Vetinen raportti

Kävin kävelyllä... oliko se eilen? Täytyi olla, koska tänään olen lähinnä yrittänyt asentaa uudelle koneelleni työhuoneen skannerin ajuria, toistaiseksi onnistumatta, ja roikkunut facebookissa (yrittänyt? siis tehnyt sen minkä voin. Roikkunut? No, hitsi, ollut siellä, käynyt monta kertaa, turha ruveta vääntelemään!). Piha oli muuttunut hyllyväksi saviliejukoksi. Liukasta kuin liukumiina. Asfaltti kiilteli, luonnon valoa riitti hieman niin etten pudonnut Vantaanjokeen, joo, se olikin aivan hilkulla, ainainen uhkatekijä, sorsat harmajat teitä tuijotin uimarannassa. Lapsia suuressa hiekkakasassa - onko ideana että kesään mennessä lapset ja eläimet levittävät tuon kasan uudeksi beachiksi? Nerokasta. Oli hyvä hengittää. Lämmintä.

Mulla oli ehjät kumisaappaat! Pistelin niillä, hiiitaaaasti kaikkein märimmistä kohdista, tulvivista sadevesiurista joita oli kovertunut mutaisiin pöheiköihin, läträsin oikein, läl läl lääry, aah, ei kumpparit aina ole ehjiä! Märät korret kiertyivät, hiertyivät varsien ympärille. Miten ihmeellisesti lieju kupliikaan! Kuinka märäksi ja mustaksi voi ulkomaailman jokaikinen yksityiskohta käydä? Kuinka läpikotaisin vettyä? Kävellessäni takaisin Tuomarinkylän kartanolta sillan tienoilla alkoi sataa kaatamalla, paiskomalla, riettahasti! Arvelin että talvitakki pitää mut sisäisesti kuivana vielä ainakin sen kymmenen minuuttia joka kestää lompsia kotiin. Ja pitihän se. Tienpientaret kasvoivat tuoreita voikukan lehtiä, kas, kukkiiko pian leskenlehti! Outoa, päivitteli pieni ääni jossain hupun sisämaastossa, mutta en jaksanut kuunnella, polskuttelin menemään, vähissä väreissä, hiutuvassa valossa, sateen seinien läpi. Koti-ikkunassa paloi keltainen valo.

Ruumiselämän aamu

Tuoretta ruisleipää ja mustaa kahvia. Ahh. Kun työhuoneelle tultuani tajusin että leipä on vielä lämmin, tarjosin siitä kaikille muillekin täällä toimistolla - työhuoneeni on erään järjestön tiloissa. Mulle tuli siitä leivän jakautumisesta yhtäkkä tavattoman hyvä olo, varmaan parempi kuin niille jotka saivat vain leipää. Vaikka en voikaan tietää mitä kukakin sai. Mä en ole aikoihin jutellut täällä kenenkään kanssa ja yhtäkkiä ihmisiä oli siinä ympärillä, kahvikupit höyryten. Leipiä voidellen, siirtymässä omaan perjantaikokoukseensa, tohkeissaan lähestyvästä viikonlopusta, painoon saadusta henkilöstölehdestä, pikkujouluista, lapsen kaverisynttäreistä. Joku puhui käytävällä suomenruotsia puhelimeen ja kaksi kieltä sorisi yhtä aikaa. Lämpimiä, eläviä ihmisruumiita, värähteleviä olentoja joiden ihmisruumiilta oli juuri värjätty tukka sähäkän punaiseksi, jotka olivat tänä aamuna kaivaneet kaapista isänpäiväksi saadun kauniin villapaidan, jotka rakastavat mustan juoman kitkeryyttä ja hajua ja sitä rituaalia kun ruumiit istuvat korokkeen ympärille ja ääntelevät yhdessä ja kallistavat kitkerää nestettä sisäänsä.

Olin unohtanut että tänään on vähän aikaisempi aamu, mutta heräilimme pojan kanssa silti rauhassa, hihitellen. Poika rötkötti eteisen lattialla pitkin pituuttaan ja minä kiskoin haalaria hänen ylleen ja hän selitti omaa sujuvaa siansaksaansa jonne eksyy tuttuja sanoja sekaan. Ankka, eukka, hanska, peukalo paikoilleen. Näin ettei hänen pyrkimyksensä ollut vastustella, vaan tehdä tästäkin tilanteesta leikki, sitä paitsi mikä voisi olla hauskempaa kuin makailla eteisen lattialla, olla vaan oma ihana itsensä, sykkivä ja säkenöivä elävä ruumis. Lopulta olimme vain pari minuuttia myöhässä. Lasta katsellessa sitä ei ole vaikea tajuta: hän nauttii täysin siemauksin silkasta olemassaolemisesta. Miltä asiat tuntuvat, kuulostavat, näyttävät, maistuvat, ah, silkkaa nautintoa maata täysissä pukineissa eteisessä, kuumissaan, lumessa, liejussa. Miltä minä itse tunnun, minä jolla ei ole vielä taakkanaan monia muistoja eikä ajatuksia, tämä hilpeä vaaleanpunainen kiinteän ja kimmoisan tuntuinen haaroittuva hökötys jonka olen saanut leikkittäväkseni, miltä tunnun kun heittäydyn sanomalehden päälle ja kiemurtelen niin että kulttuurit ja ulkomaat vääntyvät rätisten suureksi kierteiseksi mytyksi.

Katso vaikka

Työhuoneen ikkunasta, kaihdinten välistä näkyy vastapäisen kerrostalon seinä, talo on punatiiltä mutta valo niin vähäistä että se näyttää harmaanruskealta, muutama kalju lehmuksen ranka, kaistale ei minkään väristä taivasta.

Ihmettely alkoi vähitellen tänä syksynä iltojen pimetessä. Ihmettelin, kuten olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset valittavat säästä ja pimeydestä, kun ne ovat elämän perusehtoja, ainaisesti toistuvia täällä pohjoisessa. Niinkuin miehen Lapissa asunut mummo, joka vielä 90-vuotiaan kokemuksella jaksoi joka talvi päivitellä, että miten tätä lunta on niin paljon, ihan liikaa. Mutta pakko minun on ollut myöntää, että en minäkään ihan ristiriidatta elä pimeyden kanssa. Tänäkin syksynä asui sydämessä pieni hirvitys, että miten taas selviän kaikesta, miten jaksan hiipuvilla voimilla hoitaa kaiken mitä arki tuo. Tietenkin sitä tietää että selviää, ellei sitten kuole, mutta se mielen mataluus, kaksivuotiaan vaatimukset ja pelkän roskapussin viemisen työläys väsymyksen keskellä hirvittivät. Niin, en ole kuitenkaan ihan tiennyt, miten elää pimeyden kanssa, kun tämä maailmakin on semmoinen että se vaatii usein kovimmat suoritukset pimeimpään aikaan.

Toissa talvi, kun poika oli syntynyt syksyllä, oli raskas, yksinäinen, musta ja uneton. Jaksoin päivästä toiseen, syvästi masentumatta, siltä tuntuu, vain sen avulla että parhaani mukaan palasin nykyhetkeen kun kykenin, elin lyhyiden valon ja rakkauden välähdysten ja mustan huumorin voimalla. Siitä talvesta jäi jäljelle pimeän pelko. No, viime aikoina olen tajunnut, että oikeastaan se vaan paljasti mulle sen ristiriidan, joka mussa on kauan elänyt. En ole sitä myöntänyt itselleni silloin, kun olen nauranut valittajille ja yrittänyt jaksaa painaa pitkää päivää. No, nyt mä en enää voi kauheasti yrittää, koska mä en jaksa. Enkä jaksa kauheasti yrittää piristää itseäni erilaisin keinoin, se olisi ristiriidassa sen kanssa miltä musta tuntuu - kaipaan lepoa, rauhaa, en piristystä. Mutta miten levätä, kun on pakko tehdäkin asioita? Ihmeekseni olen kumminkin huomannut, että työni helpottuvat ja vähenevät vuoden loppua kohden, jotain on menossa ihan oikein, vaikka en ole mitenkään yrittänyt vähentää töitä.

Hiljentymisilloissakin on puhuttu pimeydestä. Moni on sanonut että läsnäolemalla, hiljentymällä pimeydestä voi jotenkin nauttia, asettua siihen. Olen kuunnellut ja nyökytellyt, että juu kyllä minä pimeyden hyväksyn mutten kuitenkaan ihan selkeästi tajunnut, mitä se voisi olla. Ehkä olen huomaamatta käsittänyt sen niin että olemalla läsnä nykyhetkessä voin jotenkin ohittaa pimeyden! Hahaa! Sepä olisikin. No, viime viikolla joku taas puhui aiheesta ja sanoi lopuksi vaan että pimeys on rauhallista, katso vaikka. Katso vaikka.

Joku vaan osoittaa jotain mikä on aina ollut mun edessä ja sitten mä yhtäkkiä katson. Ihan kuin ensimmäistä kertaa. Katson, katson taas tuota väritöntä taivasta ja tummia runkoja ja punatiilikerrostaloja, mä en ole koskaan tykännyt punatiilestä, itken taas valtoimenaan, niinkuin usein viime päivinä, helpotus on niin suuri, helpotuksen koski heittelee kiviä pois tieltä. Mä tunnen sen! Katso hämärää, katso pimeää! Älä katso pois, katso sitä. Anna silmien levätä, lepo, eikö se ollut juuri sitä mitä kaipasin? Tuossa se on, tässä. Voi luoja.

Ihmeellistä, ihmeellistä. Loppuu taas sanat. Lepo on tässä. Lepo ei olekaan tekemistä, ei se vaadi makaamista, sopivasti aseteltuja sohvatyynyjä, voin levätä kesken kaiken, vaikka minuutin välein, tuossa hämärässä. Silmät hakeutuvat kuin itsestään ulos. Tai milloin ei ole ikkunaa, johonkin hämärään nurkkaan. Tihku, parkkipaikan yllä lepäävä harmaa ei mikään, tuo ankeus tuolla josta olen etsinyt jotain, ehkä jotain vinkkiä, piristystä, se onkin kaikessa tapahtumattomuudessaan juuri oikein. Sanoisin sitä kauniiksi, se tuntuu siltä miltä kauneus tuntuu.

Nainen, mies.

Mies, nainen. Mies ja nainen. Mies. Nainen. Nainen, mies. Niin, eihän täällä muita olekaan, paitsi tietysti välimuotoja. Ja jossain ulottuvuudessa ei ole kahta, vain yksi.... tää asia on mielelle niin hankala käsittää että en sano enempää, hengitän vaan.

Olen viime aikoina tavannut aika hurjia naisia. Yli nelikymppiset (tai jotain, suunnilleen) naiset, jotka ovat jo pitkään harjoittaneet läsnäoloa, hiljentymistä, pelkistymistä, he ovat... vaikea keksiä mitään sanaa joka ei määrittelisi liikaa, parasta siis puhua vain mun omasta kokemuksesta. Mä näen, kuulen, aistin heissä sellaista voimaa ja rohkeutta jolla ei ole paljonkaan tekemistä noiden adjektiivien arkimerkityksen kanssa. Näen sitä, kun henkilö muuttuu vähemmän kiinteäksi, sellaiset asiat kuin odotukset, toiveet ja pelot menettävät merkitystään, ei ole enää mitään mistä pitää kiinni, ei halua eikä kykykään todistella mitään, ihmisestä tulee koko ajan vähemmän henkilö - ja enemmän todellinen. Se näyttää hetkittäin, mielen näkökulmasta, ihan hullulta. Mutta se on ihanaa. Ja kauheaa ja pelottavaa. Ja ihanaa. Ihanaa istua tällaisen naisen lähellä. Mä en ole varmaan joskus aiemmin edes pystynyt aistimaan tällaisia asioita, näkemään sitä kun joku todella muuttuu, tai pikemminkin vähenee, jotenkin katoaa ja silti on enemmän olemassa, vaarallisempana kuin koskaan :). Nyt mä näen sen, koska jollain tasolla se on koko ajan tapahtumassa mullekin, mä tulen vähän jäljessä, katselen ja aistin, ihaillen, ei iällä tietenkään lopulta ole merkitystä mutta ihan kuin käännyttäessä "keski-ikään" olisi jokin mahtava mahdollisuus, jos siihen on valmistautunut, mahdollisuus luopua... luopua niin monista naisen elämää raskauttavista paineista. Äh, latteasti sanottu. Luopua melkein kaikesta mistä voi luopua. Luovuttaa vaan. Ei se helppoa näytä olevan, mutta väistämätöntä, jos on elänyt niin että sille avautuu tilaisuus. Se jokin tapahtuu melkeinpä pakon edessä. Multa loppuu sanat tän aiheen kanssa! Joo, on mahdollista puhua luovuttamisesta, mutta se mitä aistin, että on tullut ja tulossa tilalle, sen tilalle mistä on luopunut, siihen tyhjyyteen, sitä mä en osaa kuvata, mutta mä tunnen sen luissani ja ytimissäni. Aavistuksia siitä, huminaa. Olen vaan kiitollinen että saan kohdata tällaisia naisia.

Ja miehet. Miesten kanssa mulla on viime aikoina ollut vähän erityyppisiä kohtaamisia. Itse asiassa en osaa tyypitellä näitä kohtaamisia mitenkään, niitä on niin monenlaisia, mutta merkityksellisiä. Oman puolison kanssa meillä on jännä tilanne. Ikään kuin kauhun tasapaino, mutta ei kauhun, ikään kuin me oltaisiin hiljaa, pidäteltäisiin vähän hengitystä, puoliksi peloissaan, toisaalta innoissaan ja valppaina, melkein rauhallisina siitä että kaikki kuitenkin tapahtuu ajallaa. Mitä on tapahtumassa? Kuka tuo toinen on? Odotuksia ja vaatimuksia on tippumassa pois, kysymyksiä, ihmettelyä nousemassa. Ja sitten toisaalta, ihan tavallista arkea, ihan hyvää, sotkuista, yllättävää, rasittavaa, hauskaa, monenlaista. Tulee vastaan muita miehiä, miehiä yhtä kaikki, sellaisia jotka katsovat levollisesti, iloisesti silmiin, silloin kun katsovat, ilman odotuksia, nautimme vaan siitä hetkestä kun olemme siinä ja puhelemme jostain, silmät, levolliset valppaat pehmeät pälyilemättömät, tai ujot mutta siitä huolimatta rohkeat, silmät ovat niin kauniita, komeita. Oikeasti tietysti se koko olemus, läsnäoleva pelkistyvä olemus. Silmissä on kohtaamisen paikka, yksi niistä. Miehet! Taidan rakastaa miestä.

Tunnustuksia

Edellisen merkinnän pulmaan löytyi tuttu vastaus: kun et muuta voi, joogaa. Kyllä aina löytää 10 minuuttia sieltä ja toisen täältä. Se auttaa kaikkeen, jos ei heti, niin kohta. Ja toinen vastaus löytyi nukkuma-asennosta, jonkun vinkistä muistin että viime raskaudenkin aikana virittelin tyynyjä selän taa siten että voin nukkua n. 45 asteen kulmassa, en suoraan kyljelläni mutta en selällänikään. Silloin maha ei paina mutta selkä lepää laajalla pinta-alalla eikä paino/jännitys keskity sinne lapojen väliin.

Muutama päivä sitten olin vielä ihan ihmeissäni, että eihän tämä ole todellista, mitään ratkaisua ei ole! Joka aamu vain herään pahempaan oloon! No, ei se tosiaan ollutkaan todellista, ja tällä kertaa kyllä tiesin sen sisimmässäni, että jos mä en nyt heti tiedä ratkaisua niin ei se mitään merkkaa. Jos vain olen valppaana niin jokin ratkaisu tulee luokseni. Eikä tässä nyt niin ihmeitä tarvittu, kuuntelin vaan ruumistani ja toisten vinkkejä. Kiitos niistä.

Sain W.:lta tunnustuksen, kiitos W.! Mä luen säännöllisesti melko harvoja blogeja joten en ehkä keksi seitsemää, jokunen jolle sen muuten antaisin on jo saanut tunnustuksen monta kertaa, ja pari lempiblogeistani on ollut hiljaa jo kuukausia... mutta tässä ne tunnustukset tulevat, tässä hetkessä, täydestä sydämestä:

Juhanan Aamiainen ruohikolla - tää blogi on mm. auttanut mua löytämään terveellisemmän ruokavalion, saanut meidän perheen (ja muutaman mun vaikutuspiirissä olevan ystävän ja sukulaisen) syömään tarpeeksi D-vitamiinia, ja osaltaan auttanut mua migreenin parantumisessa. :) Kiitos!
Laurin päiväkirja - polveilevia mutta silti hyvin selkeitä katseita elämän hyvään ja määrittelemättömään. Erityisen kaunis merkintä.
Itse blogista Olen mitä olen - timanttisia ja säälimättömiä tiivistyksiä. :)
Niklaksen valokuvablogi Taivasalla - kotikontujen häikäisevää kauneutta.

Kappas, miehiä! Ehkä lopetan tähän tällä kertaa, se tuntuu jotenkin sopivalta ja kuvaavalta mun elämässä juuri tällä hetkellä. :) Huomenna listassa olisi ehkä ollut monta naiskirjoitajaa.

Ja sitten tunnustukseen kuuluvat seitsemän asiaa joita lukijat eivät tienneet minusta (ehkä mä voin tähän laittaa vain neljä kun jaoin tunnustuksiakin vain neljä? :) Katsotaan.)
1. Olen 170 cm pitkä - hahaa, ketä yllättää! Mutta ette tienneet!
2. Isoisäni oli aikanaan kuuluisa mies
3. Mulla oli pienestä pitäen vahvat silmälasit mutta kävin laserleikkauksessa v. 2004 (hm, en muista maininneeni mutta en ole varma...)
4. Ideat vähissä. No, pelastin kerran mummoni joka oli saanut kohtauksen. Mutta tulin kylään myöhässä, hän sai odottaa lattialla, ja mua hirvitti kyllä koska olin myöhässä siksi että itse asiassa olin meinannut kokonaan unohtaa mennä...
5. Nelivuotiaana sanoin että haluan isona olla äiti, vain äiti. Mutta toisella kertaa kysyttäessä (taide)maalari. Kohtalaisen hyvin tiedetty.

Noni! Nyt pitää lopettaa ja sulkea kone ja mennä pötkölleen. Flunssassa täälläkin.

Akuutti kysymys

Pulma on seuraava: Olen viimeisen viikon kahden ajan herännyt aamuisin päänsärkyyn. Ensin ihan lievään, sitten vähitellen vähän kovempaan. Se on mennyt ohi syömällä aamupalaa ja vähän venyttelemällä. Eilen särky oli jo hieman kovempi eikä mennyt ohi koko päivänä. Huomaan että tää liittyy nukkuma-asentoon: nukun yleensä suurimman osan yöstä kyljelläni, mutta nyt tää asento aiheuttaa sen kivun. Testailin sitä eilen illalla vähän perusteellisemmin ja huomasin ainakin, että yläselkään, lapojen väliin, selkärangan ympärille syntyy siinä asennossa voimakkaan tuntuinen jännitys, joka säteilee ylöspäin. Korjailin asentoa ja tyynyjä mutta se ei juuri muuttanut asiaa. Aiemmin kun oli samantapaisia ongelmia, käytin tempur-"kulmatyynyä" mutta se ei silloin ainakaan ratkaissut asiaa. Sittemmin olen kokenut hyvänä pari tyynyä jotka muokkailen pään ja niskan alle sopivaan asentoon. Mutta nyt en löydä hyvää asentoa.

Tällä kertaa kipu voipi liittyä muuttuneseen kehon painopisteeseen, tuo maha kun alkaa olla jo ihan hyvän kokoinen. Viime yön nukuin sitten selälläni, ja heräsin hyvinvoivana. Se varsinainen pulma: mä en todennäköisesti pysty enää kovin pitkään nukkumaan selälläni kun maha kasvaa entisestään. Mahallaan en tietenkään voi nukkua, enkä ole sitä koskaan osannut, eikä mun niskakaan kestä sitä asentoa. Joten mitä tehdä?

Tähän nivoutuu myös se että en ole pystynyt käymään pilateksessa säännöllisesti kahta kertaa viikossa kun aina joku on ollut kipeänä tai on tullut muu este. Nyt olen hankkinut pilates-dvd:n ja ihanan Joka naisen joogakirjan ja aikomukseni on taas tehdä vielä enemmän kotona. Vaikka täällä on kyllä kaikkea muuta kuin ihanne-olosuhteet niihin puuhiin! Postimerkin kokoisella alueella lelujen ympäröimällä alueella saa pousailla! :)

Silti tuntuu että tarvitsen nyt hyviä vinkkejä ja ehkä jotain ammattilaisen apua... jos mieleenne tulee hyviä nimiä, ei oikeastaan väliä onko hieroja naprapaatti fysioterapeutti vai mikä, kun vaan olisi asiansa hyvin osaava ihminen jolla on hyvä intuitio. Mä olen käynyt niin paljon kaikenlaisissa jutuissa joista ei ole ollut mitään hyötyä... nyt on ehkä sikäli helpompi tilanne kuin ennen, että tää ei ole kroonistunutta kipua, tähän saattaa joku pienikin juttu (yhdistettynä säännölliseen oikeanlaiseen liikuntaan) auttaa. Niin että laittakaa kommenttia tai postia jos tulee jotain mieleen. Kiitos kun luit.

Naapurit haastaa

Eilen aamulla istuimme aamiaispöydässä, kun naapurin mies ilmaantui moottorisahan kanssa keittiön ikkunasta avautuvaan pikku metsikköön. Meinasin saada sydärin, niin sanotusti. Ei mennyt monta sekuntia kun mies oli kaatanut yhden nuoren haavan ja oli jo pilkkomassa sitä kun mies ehti mukaan.

Oli naapuri siitä aiemmin jo puhunut, että oli vuokraemäntämme kanssa miettinyt jonkinlaista harvennusta. Mä en voi käsittää harventamista, miksi metsiä pitää harventaa? Ymmärrän että ihan talon vierustalla ei kannata olla puita, kun ne rapauttavat rakennusta, ja että jossain on kiva olla aukea kohta, jossa voi vaikka pelata jalkapalloa. Ymmärrän senkin, että jonkun näkymän tieltä joskus raivataan pieni aukko. Mutta metsäinen rinne, jo pitkään luonnontilassa, joka sopivasti estää sen että saisimme katsella suoraan sen takana olevan taloyhtiön asukkaiden olohuoneisiin? Kysymyksiä, joihin en tule saamaan vastausta. En sellaista, jossa olisi mielestäni mitään järkeä. Huomasin, että tunsin itseni uhatuksia. En tiedä miksi aina samaistun puihin, kun puita kaadetaan, musta tuntuu kuin minuun kajottaisiin, kuin minun elintilani kävisi vähiin, happi alkaisi loppua. Kyllä mä toisaalta tunnen myös sen hyvän ja hurman joka on puutöissä, puiden kaatamisessa, runkojen pilkkomisessa, tuoreen puun tuoksussa, halkojen hakkaamisessa, risujen raivaamisessa, siinä on myös jotain ihan luonnollista hyvää.

No, mun mies sai sovittua niin että hakkuut koskivat sitten lähinnä yhtä vanhaa miehen ruumiin paksuista vaahteranoksaa joka ulottui talomme harjan yli, sekä tontin reunalla paria haapaa jotka kallistuvat naapurin puolelle ja joista toinen ilmeisesti olikin jo vähän laho.

Naapurin mies itse katsoi tietenkin olevansa hyvällä asialla ja auttavansa meidän 90-vuotiasta vuokraemäntää, jolla toki on sananvalta tontin asioihin, ja naapuri oli siis puhunut asiasta jo aiemmin mun miehen kanssa, mutta mulle asia ei ollut mitenkään selvä enkä oikeastaan tiennyt, mitä hän tarkalleen aikoo.

Vuokraemäntä kävi pihalla katselemassa miesten hommia ja totesi, että toiset naapurit olivat toivoneet rinteessä kasvavaa vanhaa vaahteraa kaadettavaksi, kun se tuottaa heidän pihalleen niin paljon "roskaa". Roskaa! Mulla oli pala kurkussa. Vanha tuttu ajatuskuvio hiipi väkisin päähän: ihmiset ovat hulluja, hulluja! Mä haluan pois, mutta ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Koko maailma on kansoitettu tällä hulluudella, viimeistä neliömetriä myöten...

Mä en ole mitenkään erityisen kiintynyt tähän mökkiin, tykkään asua tässä, naapurit ovat pääsäätöisesti mukavia, mutta voisin asua muuallakin. Se mitä mä rakastan on se että joka puolella on puita, vanhoja, arvokkaita, hengittäviä puita, ja kun katson ulos ikkunasta voin hengittää niiden kanssa. Ero siihen kun asuin Sörnäisissä on hyvin fyysinen ja konkreettinen: pystyn iltaisin, töistä tultuani, rentoutumaan ja rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin aiemmin, kun ikkunoista näkyy muuta kuin peltikattojen, piippujen, ikkunoiden neliömäisiä muotoja. Puiden lehvästössä ei ole mitään tarkoitusta, informaatiota eikä häiriötä.

Tiedän ettei mun sisimpäni ole lopulta riippuvainen mistään, mussa on kaikki se kauneus ja häiriöttömyys jota koskematon luonto peilaa. Mutta minussa on myös kaikki häiriö, olenhan kaiken sisältävä, ja jos ulkoinen peilaa lähinnä niitä häiriöitä, ei mun ole niin helppo pysyä häiriöttömässä tilassa. Siksi... on hyvä jos voi olla hyvin selkeä ulkoisen suhteen, oli se sitten ihminen tai muu olosuhde tai tilanne, ja olla valmis luopumaan kaikesta mikä tuottaa liikaa häiriötä.

Naapurin mies on taas tuolla meidän pihalla, hakkaa nyt kaadettuja runkoja haloiksi, vanhan emännän polttopuiksi, kiitos siitä hänelle. Mussa meinaa herätä häiriö, ja sellainen tunne että asiat luisuvat hallinnasta, vaikka näen ettei hän ole enää omin päin kaatamassa mitään. Kun sanon kiitos, häiriö vaimenee.

Huu

Päätin, tai huomasin, että tänään en mene töihin. Join tässä pojan hoitoon viemisen jälkeen rauhalliset kahvit ja lähden kävelylle Haltialaan. Wanhassa Pehtoorissa on lounaaksi makaroonilaatikkoa tai sienikeittoa.

Olen ollut viime aikoina niin paljon sisätiloissa, että tuntuu kuin jokin aisti olisi vähän turtunut. Kauneusaisti. Omassa mökissä ja työhuoneella hiipparoidessa ei kohtaa kovin henkeäsalpaavia näkymiä, vaikka tietysti mikä tahansa voi olla kaunista ja vaikuttavaa. Mutta kuten sanottu, kun pyörii koko ajan samoissa nurkissa, turtuu helposti. Ehkä siinä on sitäkin... varon lähtemästä analyysiin... että myös itsen sisälle jää pyörimään asioita joihin ei ole enää helppo saada uutta näkökulmaa.

Musta tuntuu että olen lähdössä seikkailuun.

Asioiden kanssa olemista

Poika ei olisi aamulla tahtonut lähteä hoitoon. Hänellä on semmoinen vaihe ettei hän halua lähteä minnekään, hän haluaa aina vaan jatkaa sitä mitä on milloinkin tekemässä. Pistää kampoihin koko pitkulaisen laihan olemuksensa voimalla, muuttuu purppuranpunaiseksi kaareksi. No, minä sulloin häntä kalsareihin ja puuroa häneen ärtymyksen voimalla, en tiedä mistä se tänä aamuna tuli, sitä vaan oli. En voinut sille mitään, se aina hiipi jostain. Tyydyin kertomaan itselleni noin kolmekymmentä kertaa eri tilanteissa: ärtymystä, ärtymystä, ärtymystä. Ärtymystä, ärtymystä. Se tuntui pysyvän jossain näkymättömissä aisoissa tuolla jatkuvalla muistutuksella. Lopulta oltiin autossa ja olo oli selkeä. Kas, ärtymystä.

Asioiden nimeäminen on mulle kuin (vaihtuva) taikasana. Mun ei tarvitse yrittää mitään eikä muuttaa mitään eikä moittia itseäni mistään. Kerron vaan itselleni, että jännitystä. Ärtymystä. Pelkoa. Kuvotusta. Jännitystä. Kun olen valpas, huomaan näitä tiloja häilähtelevän, vähäisinä mutta kuitenkin voimia vievinä, hyvin usein, ne muuttavat muotoaan, muuntuvat. Usein nimeäminen muuntaa ne joksikin muuksi jolla ei ole nimeä, se on rauhaa tai helpostusta (hehe, kiva kirjoitusvihre) tai ei mitään. Toisinaan tunnetila tai tuntemus jatkuu nimeämisestä huolimatta, mutta se ei pääse ikäänkuin niskan päälle, ja mä olen jo oppinut että jos pysyn kyllin tietoisena, niin kyllä se jonain päivänä, jonain vuonna kuitenkin muuntuu. Joksikin. Keräkaaliksi!

Ruumiin jännityksiä olen jo pitkään havainnoinut, ja tietysti kirjoittanutkin niistä monesti. Siitä on tullut arkinen tapa, sata kertaa päivässä pudotan pois sen jännityksen jonka voin, tai sitten vain nimeän sen, jos en voi luopua. Tajusin eilen töistä palatessa, että nää konstit ovat tullut vähän helpommaksi, hitusen automaattisemmaksi. En enää kärvistele (ainakaan usein) sitä että jännitystä on. Joskus siitä on helppo luopua. Jos luovututtaa. Toisaalta... en yritä luopua. Helpotuksen tunne hyökyi päälle; se mitä mä teen ja olen, se riittää, asiat muuttuvat. Ja vaikka eivät muuntuisikaan, mä itse en pidä niitä enää niin... tähdellisinä.

Tietokoneen äärellä istuessani saatan vaipua merkilliseen, turtuneeseen tilaan, en muista venytellä, voin istua kolme tuntia paikallani kunnes huomaan että hirveä pissahätä. Mutta musta tuntuu että sekin asia on muuntumassa, ei mulla mitään todisteita ole (paitsi että juuri äsken venyttelin, hähää!) mutta siltä vaan tuntuu.

Hm

Vietin useita päiviä mahataudissa. Ai että oli auvoisaa! Se sattui olemaan semmoinen tauti että se äityi kipeäksi vain jos olin liikkeellä. Makoilin kolme päivää mukavasti sohvalla ja luin Pullmanin Kultainen kompassi -trilogian yhteen soittoon. Mitä nyt välillä pojalle vähän Puuha-Peteä. Hetkittäin ihmettelin että saako mulla nyt olla näin ylellistä, eikö mun pitäisi enemmän osallistua kotihommiin, kokeilin tehdä jotain ja kohta palasin kaksinkerroin sohvalle. Join kahvia, lihalientä, aah, söin banaania, suklaata, muutamia oliiveja, vähän riisiä. Kaikki maistui jumalaiselta nälkäisenä. Mulla on sellainen outo piirre että tunnen sairaana ollessa yleensä kovaa nälkää ja söisin vaikka kuinka, myös silloin kun se ei tee hyvää. Isänpäivä oli hankala kun silloin oli herkkuja tarjolla enkä osannut vastustaa, ja siksi tauti varmaan vähän pitkittyikin. Joskus mun mahataudit jäävät päälle kun en älyä lakata antamasta pöpöille ravintoa.

Otin viime viikolla nyt lopulta sitten sen sikarokotteen. (Jos mahatauti ei olisi alkanut jo ennen sitä, epäilisin nyt ehkä että se aiheutui siitä rokotteesta... ja ihan samat sanat sanoi flunssan sairastanut isäni :)) Jouduin kyllä käymään rokotukseen menemisestä aikamoisen sisäisen (ja useita ulkoisia) keskustelun. Mä en usko näissä asioissa oikein ketään. En virallista tietoa, en median pelottelua, en lääkäreitä, en näitä rokotteen vastaista kampanjoita jotka myös ovat saaneet pelottelun ja omituisen vihjailun muotoja. Se johtuu kai mun henkilökohtaisesta historiasta... molemmat vanhempani ovat lääkäreitä ja mä olen kasvanut, oikein läpeensä marinoitunut lääke-tieteellisessä (tavuviiva tahallinen) maailmankuvassa jossa joka vaivaan on kemiallinen ratkaisu. Lääkkeet eivät ole kuitenkaan ratkaisseet oikein mitään mun terveydellisiä vaivoja, vaikka tietysti helpottivat vaikkapa astmakohtauksia. Koin lapsena ja vielä vähän vanhempanakin loukkaavana sen että kun mulla on hätä tai kurja olo, vanhemmat eivät ikään kuin kestäneet sitä vaan tahtovat heti poistaa sen lääkkeellä. No, he tekivät sen mitä uskoivat parhaaksi, tiedän sen, ja toisinaan tietenkin aiheellisesti. Minut se tie (joka oli tietysti ihan minun vastuullani siinä vaiheessa) vei esimerkiksi niin tiiviiseen särkylääkkeiden käyttöön että se todennäköisesti pahensi mun migreenejä aika tavalla. Sen jälkeen kun lopetin ne kokonaan viime keväänä ja migreenit hellittivät (useista eri syistä), en ole tarvinnut särkylääkkeitä enää mihinkään. Mä en siis "usko" lääkkeisiin koska mulla niihin liittyy se kokemus että ei ikään kuin kestetä toisen (tai omaa) vaivaa ja halutaan sen oman sisäisen tunteen takia vain jokin nopea ratkaisu... toki voin yhä käyttää lääkkeitä tarpeen tullen ja saada niistä apua, mä vaan en sen lisäksi vielä usko niihin. Mutta itse rokotteeseen. Minua on ihmetyttänyt kuinka siihen liitetään sujuvasti kaiken maailman vaivoja jotka ovat ehdottomasti seuranneet rokotteen sivuvaikutuksena. Netti pursuaa infoa josta ainakin mun on ihan mahdotonta erotella mikä on totta ja mikä ei. Mä tiedän kyllä että aistiva, herkkä ihminen voi joskus vaan tietää ja tuntea asiat omassa kehossaan, ja kunnioitan sitä, mutta ei muiden juttuja kannata uskoa. Ei edes omia juttujaan. Kuunnella voi. En saarnaa tässä muille (vai onkohan tässä sitäkin mukana?), selkiytän vaan asiaa itselleni... ehkä. Ehkä mä saarnaan, no, tältä se sitten kuulostaa, oletko saarnan tarpeessa? Huoh. En usko että tästä kyseisestä rokotteesta (tai rokotteista ylipäänsä) tiedettäisiin vieläkään kaikki tarpeellinen. Mä puntaroin aikani tuntemiani etuja ja haittoja raskauden kannalta ja lopulta menin ja otin sen piikin. Miksi mä sitten vielä vaahtoan? Niin, ehkä se onkin vähän turhaa, ehkä mun pitääkin nyt lopettaa, ehkä asia on loppuunkäsitelty tän naisen kohdalla. Tän kappaleen voisi vaikka pyyhkiä pois mutta jääköön tähän. Kirjoitettu mikä kirjoitettu. Näköjään tuohon kohtaan sohaiseminen herättää vieläkin yllin kyllin ajatuksia :).

Joo, tiedän että rokotteet on vähän eri asia kuin muut lääkkeet, monessakin mielessä.

"Kirjoitan läsnäolosta ja hiljaisuudesta käsin, parhaani mukaan" - tällaista tää on. Parhaani mukaan. Tunnen juuri nyt kropassani vähän muutakin kuin läsnäoloa :). Mutta sitäkin, joo, hiljaisuuttakin kyllä. Yhteen työasiaan pitäisi hyvin pian tulla ratkaisu, pitäs olla jo, eikä se ratkaisu ole vieläkään syntynyt. En oikein tiedä miten edetä. Tai no joo, tiedänpäs. Olla ja kuunnella kunnes oikea toiminta nousee.

Isäni sanoi muuten nyt vanhemmilla päivillään että "ylivoimaisesti suurin osa lääkkeistä on tarkoitettu pitämään sairastunut tyytyväisenä sillä aikaa kun tauti paranee itsestään". :)

Kysymyksiä, osa xxx

"Jostain on aina hyvä aloittaa, joka päivä. Olisiko läsnäolo elämän hyvälle sisälläni liikaa vaadittu? Voisinko sitoutua vaikkapa siihen, etten nouse sängystä ennen kuin löydän yhteyden ongelmattomaan elämään sisälläni, tai kiitollisuuteen jostain, jota saan tai olen saanut? Voisinko sitoutua viestittämään tämän jollekin ihmiselle elämässäni ensimmäisenä tekona joka aamu. Vastaanottajalla ei ole väliä, kissa kelpaa yhtä hyvin kuin koira. Jopa facebook kelpaa hätätapauksessa."

Se oli Laurin päiväkirjasta muutama päivä sitten, mutta minä sanon sen nyt, minä kysyn tätä nyt, vaikken vaivaudu edes sanomaan omin sanoin. :) Olen viettänyt pitkän viikonlopun Laurin ja Iinan retriitissä, hetken terällä, ihmetellen mitä tapahtuu seuraavaksi, kuunnellen hiljaisuutta, kuunnellen sellaista ihmisten puhetta joka nousee elämän totuudesta eli siitä mikä on kunkin tosi kokemus tai joskus vain tosi aavistus. Olen syönyt ja juonut niin hyvin, yksinkertaista ruokaa tilan omista aineksista ja katsellut kuinka kipuja ja ajatuksia nousee ja haihtuu. Palannut kerta toisensa, kärvistely nuivistelun jälkeen läsnäoloon. Ja mummo, rakas äitini, piti sillä välin niin hyvää huolta pojasta, että kun palasimme, poika vaan syöksyi iloissaan meitä halaamaan ja pussailemaan eikä ole protestoinut yhtään.

Nainen! Mies! Mä en ymmärrä meitä, teitä, mutta tämä koreografia on tosi ihmeellinen. Mikä meitä vetää toistemme puoleen? Hehee, älä vastaa, en vastaa, kuuntelen. Se soi.