikoista ja riutua pohjattomassa unenpuutteessa ja synnytyksen jälkeisessä masennuksessa joka tietenkin taas iskee.

Ensimmäisen raskauden aikaisesta viilipyttyydestä ei ole toistaiseksi ollut tietoa. Päinvastoin, tuntuu kuin kaikki luonnonvoimat mua riepottelisivat. Ehkä se tästä lutviutuu? Tartun siihen oljenkorteen, että asioilla on tapana. Totta puhuen, tässä viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän helpompaa. Eilinen ultra, joka oli kyllä ihan liikuttava kokemus, vain toi tän asian kovin konkreettiseksi.

Katson tätä juttua

2009-09-30T08:48:00.003+01:00

On kovasti hommia mutta on myös tarve selkiyttää itselleni jotain.

Mua kosketti ja jotenkin järkyttikin Marikin viimeaikaiset kirjotukset opetushommista. Tuttua, niin tuttua. Paitsi että mä sentään vedän vaan yhtä kurssia, tosin kolmelle eri porukalle, osittain uusi aihe, oppimateriaalit kokoamatta, käytössä myös mulle uusi verkko-oppimisympäristö. Marikki, se miten meinasit suoriutua on juuri oikein, opiskelijat itse tekemään ja vaikka opettamaan toisiaan! Se on PALJON parempi. Se on oikeasti hyvä juttu. Se on älykästä.

Mä olen nyt luennoinut luennoimasta päästyäni eikä se toimi. Jotkut jaksavat kuunnella ja innostua kerrasta toiseen kun ovat valmiiksi niin kiinnostuneita, imevät vain tietoa ja ottavat heti käyttöön, mutta osa on heitteillä kun he eivät ole saaneet tarpeeksi omakohtaista kosketusta asiaan. Nyt mä näen sen. Eilisen jälkeen, kun "jouduin" puhumaan ääneni käheäksi kun osa jengistä ei pystynyt olemaan hiljaa, olen valmis kääntämään kelkkaa ja pääsemään itsekin vähemmällä. Joo, on ihan hyvä että mulla on nyt näistä aiheista paljon matskua, sommittelu on tällä haavaa aiheena, mä voin kirjoittaa siitä vaikka kirjan, jonka halukkaat voivat lukea, mutta en mä voi sitä tulevaa kirjaa lukea ääneen tuolla tunneilla. Näin mulle helposti käy kun opetettava aihe on uusi (sommittelen tietty työkseni mutta on ihan eri asia opettaa sitä). Lievässä epävarmuudessani päätän kaataa oppilaiden kaaleihin heti kaiken tiedon jonka itse olen ehtinyt haalimaan. Hehee! Toimiiko? Hehee!

Mulla ei ole varsinaista opettaja-identiteettiä, tai ei oikeastaan mitään vahvaa ammatti-identiteettiä, minä teen parhaani täällä maailmassa, ei sitä tiedä vaikka jonain päivänä kasvattaisin kaaleja, en luokassa vaan pellolla. Taide, sommittelu, kuvallinen ilmaisu, rakkaita asioita ovat, opettaminenkin osana niitä. Mutta se mitä olin sanomassa, että opettamiselle, silloin kun sitä tapahtuu, uhraan kyllä kohtuuttomasti energiaa. Opettaminen on tietysti ns. tärkeää, mutta opiskelijoita ei tosiaan hyödytä se että nukun huonosti edeltävänä yönä tai valmistan pitkiä luentoja joita vain puolet jaksaa kuunnella ja nekin puolet hyötyisivät enemmän jostain hands on -hommasta. Näh, mutta en jaksa torua itseäni enempää, uusien asioiden tekeminen on näköjään aika jännää.

Nyt mä pääsen siihen asiaan jota mun tarvis katsoa: mua on viime viikkoina kalvanut epämääräinen tyytymättömyys itseeni. Voinko tehdä jotain, voisinko olla parempi ihminen, parempi opettaja, parempi graafinen suunnittelija, tai äiti tai ystävä, nyt? En voi. Mikään mitä teen tai en tee ei paranna tai heikennä nykyhetkeä mitenkään. Olenko jotenkin huono, eikö nykyhetki pysy pystyssä vuokseni? Tämä hetki on täydellinen, TÄYDELLINEN, se nauraa ja halaa tai tappaa kuullessaan moisia kysymyksiä, vaikkei oikeasti hätkähdä mistään. Mä olen vapaa, vapaa nukkumaan tai valvomaan, mä olen nykyhetki.

Kuka puhuu

2009-09-19T11:54:00.006+01:00

Lepohetki. Sohva upottaa ja pesukone hyräilee. Söin jääkaapista viikon keräilyerät, ateriasta tuli herkullinen, riittoisa, perunamuusia, parsakaalia, vuohenjuustoa, sienisalaattia, raastetta, ja vielä pieni kulho hernekeittoa. Taisin syödä hiukan yli tarpeeni.

Myöhemmin iltapäivällä ystävä tarjoaa synttärikahvit ja kakut, viikko sitten jäikin juhlistamatta. 35, mukava luku. Punavihreä. Illalla mies tulee kotiin.

Tässä olen enkä muuta voi. Olen, olematta olen, jotain on. Tunnustelen näitä sanoja. Ne eivät avaudu helposti, simppelit. Siitä huolimatta tämä oleminen on.

Milloin ehtisin puolukkaan? Sieneen? Ehtisinkö vielä? Täysiä ovat päivät.

Haluaisin vapautuksen. Kuulostaa hassulta. Haluaisin vapautuksen itsestäni. Tässä se kuitenkin häilyy, skannailee, yrittää, virittää. Ai missä? Kuka?

Kaipaan vahvistumista. Hassua sekin. Että se sisäinen vahvistuisi. Mutta ei se kai voi vahvistua? Se, mikä on jo kaikki? Ovelia halut ja kaipuut, niissä on melkein aina totuuden siemen mutta ne tahtovat johdatella poispäin totuudesta. Pitääkseen ittensä miehinä, tarpeellisina :)

Kaipaan seikkailua. Hei, mitä sitten jos kaipaankin? Ehkäpä lähden jonnekin, seikkailulle, omalle pienelle retkelle. Tässä lähiviikkoina. Siihen saakka, seikkailen näillä tutummilla mailla ja teillä. Pori on jo esittänyt kutsun, luentokutsun, mutta en tiedä voinko vastata siihen, liikaa työtä, ehkä. Vapaamuotoisempi saisi seikkailu olla.

Sydämessä, joo, sydämen kohdille se juuri sijoittuu, on kaiherrus. Se on lopulta sitä, että näen elämässäni yrittämistä ja huolehtimista, jonka tiedän turhaksi (mitä on turha?), mutta en voi kuin elää sen kanssa niin kauan kuin sitä riittää. Voin vaan kohdata sen, niinkuin eilen tapahtui muutamia kertoja, olla hiljaa, vailla ajatuksia, sen energian kanssa kunnes se muuntuu. Ja kun en voi kohdata, joudun kärsimään. Hitto. :)

Kärsimättömyys.

Huomasin juuri yhtäläisyyden emootion kohtaamisen ja erään asennon välillä. Joogan loppuliikkeissä on näitä ylösalaisin-asentoja, joista olen viime aikoina tehnyt hyvin lempeää versiota, jossa makaan selälläni ja nostan kädet ja jalat ylös kohti kattoa ja lepään siinä. Usein tunnen kuinka energia rupeaa virtaamaan, ikäänkuin hapettomiin syvänteisiin laskeutuisi jostain uusi pulssi hapekasta vettä. Tätä virtausta kestää aikansa, vesi liikehtii, nousee ja laskee, kuplii, kunnes asettuu uuteen eloisamman tuntuiseen tasapainotilaan. Samantapaista on emootion kohtaaminen.

Emootioita, tunteita nousee niin kauan kuin nousee, kuolemaan se viimeistään loppuu, jokainen emootion ilmaantuminen on tilaisuus sulattaa, muuntaa jotain vanhaa. Niin, ovatko nousevat emootiot siis turhia? Kiitos siis että saan tehdä sitä työtä, v*mäistä hommaa toisinaan, varsinkin siihen ryhtyminen, mutta jonkunhan se on tehtävä. :)

Help on ihan jees

2009-09-15T10:58:00.005+01:00

Nukuin 10 tunnin yöunet kun nukahdin poikaa nukuttaessa. En muista milloin...! Viime aikoina on jäänyt poikkeuksetta alle kahdeksan tunnin eikä se oikeen riitä. Mutta ei sitä vaan ole ollut enempää tarjolla. Olen sitten herännyt vaikka kuudelta enkä saanut enää unta. Kiitos, hyvä kaunis pitkä yöuni, niin pitkä että ehdin juoda aamukahvitkin unessani!

No, tänään tuntuu että olen oikeasti voimissani pitkästä, pitkästä aikaa. Jälleen yskivän lapsen kanssa kotona, huomenna luento, taikurin hatusta se on vetäistävä. Yleensä asiat lutviutuvat. Jotenkin. Vaikka vähän jänskättää.

Meillä on astianpesukone joka on kelvoton, raivostuttava! Ei pese puhtaaksi, enemmän harmia siitä on kuin apua. Mutta nyt kun olemme tämän viikon kahden pojan kanssa, olen pessyt vajaita koneellisia ja nyt pesutulos onkin moitteeton. Olen ihan liikuttunut ja onnellinen. Kiitos, pesukone! Ihana, kimmeltävä astia!

Toinen (kolmas? Viides?) onnellinen asia on se että on lopultakin löytynyt yksi semmoinen ihminen ja ystävä, jonka kanssa voidaan välillä vuorotella lapsenhoidossa ja muissakin asioissa, jos on iltatöitä ja menoja ja semmoisia, tai jos meidän on tarve miehen kanssa tehdä jotain kahdestaan! Tää ihminen elää kaksin oman pienen poikansa kanssa ja ottaa toisen lapsen siihen avosylin vastaan. Eikä haittaa jos voin tulla hakemaan lapsen vasta vähän yli hänen lapsensa nukkumaanmenoajan tai jos hän oli ajatellut jotain menoa, voipi järjestää hommat. Ja sama toisinpäin, hänen poikansa on tervetullut meille millon vaan, ja muidenkin lapset, kysykää vaan ihan rohkeasti, hitto vie, asioita voidaan järjestää. Ei kaikkien tarvitse jaksaa yksin! Haloo!! Täytyy myöntää että olen ollut aika vihainen kun olen etsinyt apua erinäisiin kiperiin tilanteisiin ja kun rohkeus kysyä on lopulta löytynyt, vastaus on ollut siellä ei, ja täällä ei nyt voi, meillä on sitä ja tätä ja tuolla väsyttää. Tai sitten sanotaan että ilmoittelemme, ja sitten ei kuulu mitään. Kerta toisensa jälkeen tämmöistä. No, TIEDÄN että ihmisillä on kaikkea, meilläkin on, enkä sano tätä ketään yksittäistä tuomiten, tuomitseminen on tuomarien hommaa, mä en voi tietää toisten elämästä, ja olen itse ollut itsekeskeinen luupää suuren osan elämästäni, mikä onkin ehkä tietty avain tähän koko juttuun, mutta niin, näin: Tää kokemus ettei saa apua (vaikka, tsadaa, kaikki on yleensä lopulta järjestynyt ihan hyvin, erilailla vaan kun olin kaavaillut) on ollut mulle raskas ja nyt on ihanaa, ihanaa kun on ihminen jonka kanssa näistä asioista voi kommunikoida ihan suoraan ja selkeästi ja ymmärtäen, ja joka auttaa mielellään ja pyytää apua.

Halauksen verran

2009-09-14T07:26:00.002+01:00

Poika on taas kipeä. Nukkuu vaan. Hyvä niin. Taitaa peruuntua mun iltatyökeikka, kun mies on työmatkalla enkä viitsi/voi viedä kipeätä lasta sovittuun hoitopaikkaan.

Olen nyt joogannut ahkerammin kuin (koskaan?) ennen. Joka ilta jotain, ja muutaman kerran viikossa yli tunnin sessio illalla. Jos jää useana iltana väliin tai vähille, kuten usein silloin kun on enemmän pilatesta enkä ehdi, niin mielialat rupeavat heittelemään. Ja ruumis uupumaan ja sementoitumaan. Pilates on ihana laji ja se on parantanut mussa vaikka mitä, mutta kovin meditatiivista se ei tunneilla ole. Mun omat joogasessiot ovat kylläkin suloinen sekoitus venytyksiä, joogaliikkeitä, pilatesta ja mitä keho kulloinkin keksii, mutta hyvin hitaassa tempossa, tunnustelevan hengityksen mukaan, välirentoutuksineen.

Tuntuu, että nyt on PAKKO joogata, tai käy hullusti. Kumma kyllä, joogalla ei ole ainoastaan korjaava vaikutus, vaan välillä kun oloni on aivan loistava ja avoin, varsinkin mieli poikkeuksellisen tyyni ja sellainen negatiivisuus, joka on mulle oikeen tyypillistä, jossain, tiessään. Ja kaikki sujuu kuin tanssi, ja jos ei suju, ei se mitään. Mä en oikeen edes keksi mitään elämänaluetta johon tää "jooga" (sana tuntuu yhtäkkiä luokittelevalta, se on meditatiivista liikettä ja hengitystä ja olemista, vaikka sitähän jooga on) ei vaikuttaisi myönteisesti. Uni, ruuansulatus, rentous, mieliala, asioiden sujuminen, toisten ihmisten kanssa oleminen, vastustuskyky...

Olen pelännyt sitä että mies lähtee reissuun nyt kun mulla on niin haastavat ajat. Lähti lauantaina. Tähän saakka on ollut kivaa ja rauhallista ja ihanaa ja huimaa! Eilen kävin pojan kanssa Harakan saaressa ystävän näyttelynlopettajaisissa, ja päivä oli ihmeellinen. (Nyt makuuhuoneesta kuuluu merkillistä räpinää, täytynee lopettaa! Halaus.)

Kuka?

2009-09-06T10:51:00.004+01:00

Raskaita aikoja! Päässä pyörii kovasti kaikenlaista negatiivista. Välillä huuhtoudun siihen mukaan ja tunnen oloni epätoivoiseksi / surulliseksi / vihaiseksi. Väsymys lietsoo.

Kävimme eilen Rautatientorilla ilmastoaiheisessa Ihmistulva -tapahtumassa. Itketti. Milloin mistäkin syystä, toisinaan silkasta kauneudesta, kun Don Johnson Big Band soitti sitä "see the people go hide in the trenches / See the people sleep on the park benches..." (Private Intentions on kai biisin nimi, en tiedä mistä kaikesta se kertoo mutta sävel on ihana).

Tulin hyvin surulliseksi kun yhtäkkiä mieleeni piirtyivät jonkin muinaisen (tai vaikka nykypäivän afrikkalaisen) kylän iltanuotiot, joiden äärelle keräännyttiin rummuttamaan ja laulamaan. Tunsin olevani niin yksin kaikkien vastuitteni kanssa, väsymykseni kanssa, tässä älyttömässä maailmassa jolla on niin kova kiire kohti helvettiä. Otin yhdestä kojusta vihreän pinssin jossa luki "Kaiken maailman tuska". :D

Oikeastaan koen, että tällaiset ajat ovat... agressiivisten ajatusten jonkinlaisia invaasioita. Ajatukset hyökkäävät, jollain tapaa ne tulvivat jostain mun "ulkopuolelta" (se on tietenkin vain näkökulma), ne tahtoo sotia, mun tehtävä on yksinkertaisesti parhaani mukaan pitäytyä irti taisteluista. Ei helppoa! Varsinkin kun tietoisena pysyminen on tietyllä tavalla uuvuttavaa, eikä kaksivuotiaan kanssa ole useinkaan mahdollista levätä silloin kun tuntisi tarvetta. (Vaikka taistelun tuoksina se vasta uuvuttaakin! Siitä maksaa viuluja vielä seuraavana päivänäkin.)

Pohjimmiltaan tämä on tietysti jotain muuta. Ajatukset vain käyttävät tiettyä pintaan noussutta herkkyyttä hyväkseen. Se herkkyys, auki oleminen, vereslihalla oleminen, mitä se onkaan, se on vaan jotain mikä tapahtuu, vailla negatiivisia tai positiivisia varauksia. Mutta minä koetan vetäytyä, suojautua, puolustusasemiin - toisinaan vedän jopa aseet esiin.

Tiedän että "teen" myös sitä auki olemista välillä, nyt lähinnä silloin kun olen yksin. Joogatessa, vaikkapa. Ja joogaamisen jälkeen olen pitkään levollisempi, koko seuraavan päivän, kaksi mahdollisesti.

Tunnen itseni ja taipumukseni sen verran hyvin että tiedän, että jos nyt en jaksaisi pitää yllä iltajoogailuja, niin voisin mennä aika kurjaan jamaan. Lähinnä kyse on siitä että järjestän joogalle aikaa, ja siinä kohti mulla on sentään hyvin määrätietoinen olo. Myös mies tietää että se on mulle tärkeää, ja hänelle, muuten meidän kaikkien elämä vaikeutuu.

Jostain syystä juuri näinä aikoina on ihan olennaista pitää keho liikkeessä, hiljaisessa, rauhallisessa, hengityksen mukaan kulkevassa liikkeessä, ei riitä vain että istun ja hiljennyn. Silloin jämähdän, sakkaudun, nämä asiat pakkautuvat tiheiksi sedimenteiksi, suolapatsaaksi muutun. Voin siis heljentyä myös paikoillani, mutta se ei yksinään tee kaikkea tarvittavaa "työtä".

Pari pientä oivallusta tai helpottavaa kokemusta on auennut tämän kaiken keskellä. Yksi on se, että kun olen vihainen (yleensä miehelle, anteeksi mies, mä olen nyt usein vihainen etkä ansaitse sitä), vihaiset tunteet ensin kuiskuttelevat ulapalla, sitten laulelevat kuin seireenit ja lopulta, jos en voi pysähtyä, vyöryvät päälle. Eräässä Moojin videossa puhuttiin, no, siinä puhutaan haluamisesta mutta luulen että se pätee kaikkiin houkutteleviin, vahvoihin tunnetiloihin. Niin. Kun tunne nousee, ei ole tarpeen ryhtyä analyysiin, vain pysähtyä ja kysyä: Mikä tässä houkuttelee? Kysyä vain, kuunnella. Kerran tein sen, kun olin suuttumassa, ja huomasin että kuuntelu tosiaan riittää. Mitään sanallista vastausta ei tullut, tuli päin vastoin hieman hiljaisempaa. Sitten kysyin: Kuka tuntee tätä (vihastusta)? Kuuntelin vaan, vielä hiljaisempaa, tilavampaa, vapaampaa.

Se oli sellainen päivä, jolloin tunteet jylläsivät, ja tämän yhden kerran pystyin, suostuin tietoisesti päästämään irti, tai jokin päästi irti. Jotain sekin.

Jaa, mainitsin toisenkin oivalluksen. Mikähän se oli? Se ei nyt ilmottaudu. Mun on syytä laittaa kone pois ja käydä vähän lepäilemään. Flunssa yrittää iskeä jo ties kuinka monetta päivää. Oli hyvä istua tässä ja kirjoittaa.

Suhinaa ja kunnon show

2009-08-31T12:05:00.006+01:00

Raollaan olevasta ikkunasta käy tuulenvire, joku lintuseurue sirkuttaa syksyisesti, makuuhuoneen verhon läpi siivilöityy okran väristä valoa. (Hassua, valo ja okra eivät yhdessä synnytäkään kunnollista mielikuvaa, okra on käteen karheaa vanhaa maata, ja valo aineetonta ja hetkellistä).

Näin se on, kun olosuhteet ovat muutoksessa, tai jos on keskellä vaikkapa väsymystä tai ahdistusta, tai jos on hirveä kiire, tai mitä hyvänsä hötäkkää, hiljaisia hetkiä kuitenkin tarjoutuu. Ei niissä aina osaa levätä, mutta nyt lepään, vanha talo humisuttelee hormejaan eikä mitään oikeastaan tapahdu, muuta kuin näitä tyhjästä nousevia kuiskauksia ja huiskauksia jotka vaipuvat takaisin hiljaisuuteen. Ihmeellistä, että sitä tämä koko elämän mäiske lopulta on! Kovin kiireisenä ei vain huomaa, että kaikki asiat nousevat ei mistään ja aikanaan raukeavat tyhjiin. Edes "kovin kiireinen" ei ole jatkumo, se on hetken tunne ja ajatus, k i i r e i s y y d e n väleissä on tyhjiä aukkoja.

Silloinkin, kun oli "hirveän rankkaa", lapsi oli vauva, minä uupunut, yksinäinen, stressaantunut, istuin monesti nukkuva lapsi sylissä enkä ajatellut mitään, edes kellon tikitystä ei meillä kuulu ja Kehä I niin kaukana että se kuulostaa etäiseltä koskelta. Niinä hetkinä vallitsi rauha ja ongelmattomuus. Joskus tuntui että juuri tämä kakkavaippa menee yli voimieni, ja sitten lapsi yhtäkkiä teki jotain, alkoi jokeltaa tai nauraa hersyvästi ilman syytä, ja uupumus oli hetkeksi pois pyyhkäisty, repesin hillittömään nauruun ja tunsin taas elämän sykkivän kaikkialla.

Mutta niin. Vieläkin on ajoittain "hirveän rankkaa". Nyt ihan uutta rankkaa, kun päivärytmi on muuttunut, kun poika on hoidossa ja minä teen enemmän töitä. Olen mielestäni saanut liukua uuteen rytmiin pehmeästi, mutta välillä olen niin väsynyt että tahtoisin vaan romahtaa. En tiedä miksi ihan tavalliset asiat, kaupassa käynti töiden jälkeen, keittiön siivoaminen, tuntuvat hetkittäin lähes ylivoimaisilta. Miten selvisivät maatalon emännät, kahdeksan lapsen äidit, jotka joka viikko avannossa pyykkäsivät koko perheen tekstiilit? Miksi minä olen niin paljon heikompi? Tiedän kellonajankin, romahtaisin mielläni klo 17:30 suunnilleen joka päivä. Puutostauti? Mielenvika? Silkkaa ryhdin puutetta?!

Se on vähän työlästä... jos romahtaa. Jos mies sattuu olemaan kotona ja niin pääsee käymään. Sieltä on hidasta ryömiä ylös. Ja koko ajan hieman hävettää. Että tämä ei nyt ollut ihan parasta mihin tiedän pystyväni. Jos ruumiini on väsynyt, miksi mieleni tulkitsee sen psyykkisesti täysin epätoivoiseksi tilanteeksi? Miksi se (minä, sillä hetkellä se olen minä) käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen?

Ehkä se on vaan sitä.

Ei kustannuksilla eikä laadulla niin väliä. Kunhan saadaan hirveä show.

Naps

2009-08-25T07:51:00.003+01:00

Väsyttää. Tulevaisuus hirvittää. Isoilta tuntuvia uusia asioita hyökyy elämään. Siinä hötäkässä ne unetkin menivät... vaikka nyt nukun tosiaan jo paremmin. Koetan löytää aikaa joogaamiseen ja hiljentymiseen, vaikka aika on kovasti kortilla nyt. Mutta muuten ei mistään tule mitään. Tai tulee, sekavuus ja uupumus. Ihana tuntea, että kostit on olemassa.

Jossain taustalla on kuitenkin hiljainen tieto joka säteilee kaikkeen: vaikka mulle tapahtuisi mitä, ei se ole niin vakavaa. Eikä niin todellista. Elämä tässä vaan leikkii ja kokeilee muodoillaan. Välillä koen häivähdyksenomaisesti olevani jotenkin... läpinäkyvä. Tai ikään kuin mun läpi tuulisi. Hulluuden ensi merkkejä? Vähän aikaa sitten, unettomuuden keskellä, tuntui että voisinkin tulla hulluksi, mieli vaan ylikuumenisi ja nyrjähtäisi lopullisesti RÄTS! Tästä aukenee kaksi aika erilaista skenaariota... vaikka en tiedä kuinka erilaisia ne ovat. Kuvitteellisia, joka tapauksessa, nyt. Nyt on vaan nyt, sattumoisin aika rauhallista sisällä ja ulkona, lehmukset vilkuttelevat, valkoiset haituvat matkustavat työhuoneen ikkunan ohi yläilmoihin.

Haukkaan, omena napsahtaa.

Lähettiläitä

2009-08-23T06:20:00.003+01:00

Mulla oli parin kolmen-viikon unettomuusjakso, ensin nukuin katkonaisesti ja sitten valvoin osia yöstä ja sitten kokonaan, yöt alkoivat kulua lopen uupuneessa huurussa. Päivisin, no, voimme kuvitella. Rupesin epäilemään, miten suoriudunkaan alkaneista töistä. Pitäisikö vain ottaa lapsi hoidosta ja jatkaa kotona... No, siihen asti väsyneimpänä päivänä, viime viikolla, mulle soitti vanha tuttava, joka kertoin kärsivänsä stressistä ja sen seurauksena unettomuudesta, oli kuullut yhteiseltä tutulta että mulla oli lapsen tultua ollut unettomuutta, ja kysyi neuvoja. Skarppasin, en sanonut mitään nykytilanteestani vaan kerroin että kaikkein tärkeintä on saada stressitaso laskemaan, kaikin mahdollisin keinoin. Kerroin niistä lukuisista konsteista joilla mä jaksoin aina yhden hetken ja yön eteenpäin, ja lopulta toivuin. Mainitsin kyllä, että unettomuus saattaa uusia kun sille on kerran herkistynyt, mutta sittenhän on nämä konstit käytössä, kertaalleen testattuina, se on jo helpompaa. Puhelun jälkeen olo oli selkeä. Tosiaan, mulla on kaikki nämä konstit, nyt vaan illat rauhotetaan, joogaa, vähemmän kahvia, jos valvottaa niin yöpala ja lämmintä maitoa, saunomista, rentoutumista nautiskelua. Lempeitä iltakävelyjä, meditaatiota, rauhallista hengitystä. Eikä huolta yhdestä yöstä, kunhan suunta on rennommaksi. Tajusin että olen vaan mennyt vähän ylikierroksille ja nyt rauhotutaan. No, nää konstit todella tepsii. Nyt olen taas nukkunut paremmin, ehkä joka toinen yö valvon osan yöstä mutta suunta on ihan selvä.

Niin. Viime aikoina on elämä on ohjaillut itseään hupaisilla tavoilla. Kerron joskus lisää, mutta perjantain Taiteiden yöhön liittyvä pikku esimerkki: oltiin parin tutun perheen kera Tuomarinkylän kartanolla, Kengurumeininki soitti ja lapset pomppivat. Menimme rouvain kanssa kolmisin kahville ja kävimme pöytään, jossa istui valmiiksi joku mies. Olin toivonut että voisimme jutella keskenämme, mutta mies halusi osallistua, hieman humalaisella nuotilla. Ilmeni, että hän on runoilija, tai siis sen hän ilmoitti ensimmäisenä. Lausui meille viimeisimmän runonsakin. Olisin voinut vaihtaa pöytää, känniset runoilijat, aagh. Muut naiset sen sijaan suhtautuivat suvaitsevammin, huvittuneesti, ja se tarttui minuunkin. Päädyimme puhumaan runoudesta ja kääntämisestä, ja jokainen meistä naisista tunnusti että on elämänsä aikana kirjoittanut pöytälaatikkoon. Siitä sukeutui ihan leppoisa kahvihetki, kunnes runoilijan lapset ryntäsivät vaatimaan istumapaikkojaan. Eilen illalla kun poika oli mennyt nukkumaan, otin luonnoskirjan, ajattelin piirtää jotain. Aloinkin kirjoittaa, siitä tuli runoa, ja se vaan virtasi, täysin vaivatta. Kirjoitin kaksi pitkähköä runoa joihin ihan itsestään muodostui joku alku ja loppu ja pointti. En ole aikoihin tehnyt runoja, paitsi niitä hieman runomaisia tekstejä joita tässä blogissa joskus ilmenee. Merkillistä oli se helppous! Se etten oikeastaan tehnyt mitään.

Hoitoon totuttelua

2009-08-10T11:59:00.006+01:00

Vien pojan hoitoon, tänään jätän hänet sinne jo puoleksitoista tunniksi, pyöräilen alkajaisiksi Malmin torille. Aurinko ei ole vielä korkealla, toripöydille siivilöityy ja heijastuu epäsuoraa valoa. Valitsen juustokolmion ja mustan kahvin. Tekisi mieli jutella jonkun kanssa. Viereisessä kiikkerässä pöydässä tummaan pukuun pukeutunut mies, ehkä pohjoisafrikkalainen, ja kullanväriseen huiviin ja hameeseen pukeutunut kaunotar, ehkä edellisen vaimo, täyttävät kaavaketta. Mies kirjoittaa, pyyhkii, keskustelua, pään pyörittelyä. Kysyn, voinko auttaa. Kyllä, kyllä, kiitos, hankala lomake, he tekevät minulle tilaa pöydän ääreen. Mies puhuu melko hyvää suomea, asunut täällä kaksikymmentä vuotta, nainen englantia, hän on aiemmin asunut Amerikassa. Naisen pitäisi uusia oleskelulupansa. He ovat somaleita. Tavaamme lomaketta yhdessä, ihailen vaivihkaa naisen profiilia, se on kuningattaren. Lomakkeessa on epämääräisiä ilmauksia, en meinaa ymmärtää vaikka suomi on äidinkieleni, mihin tässäkin oikeastaan halutaan vastausta? Mutta on henkisesti helppoa täyttää toisten lomaketta, jos asia olisi minun, olisin jo ahdistunut ja keksinyt jotain muuta tekemistä. Monisivuisen kaavakkeen toisella sivulla huomaamme, että kaikki kysymykset ovat myös englanniksi. Ja nainen puhuu hyvää englantia. Meitä naurattaa. Lähden töihin.

Ei mulla varsinaisia töitä vielä ole, käyn piirtämässä omiani. Se tuntuu hyvältä. Piirrän uusiksi edellisenä päivänä hiilellä tekemäni kuvan, nyt siitä tulee jo paljon komeampi, mutta paperin muoto ei ehkä ole oikea. Huomenna kokeilen levämpää. On aika hieno sattuma, että perhepäivähoitaja asuu minuutin pyörämatkan päässä mun työhuoneesta.

Haen pojan, hän on pärjännyt hienosti, kerran vain suuttui kun ei saanut ottaa toisen lelua. Semmoinen hän on, saattaa raivostua hirmuisesti jos asiat eivät mene juuri niinkuin hän tahtoo. Sätkii, potkii, heittäytyy ja kiljuu niin että korvat soivat, ihan pienestä pitäen. Niin käy taas, kun viemme hänet käsien pesulle hetkellä jolloin hän olisi tahtonut leikkihuoneeseen. Mä en enää kauheasti edes huomaa näitä raivareita, otan vaan syliin ja pitelen lujasti, sanon että ei hätää, nyt vaan täytyy lähteä/antaa lelu/lopettaa kivien viskely kaivoon - mutta nyt, muiden, hieman sävyisämpien lasten läsnäollessa pojan käytös näyttää taas hurjalta. Kerron hoitajallekin että tää on siis ihan tavallista eikä johdu sinusta tai tilanteesta. Vaikka luulen, että hän on nähnyt ihan kaikenlaisia lapsia ja temperamentteja.

Ennen lähtöämme leikin poikani ja muiden hoitolasten kanssa. Olen tutustunut muihinkin, kolmeen pieneen tyttöön, näinä päivinä kun olemme totutelleet hoitoon. "Milloin sinun äiti tulee hakemaan sinut?" kysyy kiharapäinen kolmevuotias minulta. Yhtäkkiä he kaikki tuntuvat läheisiltä, miten helppoa lapsia onkaan rakastaa, välissä ei ole - sitä jotain, mikä estää sanomasta että rakastan jotakuta aikuista, jopa sellaista josta pidän kovasti, vaikka tiedän että samaa rakkautta kaikki on. Lasten kanssa sillä on tilaa ilmetä pidäkkeettömästi.

Kotimatkalla, kaupan pihassa, viritän ostoskasseja tangon molemmin puolin. Kaksi pikkutyttöä nojailee kaiteeseen. "Mut isän äidin äiti eli siis satavuotiaaks! Ihan älyttömän vanhaksi! Se kuoli sinä päivänä kun sillä oli ne satavuotisjuhlat, kun vieraat oli lähteny! Siis ihan älyttömän vanhana." Sama tyttö jatkaa juttua, toinen nuolee mehujäätä, kuuntelee. "Tiedäksä et Kiinassa, mä näin yhen ohjelman, tyttöjen jalat sidotaan ja sitten ootetaan jotain tosi monta vuotta ja lopuks ne siteet otetaan pois ja sitten niitten jalat on tämmöset (tyttö näyttää käsillään miten pienet jalat ovat, ja kippuraiset)." Minä olen saanut kypärän pojan päähän, sitten vielä turvaistuimen remmit. "Arvaa mitä, tänä kesänä mä sain virvelin koukun tähän!", tyttö osoittaa sormeaan tai kämmentään, en näe tarkkaan. "Mökillä, se meni tosta läpi, ja tuli tosta melkein ulos." Polkaisen pyörän liikkeelle, saavutan tasapainon kantamusten kanssa. Lapsuuden ihmeet tiivistettynä pariin minuuttiin.

Rajan rajallisuus

2009-08-04T21:13:00.000+01:00

Olemme käyneet tutustumassa perhepäivähoitajaan parina päivänä. Tänään, toisena päivänä, kun saavuimme puistoon jonne hoitaja ja hänen muut lapsensa olivat jalkautuneet, poika jo ryntäsi hoitajaa kohti kädet levällään, silmät säkenöiden, syöksyi syliin - melkein! Viime hetkellä hän hämmentyi, jarrutti, meni kylki edellä, pisti sormet suuhun. Mutta sitten siitä puoliksi sylistä kuikuili ja virnuili, oli lähtevinään pois ja keinui hetken ees taas väljässä sylissä, joka ei halunnut olla tunkeileva, halusi antaa pojalle sen ajan minkä hän tarvitsee. Minusta tuo oli aika nopeaa toimintaa! Kerran tavattu ihminen. Poika ei ole missään vaiheessa kovin paljon vierastanut, se on aina ollut innoissaan kun tapaa ihmisiä ja tunnistanut nopeasti ja erehtymättömästi sellaiset henkilöt, jotka tavalla tai toisella ottavat hänestä vastuuta.

Mutta kaikkeen tähän olemme kyllä varmasti myös näyttäneet esimerkkiä, varmaan poika aistii että hänen vanhempansakin säkenöivät kun tapaamme ystäviä ja vieraita ihmisiä. Emme sitä paitsi koskaan pojan vauvana ollessa epäröineet antaa häntä vieraiden syleihin - nykyään hän tietysti itse päättää. Sekä minä että mies olemme semmoisia että meille on helppoa ja mieleistä lähestyä useimpia ihmisiä tilanteessa kuin tilanteessa. Semmoisen ystävyyden, jossa toiselle voi kertoa melkein kaiken, luominen on meille luullakseni yhtä hidasta ja haparoivaa kuin muillekin. :)

Minä tunnistan tietyn rajan, kuvittelen rajan, jonka yli päästän porukkaa kovin hitaasti. (Ei niin että siellä olisi väkijoukkoja tungeksimassa :)). Siinä kohti on jotain kipua, pelkoa että olen tungeksiva tai että joku tungeksii. Mulla ei ole ollut tarvetta tehdä tälle taipumukselle/rajalle/kivulle mitään. Jos se on asia joka mun tulee vielä kohdata niin se kyllä ilmaisee itsensä aikanaan.

Onhan noita hetkiä ollut, olen kokenut jotakuta kohtaan suurta ystävyyttä, tasapainoillut siinä rajalla että kuinka paljon voin lähestyä toista, kokeillut jäätä, saanut huomata että hänelle olen vain yksi ok tyyppi muiden joukossa, ei enempää. Joskus se tekee kipeää, vaikka näen että se on ihan hyvä niin. Itsekin "torjun" ihmisiä hienovaraisilla keinoilla, jos he pyrkivät lähemmäs, useammin, kuin minä voin sallia.

Mutta. Voin olla tosi läsnä ja rakastava ihmiselle, josta pidän, odottamatta häneltä mitään sen syvempää. Sillä onko sen syvempää?

Voin myös olla läsnä ja rakastava ihmiselle, josta en pidä tai jonka koen tunkeilevana tms. Silloin rakkaus vain saattaa ilmetä aika yllättävässä ja lujassa muodossa.

Eivät ystävät ole paremmuusjärjestyksessä (mihin se järjestys olisi kirjattuna?) eikä kukaan hengaile tietyllä fiksatulla etäisyydellä minusta, kaikki mikä voi liikkua ja muuttua, liikkuu ja muuttuu, ja suuri ihailu ja ystävyys jota koen jotakuta kohtaan on lopulta myös heijastusta. Multa ei puutu mitään mitä olisin toiselta hakemassa. Raja, no, katsellaan, mitä se on, onko sitä.

Useiden asioiden kuvitteellisuudesta

2009-08-01T13:43:00.004+01:00

Se mitä kirjoitin edellisessä merkinnässä aisteissa olemisesta on ihan totta. Mulle tekee hyvää tulla yhä vahvemmin, useammin, kestävämmin aisteihini, ja harjoittaa ja harjoitella sitä taitoa määrätietoisesti.

Kuitenkin... nykyään, kun kirjoitan tai puhun niin, että tässä ongelma tai puute, ja tässä siihen ratkaisu(yritys), mulle jää hassu olo, semmoinen että tässä on nyt jotain... epätodellista. On vaikea sanallistaa missä se epätodellinen on. Siinä kai vain että... ei ole kuin tämä yksi hetki, ja tuo aika-akseli, joka pingottuu puutteellisen ja ratkenneen asiantilan välille, on kuvitteellinen. Se syy-seuraussuhdekin on jostain näkökulmasta ihan kuvitteellinen. Äh. On niin vaikea muistaa, että aikaa ei ole, kun on ikänsä vaivalla opetellut hahmottamaan aikaa (ja mä olen ollut siinä tosi huono, mulla on ollut oma local time joka tekee omituisia kuperkeikkoja). Mutta jokin osa musta siis kokee ettei aikaa ole ja kun sitten luon jatkumoita, se jokin hihittelee taustalla, sen verran kovaäänisesti että jollekin toiselle osalle mua tulee epävarma olo. Sellaista! Viime päivinä olen kumminkin usein harjoittanut aisteihini palaamista ja se on älyttömän hyvää, puutteista & ratkaisuista viis. Ei ole ongelmaa, ei siis ratkaisuakaan, kumma.

Tänään olin vähän-sylikummina uudelle pienelle tytölle. Tytöllä oli siis kolme kummia joista kahden piti keskenään päättää kumpi on sylikummi. Aluksi sovimme että se on se toinen mutta kun lapsukainen itkeskeli, päädyimme vaihtelemaan häntä sylistä toiseen. Nälkä, väsymys, hiostava taikka raapiva kastemekko, ei-maidonhajuiset sylit, kaikuva rakennus... kuka tietää. Mutta hienosti se meni! Rakas lapsi! Kastettavia oli kaksi, kaksoset, suloiset nimet saivat, ja kaikkialla hirveästi juoksentelevia pikkulapsia joita aina joku kynnelle kykenevä koetti pitää silmällä. Vahtimestaria hermostutti ja pappia hermostutti että pysyykö homma kasassa, mutta me juhlaväki emme hermostuneet, ei se ole niin tärkeää kuulla kaikkea, eikä pysyä kasassa, kunhan on mukavaa ja asiat rullaavat painollaan. Minusta koko kastaminen on lopulta ihan hupijuttu, ikäänkuin jonkun oleminen jumalan lapsena voisi mitenkään riippua jostain vanhoista rituaaleista. (Miten se ikinä voisi?!?! Mitä ova Isät kuvitelleet? Isot lihakset!) Onhan omakin lapseni kyllä kastettu, omituinen tilanne, katuisin sitä jos katumisessa olisi järjen hiventäkään. Mutta kokoontuminen ja vanhojen ystävien tapaaminen, yhdessä todistaminen kun toiset saavat nimen maallista vaellustaan varten, kummiksi tuleminen, toivottaminen tervetulleeksi, juhliminen, keitto kahvi ja kaakku, se on hauskaa, ihan todellinen hupijuttu!

Eräs vanha rakas ystävä joka on viime aikoina myös innostunut näihin juttuihin ja ruvennut, no, tulemaan aisteihinsa :), ehdotti että kirjoittaisimme yhdessä kirjan. Näistä jutuista. Kuuntelin mitä hänellä oli sanottavaa, ja kun hän oli aikansa puhunut, hän yhtäkkiä tokaisi jotenkin että: nyt tajuan että en mä mitään kirjaa, mä vaan kai tahdon että voisi jakaa näitä asioita jonkun kanssa. Minua nauratti, se oli niin hyvin hoksattu, ja nopeasti. Eihän kukaan tiedä, jos tuleekin joskus joku kirja, se sitten eri juttu, ei kylläkään varmaan mikään vakavamielinen opus, mutta olennaista on tosiaan jakaa ja tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja jos tekisi kirjan, sitä ei voisi kuitenkaan tehdä sormi pystyssä koska luojan tähden, mä olen yhä uudestaan niin alkeissa etten voi mennä ketään neuvomaan. En sano tätä väheksyäkseni itseäni (voi pieni itse, sinua on ihan tarpeeksi väheksytty, en jaksa enää vaivautua edes siihen). Toki kerron kokemukseni jos joku kysyy, ja joskus sitäkin sattuu. Blogissakin kerron vain oman kokemukseni, koen tulevani kuulluksi, ja joskus jokin mitä kirjoitan sattuu kolahtamaan jonkun toisen tilanteeseen, ja kun luen toisten blogeja, ne kolahtelevat, kosmisella erehtymättömyydellä ja huumorintajulla.

Tästä pääsisinkin luontevasti seuraavaan aiheeseen, sellaiseen, josta mun on aina tarkoitus kirjoittaa, mutta en ikinä ehdi siihen, nytkin olen jo kirjoittanut kyllikseni. Muhikoot taikka kadotkoot!

P.S. Missä (kypsyys)vaiheessa ruusunmarjat kannattaa poimia? Miten ne kannattaisi kätevimmin säilöä?

Ulkona

2009-07-29T11:22:00.003+01:00

Lihava mies seisoo erään talon katolla liikkumattomana. Osoitan häntä pojalle, aivan kuin mies olisi osoiteltava esine. Mies katsoo suoraan meihin, tai suoraan vaan, katonharjan yli. Orapihlaja-aidoista puskee vaahteraa, hernettä, tammea, akileijaa, kuljen aitojen vieressä niin etteivät ne raavi pojan ulos rattaista törröttäviä kinttuja. Varpuspari hyppää postilaatikolle jota ohitan. Ne jäävät mieleeni kuin valokuvana.

Kaikki nuo perhoset, joita en tunne! Nopeat harakat näkökentän äärillä, harva voi niitäkään lukea läheisiksi tuttavikseen. Jalkakäytävä on juuri asfaltoitu, tahmea tossun alla, kuuma, mustan päällysteen päällä helmeilee vielä mustempia lätäköitä. Poika on saanut maitonsa loppuun, onnellinen pillistä, hekottelee ja puristelee läpinäkymättömiä valkoisia pisaroita purkista ulos. Tuntuu kuin emme olisi menossa minnekään. "Onpa lämmintä!" huutaa vieraileva vaari lasikuistisen talon pihalta. Niin, ihan kuin lämpö tulvisi sisältäpäin ruumiista ja lämmittäisi koko maailman.

Paluu alkeisiin

2009-07-28T11:14:00.008+01:00

Oltiin Lauri Siiralan ja Tellu Turkan lauluretriitissä. En muista mitä Lauri oli tarkemmin ottaen kertomassa, mutta äkkiä havahduin lauseenpätkään "...kun minä noin kolmekymmentä vuotta sitten aloin tulla aisteihini..."

Tulla aisteihinsa. Tää on se juttu josta olen niin paljon puhunut ja lukenut ja kuullut.

Olenko minä aisteissani?

Tajusin että aika usein en ole. En vieläkään. En kovin vahvasti. Sitäkö se on kun vieläkään en (usein) oikein osaa rentoutua? Hiljentymisenkään aikana en läheskään aina ole kovin "syvällä", tietynlaisessa rauhassa kyllä, mutta en useinkaan koe niitä täydellisen rauhan ja laajuuden hetkiä joista ei tahtoisi koskaan tulla pois. Sen verran olen kokenut että tiedän - se on se paikka, tila, mihin tahtoisi jäädä iäksi, ja iäisyyshän se onkin. Olen ajatellut että no, tämä on minun tilanteeni, minun tieni, jos en voi olla syvällä, niin olen kumminkin tässä, missä voin olla, ja tässä on nyt hyvä. Ja niinhän se on. En voi osata jotain mitä en osaa, en ennen kuin se valkenee mulle. Jos joku toinen pääsee vaikka vähemmällä harjoituksella paljon pitemmälle kuin minä, niin... hyvä hänelle. Mulla on menneisyyteni jolle en voi mitään, ja nykyisyydelle en varsinkaan voi mitään. Olen ajatellut että aika näyttää.

Ja niin se näyttääkin. Ei aika, tietenkään, vaan nykyhetki. Eilen istuin illalla hiljentymässä kun hoksasin että minun täytyy tehdä nyt jotain uudella tavalla, minun on todella vietävä kaikki huomioni aisteihini, hyvin määrätietoisesti, rauhallisesti, askel askeleelta. Varsinkin, ensimmäiseksi, tuntoaistimukseen, tai siihen väreilevään tunteeseen kaikkialla kehossani. Sitä tuntemusta ei huomaa, sitä ei ole, ellei siihen todella laskeudu - tai siis minä en huomaa, ehkä joku on siitä alati tietoinen. En osaa sanoa mitä tein eri tavalla, ehkä tein sen vain huolellisemmin kuin yleensä, kärsivällisemmin, jäin odottamaan että löydän sen kihelmöinnin ruumiini joka ikisestä sopesta. Joka sormesta, yhdestä kerrallaan. Palleasta, takamuksesta, jalkapohjista, polvitaipeesta, poskista, korvista. Löytyihän se sieltä kun jaksoi laskeutua. Ja sitten jäin siihen kaikkialliseen kihelmöintiin ja tunsin että tämä on niin oikein, juuri tässä minun kuuluu nyt olla. Tässäkö se on!

Tiedän että kaikki tapahtuu juuri silloin ja siten kun sen kuuluu tapahtua. Silti mua huvittaa että mä en tehnyt mitään mitä en olisi osannut jo aiemminkin tehdä. Mä olen vaan ollut vähän laiska tekemään sitä niin huolella... ja sitten en ole ihan täysin, ytimiä myöten tajunnut että tie täyteen läsnäoloon todellakin kulkee aistien kautta, tai että minunkin on kuljettava sitä, mua varten ei ole mitään v.i.p - oikotietä.

Ja sitten kuitenkin, mitä mä muutakaan olen viime vuodet koettanut tehdä kuin tulla aisteihini, kävellessäni, tiskatessani, kaikessa toiminnassa, aina kun vain muistan? Nyt mä näen että mun täytyy harjoitella, harjoittaa aisteihin palaamista hiljentymisen aikana hyvin määrätietoisesti, jotta se reitti tulee yhä tutummaksi ja helpommaksi kulkea, myös toiminnan aikana.

Kiitos

Siitä ilosta

2009-07-16T12:22:00.004+01:00

Juuri kun julistin, etten jaksa puhua tietyistä jutuista, puhun niistä. Julistukset nousevat jostain hetkestä ja palvelevat sitä, ja seuraava hetki on hetki uus.

Mulla on nykyään haaveita. Semmoisia... ideoita jotka nousevat... niinkuin vaikka elävän tuntuinen visio kauneudesta tai rauhasta tai kuplivasta elämästä, jota sitten tahtoisin ilmaista jollain tietyllä tavalla - niin, siitä on kyse! Nousee idea siitä miten voisin ihan konkreettisesti ilmaista jotain pakottavan hyvää. Siihen liittyy myös kaipuuta, joka loppujen lopuksi ei nouse siitä että tuo hyvä puuttuisi elämästäni, vaan kaipuuta, tarvetta sen hyvän ainutkertaiseen ilmaisuun. Kiitollisuudesta se nousee, lopulta, vaikka en aina sitä näe selkeästi, hetkittäin kuvittelen että multa tosiaan puuttuu jotain. Hupaisa sekaannus! Vitsivitsi!

Joskus parikymppisenä sain joskus selittämättömiä kiitollisuuskohtauksia, ja päättelin nokkelasti että tämän takia ihmiset varmaan ovat keksineet jumalan, johonkinhan se on ulkoistettava. Noh!

(Tää kahvi on aivan mielettömän hyvää. Aaltoja katsomossa.)

Ennen en ollut haaveilija, toivoin lähinnä pahoja tai vaikeita asioita pois elämästäni, nykyään toivoskelen vähemmän, haaveilen vähän enemmän. Tiedän että haaveetkin ovat vain ideoita, toteutus tai ilmaisu voi tapahtua yllättävillä tavoilla.

Mulla on haave, että voisin tehdä lauluja. Sellainen tunne, että jokin soi, sydän pakahtuu, tahtoisin löytää sanat ja sävelen tälle jollekin, mutta en oikein osaa, en tiedä mistä alottaisin. Toisinaan alan vain hoilottaa, sylki tuo, ja se on hauskaa, mutta olisi hauskaa hieman kehitellä niitä, tai saada niitä muistiin, tai laulaa niitä muiden kuullen, tulla kuulluksi, saada kiittää, saada kiitos uppoamaan versomaan ja laulaa muiden kanssa kuplia. Tosiaan, siinä mitä jo teen, ei ole mitään vikaa eikä puutetta, mutta on vielä joku - jotain. Tänään luin sitten Laurin päiväkirjaa ja tajusin lisää siitä mistä tässä haaveessa on kyse. Sattumoisin olemme ensi viikonloppuna myös osallistumassa Laurin kurssille Laulua ja läsnäiloa. :) Hupaisaa, etten ilmottautuessani huomannut näitä yhteyksiä, siis tämän haaveen ja toteutusten yhteyttä.

Hum-hum.

Sanoin jossain, Olemattoman keskustelupalstalla, että "Ei tätä tarvitsis enää yhtään selittää, tiedämme mistä on kyse, mutta on hauskaa selittää :D". Ihmettelin jälkikäteen mitä tuo tarkoittaa, kuulostaa melkein arrogantilta, tai muut poissulkevalta, että me tiedämme kyllä, mutta mutta. Ei se liity muihin. En voi tietää muiden puolesta, mutta kuitenkin luulen että sinä tiedät, me tiedämme, ettekö, enkö tiedäkin? Kuuntelen vaan, siellä se tieto on? Lara-ystävä sanoi joskus niin loistavasti, kiihkeästi, että "mä tiedän, mä en tiedä mitä mä tiedän, mutta mä tiedän että mä tiedän." Huomaatteko, tästä voi tosiaan jättää sen sisällön pois, selityksen että mitä mä tarkkaan ottaen tiedän, on vain tieto. Ei faktojen tietämistä, ei paremmin tietämistä, vaan sisäistä tietoa, totuutta, näin se on, tämä on oikein, kaikki nää sanat ovat puutteellisia koska kuvittelemme niille jonkin vastakohtan, epätotuuden, väärän, mutta tämä tietäminen ei ole tuolta akselilta kotoisin.

Tätä on hauska selittää, vaikken pääse puusta pitkään, olen tässä mistä aloitinkin! Tämä on varmaan laulamista! Siitä ilosta!

Poika, kun se on tehnyt jotain, saanut jotain aikaan, työntänyt kaapin oven kiinni, pudottanut palikan kahvikuppiin, tyhjentänyt pyykkikorin, se toteaa painokkaasti: "Noin". Ei siihen ole mitään lisättävää tahi korjattavaa.

Tai kun se hoilaa mum-mo! Mummum-mo! Mummom-mo-jep-pe! Mummum-mujep-pe!

Rakkautta, rakkautta vaan.

Lainkaan harkittua

2009-07-13T11:47:00.003+01:00

Lapsi ei tahdo nukahtaa rattaisiin, se roikkuu puoliksi ulkona, päristelee, huutelee. Minä sitkeästi käyn sanomassa nyt nukkumaan. Koetan huolehtia ettei se kiipeä ulos ja lähde sukkasillaan hortoilemaan pihalle. Käyn työntelemässä sitä kaduilla, asetan yhdeksän kertaa takaisin makaamaan. Kiukuttaa, koetan pysyä läsnä kiukun jähmeälle ja polttavalle tuntemukselle. Se on vaikeaa ja kiusallista, mutta mahdollista. Lopulta kun jo unohdan, että pojan pitäisi nukkua, ja talsin vaan asfaltin ja lehvästöjen märkyydessä, rattaissa hiljenee.

Pian poika menee hoitoon. Minä töihin. Merkillistä. Pari viikkoa vielä, sitten alamme vähitellen totutella perhepäivähoitajan luona olemiseen. Haikeaa, helpottavaa. Minähän olen tehnyt töitä jo vuoden ajan, pojan nukkuessa. Luulen, että se oli aika tehokasta työskentelyä. Sain toisinaan kolmessa tunnissa aikaiseksi saman minkä olisin saanut jos olisi ollut kahdeksan tuntia aikaa. Mutta keväällä huomasin olevani hyvin väsynyt. Etenkin viimeinen kuvitus-taittotyö oli sellainen että se olisi tosiaan tarvinnut ne kahdeksantuntiset työpäivät kaksi-kolmetuntisten sijaan. Tietty tehottomuus on ihan tarkoituksenmukaista. Se, että työn tekemiseen on toisinaan vähän liikaa aikaa. Laatu paranee. Ehtii sulatella.

Kun lähdimme kesäkuun alussa Ameriikanmatkalle, olimme molemmat aikuiset valmiiksi uupuneita. Uupumus ei tietenkään täysin hellittänyt matkan aikana, olihan se rankkaa matkustaa pienen kanssa. Takaisin tullessa jet lag oli hirmuinen, en nukkunut viikkoon kun en osannut "keskellä päivää". Nyt kaksi viikkoa matkan jälkeen, heinäkuun puolessavälissä, musta alkaa tuntua että olen taas voimissani. Mies on jo töissä. Elpyminen perustuu ihan vaan siihen että pojan päiväunien aikana mä saan kerrankin levätä. Juoda kahvit, lukea. Olen lukenut pinon romaaneja, kirjan päivässä tai kahdessa. Niin ja perustuu se siihenkin, että matka oli kyllä fyysisesti ja henkisesti raskas mutta hieno ja avartava ja hauska. Jos joku tahtoo lukea automatkasta New Yorkista New Orleansiin kolmen ja puolen viikon aikana, niin matkapäiväkirjan osoitteen saapi edelleen multa. En osaa sanoa onko sitä mielekästä lukea / katsella jälkikäteen. Ehkä joitakin osioita.

Lukeminen on mulla hyvin kausittaista. Voi mennä kuukausia tai vuosiakin että en lue muuta kuin ammattikirjallisuutta ja hiljentymis- tms -aiheisia kirjoja. Mutta tällä hetkellä luen kaiken minkä satun kirjastosta mukaani nappaamaan, eikä se ole lainkaan harkittua. Yleensä käyn siellä pojan kanssa joka ei malta pysyä rattaissa paikoillaan, juoksen kiiresti hyllyt läpi ja kahmin mukaani jotain missä on kiva kansi tai nimi tai mikä kuulostaa etäisesti tutulta tai omituisen vieraalta. Metodi toimii. Nyt.

Mussa ei ole viime aikoina ollut kauheasti paloa näihin - juttuihin. Hiljentymisiin ja sen semmoisiin. Ihan kuin jotain olisi kadonnut. Joku yritys. Joku - itsereflektio, ei kadonnut mutta vaimentunut. Tai minä olisin etääntynyt siitä. En tiedä. Tiedänpä. Tiedän tämän jutun ihan hyvin. Tiedät mitä mä tarkoitan. Se tieto on olemisen jossain sopukassa. Jotain on kuollut, hyvästi jotain! No, olen iltaisin istunut hiljentymään, varmaankin paljon useammin kuin niinä aikoina kun jaksan enemmän puhua näistä asioista. Mutta se on semmoista, ruumis vaan istahtaa, rauhoitun. Sitten tuntuu mitä tuntuu.

Harjoitus

2009-07-07T19:37:00.000+01:00

Kaffe

2009-07-05T19:10:00.001+01:00

Ruusu

2009-07-04T16:38:00.002+01:00

Niin. Joo.
Harvinaisen vähän asiaa. Käpertyvä olo.
Käytiin miehen kanssa kahdestaan retkellä Nuuksiossa päin, mun äiti hoiti poikaa sillä aikaa. Teki niin hyvää meille.
Hm. Näin se on tarkemmin aatellen ollut useina kesinä, mulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Katsellaan.

Varovainen moi

2009-07-01T13:19:00.001+01:00

Takaisin Suomessa. Jet lag toiseen suuntaan. Hämärä olo, sielu vielä matkalla. Palataan asioihin heti kun. Luuv!

Reissun päältä

2009-06-08T17:14:00.002+01:00

Ollaan toipumassa jet lagista pienessä jenkkiläisessä rantakaupungissa. Jos joku lukija tahtoo lukea & katsella mun ja miehen pitämää matkapäiväkirjaa, voipi mieluusti lähettää meiliä anu.typo atmerkki luukku.com (taikka gmail-osoitteeseen jos tiedät sen).

Äsken olin jostain (väsymys...) niin vihainen että olisin voinut polttaa tämän kylän ja mies olisi kernaasti saanut mennä siinä mukana. No, juoksentelin vähän katuja pitkin ja raivo haihtui. Ah! Emotions!

Sunnuntai-iltapäivällä

2009-05-31T11:57:00.003+01:00

Veroilmoitusta. Hiukan myöhässä. Katsotaan meneekö läpi. Tuntuu että mun pitää tehdä se vaikkei menisikään, muuten jää vaivaamaan. Esitäytetty veroilmoitus mulla kyllä on joten ongelmia ei tule, mutta tulonhankkimiskuluja koetan vielä laittaa. Ennen matkalle lähtöä. Täytyy saada tietyt asiat tehdyksi. Istutuksia. Kylvöjä. Hankintoja matkaa varten. Onneksi Ameriikasta saa kaikkea. Talonvahti on tulossa illalla kylään, näytetään hälle paikat ja kasteltavat ja esitetään kainot toiveet. On se täällä ennenkin ollut asumassa, mutta kuviot on sen jälkeen muuttuneet. Kuvioilla on tapana.

Tänään oli ystäviä pitkällisellä aamiaisella tuolla vaahteroiden katveessa. Lyötiin ainekset yhteen. Keitettyjä kananmunia, grillattuja pekoniin käärittyjä homejuusto-herkkusieniä, kahvia, yrttiteetä, jäätelöä ja suklaatäytteisiä grillibanaaneita. Pikkupojat hortoilivat pihamaalla, pysähtyivät kuvauksellisiin asentoihin ja sädekehä-valaistuksiin, kahmivat hiekkaa pois hiekkalaatikosta ja toimittivat keskenään orastavia leikkejä. Tottelivat eitä tai jättivät tottelematta. Varoivat grilliä tai läheltä piti. Siinä olisi voinut viettää vaikka koko päivän. Nyt olen kuitenkin jotenkin kummallisesti joutunut veroilmoituksen pariin. Tietokoneen äärelle. Sisällä on lämmintä ja hämärää.

Menu hikinen

2009-05-27T10:57:00.003+01:00

Tili tili tom.

Poika on yltynyt ihan käsittämättömän suloiseksi. Aamu alkoi kun avasin silmät ja iso aurinkonaama paistoi sentin päässä, painoi sitten posken vasten poskea ja söi siinä sormiaan tovin. Poika kirmailee ja kikattelee ja kirkuu riemusta ja pussailee ja ihmettelee ja osoittaa ja syöksyy syliin ja sokeltaa ihmeellistä saksaansa livertävällä äänellä. Kaija! Koiju tun! Tun! Oi-oi-oi. Kukka! Talven pimeinä flunssaviikkoina ei kukaan meistä ollut niin kamalan ihana... tai ehkä juuri kamalan ihana. Tietysti oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt poika jaksaa olla itse herttaisuus vaikka koko päivän. Aamulla annostelin vettä pikku kottikärryihin ja sitä sitten lapioitiin ja lätsytettiin ja kasteltiin hiekkaa ja työnnettiin naama veteen ja hihat märiksi ja poimittiin pinnalta ihmeellisiä pikkuruisia roskia, tun! Tun! Minäkin aloin huomata miten ihmeellisiä roskat olivat, suorastaan naurettavia. Yksi vaahteran kukan vihreä terälehti, toinen hyönteisen kuorenpalanen, kolmas mustunutta ruohoa, neljäs koivun kaarnan hiutuva.

Laitoin eilen vieraille ruokaa. Tapani mukaan kaikki oli kesken ja sotkut siivoamatta kun kello oli jo vaikka mitä. Hermostuin kun mies tuli niin viime tipassa kotiin, ei kä ollut auttamassa. Ehti se sentään kattaa pöydän ulos. Ihmettelin, miksi aina kehittelen niin kunnianhimoisen menun, vaikka aikaa olisi kuinka rajallisesti. Mutta se mikä on, on. Näin mä nyt toimin. Höppänä. Mä rakastan laittaa tosi hyvät safkat vieraille. Montaa lajia. Jos mahdollista, vielä itse kerätyistä aineksista. Lopulta vieraat saapuivat vähän myöhässä ja sotkusta ja keskeneräisyydestä oli jäljellä enää mun tärinäni ja hassahtanut huolestuneisuuteni, jotka sitten vähitellen laantuivat kun istahdimme nauttimaan nokkoskeittoa, spelttileipää, uusia perunoita, lohta ja keltaisia rosmariinivihanneksia, valkoviiniä, salaattia, manchegojuustoa, ananasta minttusokerimurskalla ja turkkilaisella jukurtilla, viinirypäleitä tummaa suklaata yrttiteetä hunajaa punaviiniä.

Plastu

2009-05-26T11:10:00.003+01:00

Työtä työtä työtä - mutta hyvää. Joskus vaan on paljon työtä, toisinaan vähemmän. Joskus ollaan Ellun kanat. Mua on viime aikoina naurattanut se että olen, tosin vähenevässä määrin, taipuvainen olemaan valmiiksi jännittynyt haastavia hetkiä varten myös silloin kun ei ole mitään tehtävää eikä stressattavaa. Absurdia! Tu-dum, ta-dam. Onneksi on orvokki, vahaliina, nokkonen & moni muu!

Matkalle lähtö lähestyy. Ajelemme kesäkuun aikana pitkin Amerikkaa. Bloggaamme sieltäkin, ei tosin tässä osoitteessa. Eräs ystävä tulee siksi aikaa asumaan meille, talonmieheksi, kastelemaan kukkia ja kasvimaita ja kenties vapauttamaan ruokakasveja ei-ruokakasvien (joita joskus rikkaruohoiksikin kutsutaan) pahimmilta invaasioilta. Pitämään mökin seiniä vinossa, kattoa kallellaan ja lattiaa likaisena!

KAGEIDUM!
Jotta voisin paremmin syödä sinut!

Me tehtiin se

2009-05-22T10:24:00.006+01:00

Eilen kävi outo juttu. Olin junassa matkalla keskustaan, kun vaunuun tuli lauma teinipoikia jotka rähisivät kamalaan ääneen ja pari tappeli keskenään aika rajun näköisesti. Lyhyesti sanottuna, hirveä hässäkä. Mulla ei ollut mitään aikomusta tehdä mitään, mutta yhtäkkiä kuulin karjaisevani aivan täysin palkein sen metelin yli: LOPETTAKAA! Pojat vähän hätkähtivät, rähinä vaimeni, he siirtyivät toisiaan tönien pois eteisvaunusta. En tiedä oliko se mun huuto vai mikä, mutta tilanne siis rauhoittui. Minä istuin siinä todella ällistyneenä siitä äänestä, kuvittelin kuinka se vieläkin kimpoili junan seinissä. Tunsin halua vajota penkkini sisään, posket kuumottivat ja adrenaliini vielä kihisi ruumiissa. Kuvittelin että kaikki tuijottavat mua, tai jos eivät niin yrittävät olla tuijottamatta. Samalla mua huvitti kauheasti ja tiesin että ajatelkoot mitä ajattelevat, joskus on vaan tehtävä jotain, ei edes siksi että tilanne vaatii vaan siksi ettei ehdi estää itseään tekemästä...!

Tänä keväänä mun ruumis on käyttäytynyt usein eri lailla kuin aiemmin. Se on joskus pelottavan tuntuistakin, mutta kuitenkin tosi hyvää. Ennen kuin ehdin ajatella mitään, toimin, eikä se aina ole hillittyä ja sievää. Mä olen ikäänkuin täysin jonkin vallassa, ei, ei se niin ole, pikemminkin mä en silloin ole minkään vallassa, en mieleni vallassa enkä tunteideni, mä vaan olen, ja jostain nousee toiminta. Hiljentymisen aikana olen se useimmin kokenut, että mun ruumis yhtäkkiä nousee ja juoksee jonnekin, vaikkapa syliin, taikka rupeaa suorittamaan jotain liikettä joka ehkä avaa ja vapauttaa jotain ruumiissa. Tai sitten nousee ääni tai puhe, ja ne ovat hurjan kuuloisia ääniä, ja ne kaikuvat juuri oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, en tiedä mistä sen tiedän mutta niin se on. Semmoiset äänet eivät voi olla väärässä, vaikka niitä jälkikäteen vähän häpeäisi. :)

Meidän talon takana on iät ajat, jo ennen meidän tänne muuttoamme, ollut iso kasa homehtuvaa jätelautaa, autonrenkaita ja muuta rojua. Tänä keväänä olemme vähitellen siivoilleet talon päätyä milloin milläkin porukalla. Naapurin, vuokranemäntämme, poika on sairaseläkkeellä mielenterveysjuttujen takia, ja asuu tuossa vieressä siis äitinsä kanssa. Hän on hyvä mies, vähän sulkeutunut mutta mukava. (Joskus, harvemmin tosin, pullo kutsuu ja sitten hän hakeutuu katkaisuun, mutta pitkiä jaksoja hän on siis raittiina. Eikä humalassakaan ole mitenkään hankala, meille ainakaan.) Tänään aamupäivällä hän tuli pakettiauton kanssa ja tarjouduin auttamaan jätepuiden lastaamisessa. Siinä vierähti tunti pari kun kanniskelimme naulaisia homeisia erimuotoisia kalikoita konttiin (niistä parhaat palat oli sahattu jo aiemmin ja viety kellariin saunapuiksi). Meidän poika, nyt 1v 8kk, auttoi kantamaan, hän kiiruhti kasan ja pakun väliä aivan tohkeissaan ja väsymättä koko aamupäivän. Minäkin nautin suuresti työn mutkattomuudesta ja siitä kuinka se vääjäämättä eteni ja kasa hupeni. Naapurin mies kantoi vähän isompia sylillisiä kerrallaan, puheli harvakseltaan niitä näitä, kalvas aurinko helotti pilvien lomasta. Lopulta vihoviimeinenkin kalikka oli autossa ja talon pääty lopulta, vuosien jälkeen, aivan viimeistä myöten tyhjä ja siisti, kasan tilalla vain kostea, nurmeton läikkä. Naapurin mies käveli verkkaisesti kohti pakettiauton etuosaa, ja lopuksi kääntyi vielä meihin päin ja hänen naamansa levisi yhtäkkiä säteilevään hymyyn kun hän sanoi: "Me tehtiin se."

Boing

2009-05-20T09:40:00.002+01:00

Kun perustaa ensimmäistä kertaa kodin, voi ostaa pussillisen kumilenkkejä. Ikään kuin vaihtokassaksi. Sen jälkeen ei kumilenkkejä tarvitse ostaa, niitä tulee joka paikasta, se viisitoista vuotta vanha pussi on täysi, vaikka siitä ottaa kuminauhan tai pari joka päivä. Lopulta pussi hapertuu. Kumilenkit voi siirtää toiseen pussiin. Nyt on vihreitä, punaisia ja keltaisia kumilenkkejä, alunperin oli vain punaisia.

Kun tulee lapsi, kumilenkkien tarve kasvaa. Täytyy kääriä monenlaista huomisen varalle. Lapsi venyttelee kumilenkkejä niin että ne räpsähtävät kipeästi hänen sormilleen tai huulilleen. Hän oppii syyn ja seurauksen lain, alle kaksivuotiaana hän osaa välttää niiden laukeamisen iholleen. Hän laittaa niitä suuhun ja mutustelee ja muljaa kielellään. Hän keksii, ehkä isän hienoisella avustuksella, että ne soivat. Hän pingottaa kuminauhan ja rämpyttää sitä sormellaan, silmät nauliutuneina isään, enkö ole ihmeellinen, isä? Kumilenkkejä ei vieläkään tarvitse ostaa, sillä lapsen tultua pitää ostaa enemmän ruokaa, ja tulee sitä paitsi kokattua kotona säännöllisemmin, jopa tuoretta parsaa, kumilenkkejä kertyy aina vain enemmän. Vessan lattialle kulkeutuneet kumilenkit, ja ne kumilenkit jotka uivat siinä tiskipöydän kohdassa johon aina tuppaa kerääntymään epäilyttävä lammikko, niitä ei tarvitse pestä ja tallettaa, ne voi huoletta heittää roskiin.