Unta!

Viime yönä nukuin varmaan kolmen tunnin pätkän sikeää unta ihan omin voimin, ja senkin jälkeen torkuin moneen otteeseen! Tää on ennätys kuukausiin! Ilmeisesti olen edeltävinäkin öinä nukkunut hiukan. En ole ottanut nukahtamislääkettä peräti kolmeen yöhön, eikä mun ensi yönäkään tarvitse koska en ole lopen uupunut.

Mistä tämä johtuu? Olen käynyt pari kertaa hypnoosissa unettomuuden takia. Ehkä se alkaa vaikuttaa? Lopetin imetyksen, ehkä hormonitasapaino on normalisoitumassa? Viime yön unta edesauttoi varmasti se, että juoksin illansuussa tunnin hikilenkin. Mutta kun talvella kävin hiihtämässä, se ei silloin lainkaan taannut unta. Jotain on siis muuttunut, muuttumassa.

Tein myös ajattelulle myönnytyksen. Huomasin että ajattelen päivän mittaan monta kertaa: "olen uneton" tai "ensi yönäkään en saa unta". Totesin että nämä ajatukset ovat hyvin haitallisia, ja kun en kyennyt niitä estämään, päätin että joka kerta, kun ajatus tulee tai meinaa tulla, ja varmuuden vuoksi vähän useamminkin, ajattelen ääneen tai mielessäni: "Nukahdan hyvin. Nukun hyvin." En mä itse asiassa tiedä, onko sen sanominen mitään ajattelua, ei siihen liity mitään muuta kuin nuo sanat. Ei edes mitään tunnetta. Silloin unen kannalta haitallinen ajattelu yleensä lakkaa. Tääkin on vähitellen tuonut levollisemman ja luottavaisemman olon.

Kolopesijä

Ruokareseptit. Yhtäkkiä olen ihan tohkeissani, että on olemassa reseptejä, kirjat ja internet ovat pullollaan ruokaohjeita. Kaupasta saa mitä merkillisimpiä aineksia, seesaminsiemenistä ja chilipippureista etelän hetelmiin. (Ja jokin aika sitten musta tuntui, että kaupoissa ei ole tarjolla muuta kuin kammottavia esikäsiteltyjä valmismössöjä!) Huomenna on aikomukseni tehdä falafelpullia, kun vihdoin löysin niiden reseptin. Mä en osaa selittää miksi ruokareseptit tuntuvat yhtäkkiä niin ihmeellisiltä. Jotain ihmetystä siitä että paperilapulla tai internetsivulla voi olla peräkkäin pieniä mustia merkkejä jotka auki koodattaessa muodostavat toimintaohjeet kokonaiseen ruokalajiin. No mitäs siitä... onhan niitä raketinrakennusohjeitakin. Mutta se vaan on hienoa. Kiitos!

Tavalliset linnut. Takapihan metsäisessä rinteessä käy melske kun mustarastaat, punakylkirastaat, räkätit, talitintit ja sinitiaiset, punarinnat, naakat, harakat, varikset, fasaanit, sepelkyyhkyt ajavat kiihkoissaan toisiaan takaa, kantavat risuja, hiuksia ja heinänkorsia ylhäisiin asumuksiinsa, tonkivat rahisevaa lehtipeitettä, huutavat kuusten latvoissa. (Välillä olen kokenut että tää kaupungin lajikirjo on kovin yksitoikkoinen. Harvoin näkee uusia lajeja. Mainitsin tästä isälle joka on lintuharrastaja ja luettelin pihan lajistoa. No onhan tuossa jo, hän sanoi suopeasti.) Tavalliset linnut! Sepelkyyhkykin, kun se lepää puhelinlangalla kuin divaanilla, eleganttina kauluksessaan, huhuilee kaihoisasti. Naakka, kun se rävähtää jostain nurmelle kaikessa salaperäisessä harmaudessaan, nappaa toukan, nakkelee niskojaan ja huutaa lähtiessään: njäh! Mennä päivänä tuijottelimme pojan kanssa aivan vierestä vaahteranoksaan telakoitunutta punarintaa joka lauloi suoraan sydämestä - siltä se ainakin näytti, punainen rinta kaarella, kurkun höyhenet väristen. Siro nokka ei koskaan täysin sulkeutunut kiihkeiden säkeiden välillä. Se ei piitannut meistä, se lauloi!

...ja Saksalanharjulla tuulihaukka joka syöksyy alas pilvestä. Ja sinä, kun sun silmissä on ilvestä. (Vuokko Hovatta: Lempieläimiä)

Minähän en näinä päivinä tee juuri muuta kuin hoopoilen pojan kanssa ja laitan ruokaa. Siivoan sen verran ettei sotkua voi kutsua kaaokseksi. Muuten vain lepään, rentoudun ja meditoin. Vähissä ovat voimat, tai onhan minussa hurjasti voimaa kun jaksan valvoa. Tuntuu, että olen nyt löytänyt sellaisen rytmin, että jaksan. Lastekirja on jäissä, enkä ole tehnyt kasvimaalle mitään. Enkä monelle muullekaan asialle. Tuntuu, että olen löytänyt semmoisen olon ja kolon itsestäni, etten vaadi itseltäni enempää.

Veroilmoitus on pakko tehdä, vasen käsi tehköön. Itkuhälytin soittaa talitinttia.

Vaihtokauppa

Mahassa maatuu iso lasti kasvislasagnea. Ahhh. Mies toi kirjastosta mainion kasvisruokakirjan. Tajuan taas vähän enemmän siitä miten kasvissyöjän kannattaa syödä, ja varsinkin siitä että miten ruuista saa eri muotoisia. Olen ihan hyvä ruuanlaittaja ja osaan kyllä improvisoida kaikenlaista, mutta jos en saa välillä uusia virikkeitä, taannun kokkaamaan sitä samaa kasvislohkaremössöä vuoroin intialaisittain, vuoroin yrteillä maustettuna. Ruoka, ruoka! Poikakin tykkää, se istuu syöttötuolissa ja tuijottaa herpaantumatta, kun ne kaksi olentoa, jotka yleensä eniten hengailevat hänen lähistöllään, lapioivat erivärisiä ja -muotoisia kappaleita tikkumaisten esineiden avulla naamoissaan ammottaviin aukkoihin.

Nautinto on hyvää. Se on nautintoa. Joskus ei ole mahdollista saada niitä nautintoja, joihin on tottunut. Joskus on huono olo eikä voi juoda kahvia. Tai joutuu syömään ruokaa joka on vain mahantäytettä, eikä suo erityistä nautintoa. Tai joutuu syömään äkkiä, rääppästen jossain välissä. Tai juuri kun on laittamassa suuhunsa suklaapalan, itkuhälytin alkaa huutaa. Luulen, että mulle yksi kovimmista paikoista lapsen saamisessa on ollut se, että en voi nautiskella mielin määrin piintyneistä nautinnon lähteistäni. Se on tietysti mulle oikeasti vain hyväksi. On oikeastaan huvittavaa huomata, miten koville se toisinaan ottaa, miten ärsyttää kun ei saakaan sitä mitä odotti. Sitten hengittelen lähietäisyydeltä pojan kahden hampaan hymyä ja ajattelen, että niinpä niin, tässä diilissä menetetään nautintoja ja saadaan tilalle rakkautta. Aina en vaihtaisi, jos minulta joka kerta kysyttäisiin, mutta ei kysytä!

Sinä olet kuin

Heti kun olin kirjoittanut niistä kahdesta peräjälkeen toistuvasta päivästä, jotain tapahtui. Tai lakkasi tapahtumasta. Kun olin nähnyt kuvion. Joka toinen yö on edelleen uneton mutta en jaksa nyt kärsiä siitä niin. Jos rupeaa tulemaan kurja olo, sanon miehelle hänen töistä tultuaan, että nyt minä joko joogaan tai sitten rupean valittamaan. Hän yleensä ehdottaa joogaa. Harjoituksen jälkeen makaan parikymmentä minuuttia hiljaisuudessa tai kuunnellen rentoutuslevyä. Sen jälkeen olo on uusi.

Olen muuten jo kolmesti tänä talvena pysäyttänyt alkavan flunssan joogaamalla. Viimeksi eilen. Astanga joogalla siis. Tiedän jo, että kun kurkussa alkaa karvastella, mun pitää mahdollisimman pian tehdä kevyehkö tunnin mittainen harjoitus. Joka kerta on tepsinyt. Olo on sen jälkeen täysin terve. Harjoitus täytyy tehdä ajoissa - jos kuume on ehtinyt nousta, ei joogaa(kaan) suositella. Orastavaan migreeniin jooga tepsii myös. Ei yhtä varmasti kuin flunssaan, mutta usein kumminkin. Vaikka astanga on hyvin fyysistä, se ei nähtävästi ole samalla tavalla urheilua kuin joku toinen laji – jos lähtee lenkille alkavassa flunssassa, tulos on aika selvä. Ja migreenissä tekee yleensä mieli vain maata liikkumatta paikoillaan. Astangan tulihengitys tosiaan laittaa jotain liikkeelle kehossa. Ja mielen hiljeneminen luo tilaa paranemiselle.

Aikeeni oli kirjoittaa jotain runollista, koska olen edelleen kovin innoittunut Neljästä kvartetosta. Tämä merkintä oli vähän käytännönläheisempi. Mutta sanottakoon loppuksi kuitenkin, että runous on verraton väline, öö, ykseyden ilmaisuun.

Niinkuin lilja orjantappurain keskellä, niin on minun armaani neitosten keskellä. Niinkuin omenapuu metsäpuitten keskellä, niin on minun rakkaani nuorukaisten keskellä; minä halajan istua sen varjossa, ja sen hedelmä on minun suussani makea. 2:2-3

Muistan, kun joskus luin Korkean Veisun ja yhtäkkiä tajusin, että nuo eivät ole vain assosiaatioita tai vertauksia tai vastaavuuksia. Ne ovat... kirjaimellisia. Sanoja. Rakkaus on sitä että kaikki on yhtä. Hedelmät, liljat, orjantappuratkin, ne ovat sen lopulta saman asian ilmausta kuin miehen ja naisen välillä vallitseva rakkaus. Voi! En osaa ilmaista tätä täsmällisesti, tajuatteko mitä tarkoitan!? Sanat, kaikessa vaillinaisuudessaan, voivat näyttää sen mitä muuten on vaikea näyttää? Me emme ainakaan kovin usein, päivätajunnan tilassa, näe omenaa ja rakastettuamme samana asiana, mutta runo voi ilmoittaa sen olevan niin.

Odota aikaista pöllöä

Luen T.S. Eliotin Neljä kvartettoa. Tartuin siihen eilen illalla sillä mielellä, että millähän sitä saisi itsensä oikein väsytettyä. Voi jumpe. En saanut. Se on hieno!

Käteni syyhyävät. Tai vaikea sanoa missä se syyhy sijaitsee, kaikkialla soluissa. Syyhy lukea. Syyhy kirjoittaa. Syyhy tajuta. Eliot kirjoittaa olennaisesta. Se on innostavaa. On vaikeaa löytää yksittäinen tarpeeksi lyhyt kappale joka kertoisi mistä on kyse, joten tässä se kanteenkin lainattu:

Yhtäkkiä auringon pilkahtaessa,
vielä kun tomu on liikkeessä,
lehvistöstä kuuluu
lasten pidätelty nauru
äkkiä nyt, täällä, heti, aina -
naurettava koko murheen autio aika
joka jatkuu ennen ja jälkeen.

Eliotin Autio Maa oli synkkä, se kertoi juuri tuosta "murheen autiosta ajasta", joka jatkuu ja jatkuu (nyky)ajassa. Mutta Neljä Kvartettoa puhuu enemmän nykyhetkestä. Ikuisesta. Siitä miten ikuinen välähtelee täällä ajassa. Tuntuu että Eliot tekee kielellisiä seikkailuja nykyhetkeen. Ei ihme että T.S. Eliot itse piti Neljää kvartettoa päätyönään vaikka hänet yleensä muistetaankin Autio maa -teoksesta.

Niin kaunista kieltä! Samoissa kansissa myös alkuperäiskielellä.

In my beginning is my end. Now the light falls
Across the open field, leaving a deep lane
Shuttered with branches, dark in the afternoon,
Where you lean against a bank while a van passes,
And the deep lane insists on the direction
Into the village, in the electric heat
Hypnotised. In a warm haze the sultry light
Is absorbed, not refracted, by grey stone.
The dahlias sleep in the empty silence.
Wait for the early owl.

Mielen tiloja

Olen kuunnellut rentoutus- ja hypnoosirentoutuslevyjä päivittäin viimeisen viikon tai kahden ajan. Jotta jaksaisin, jotta tulisi tavaksi rentoutua. Jotta oppisin taas nukkumaan, tai jos unta ei ole saatavilla, lepäämään tehokkaasti.

Hämmästyttävää: se tepsii. Olen jo omaksunut "itsehypnoosiin" tai "syvärentoutukseen" (joiksi sitä kuuntelemillani cd:illä kutsutaan) vaipumisen niin tehokkaasti, että kun asetun aloilleni ja lasken mielessäni viiteen, painon tunne ja liikkumattomuus laskeutuvat asteittain ruumiiseen ikään kuin automaattisesti. Ilman yritystä. Selkein se tunne on ensin hartioissa, jotka ikään kuin puutuvat. Ajatukset hidastuvat ja lakkaavat. Se on hieman erilainen kuin meditaation tai hiljentymisen tila. Vähemmän tietoinen? Vähemmän aistiva? Ehkä lähempänä unta. Yhtä kaikki, se on ihanaa lepoa. Parina iltana olen nukahtanut siihen, joskin olen sitten havahtunut jonkin ajan kuluttua. Mutta edistystä sekin.

Eilen sain kuulla, että en saanut hakemaani apurahaa. Joku nainen joka ei myöskään saanut apurahaa, yritti tulla päivittelemään kanssani, miten outoa ja epäreilua se oli. Minua ärsytti. Meidän hakemukset ei varmaan olleet tarpeeksi hyviä, sanoin. Nainen vetäytyi. Mutta ilta meni minullakin tappiota sulatellessa. Ei suinkaan kokonaan siihen, mutta tunnustelin sitä hivenen karvasta tunnetta jossain rinnan ja mahan seutuvilla. Asian ympärillä pyöriviä ajatuksia. Loukattu olo! Ja epävarma - onko siitä hankkeesta mihinkään? Tänään olen jo sisuuntunut, että en minä apurahaa tarvitse, hoidan asian jotenkin muuten. Teen sen, jos se kerran on minulle tärkeää. Tai pikemminkin nautittavaa.

Movie star

Tuulista, hyytävää
mustarastas huutaa epäilyään.
Ruskeita ruusunmarjoja.

Ja silti, kun seisahtuu ja haistelee ilmaa,
lämpöä,
lämpöä melkoisesti yli absoluuttisen nollapisteen.

Olen elänyt samaa kahta päivää jo pitkään. Ne eivät välttämättä toistu täysin vuorotellen, mutta suurella säännöllisyydellä kuitenkin.

Ensimmäisenä aamuna herään ja tajuan siitä nukkuneeni, lääkkeen avulla tietysti. Päivä alkaa mukavasti. Syön ruisleipää ja jukurttia mustaviinimarjojen kanssa, käyn ulkona kävelyllä, lueskelen lehtiä, pelehdin Obeliksin kanssa, syötän, nukutan. Kun mies tulee kotiin, joogaan tunnin, illalla ehkä teemme jotain yhdessä. Illalla en ota unilääkettä.

Toisena aamuna en herää kun en ole nukkunutkaan. Päivä näyttää synkältä. Ehkä en nuku enää koskaan omin avuin? Ruisleipää, jukurttia. Piristyn vähän. Käyn kävelyllä, lueskelen, pelehdin, syötän, nukutan. Iltapäivällä alkaa väsyttää, itkettää, pelottaa. Ajattelen kovasti. Kun mies tulee kotiin, itken hänelle. Tai murjotan. Tai puren hammasta. Sitten menen toiseen huoneeseen joogaamaan, hiljentymään tai rentoutumaan. Sen jälkeen olo on helpottunut ja rauhallinen. Sitten teemme ehkä jotain yhdessä. Yötä kohden alkaa taas huolestuttaa.

Kuinkahan kauan mun täytyy elää näitä kahta päivää? Ensimmäisenä päivänä on hyvä ja toisena päivänä paha. Jos en tietäisi, olenko nukkunut edellisenä yönä vai en, niin todennäköisesti tuo yksitoikkoinen vuoristorata vähän tasottuisi. Melkein aina olen silti onnistunut tulemaan ulos yksinäisestä sellistäni hiljentymällä tavalla tai toisella. Sekin toistuu usein ihan kellontarkkuudella. Nähtävästi mun on yhä elettävä näitä kahta päivää. Tänään on ensimmäinen päivä. Nyt tuntuu kivalta. Huomenna tuntuu kurjalta. Sitten hiljennyn, ja piristyn. Jännittävä ihminen! Mun pitäisi ilmottautua julkkikseksi, kun mulla on aina uutisia.

Täten ilmottaudun.

Katson

Mitähän nyt tapahtuu? Katsotaan.

Koetan hiljentyä tähän ja katsoa kohti elämääni ihan, no, en tiedä. Jotenkin. Jotain. Muuta.

Väsymys saa masentumaan ja jännittymään. On välillä hyvinkin vaikea pysäyttää hankalien ajatusten virtaa. Vaikea rentoutua. Taustalla kuitenkin tiedän, koska olen sen usein kokenut, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin. Ei ole ongelmaa, enkä minä ole erillinen elämästä. Suutun, tuntuu kuin pyristelisin suonsilmässä. Ruumis ja mieli ovat nyt niin pirullisessa yhteistyössä, ne luukuttavat sitä samaa, minä en saa sanaa siihen väliin. Mutta siksi kai minulla on Hiljainen tienoo. Että sanon sen sanan kumminkin.

Kävin juuri isäni ja äitini kanssa Viikissä linturetkellä. Alakuloon liittyy sekin, että katselen luontoa pala kurkussa ja näen vain kulumisen ja katoamisen merkkejä. Mutta kun katse saa vaeltaa aavassa peltomaisemassa tarpeeksi kauan ja Lahdenväylän melu jää taustalle, mieli rauhoittuu. Leluautot huristelevat Viikintietä. Ympäristössä ei ole juurikaan informaatiota, kaikki vain on, ja kaikki on jo aika innoissaan. Töyhtöhyyppä, uuttukyyhky, kottarainen, mustavaris, peippo valmistautuvat ikiaikaisiin keväthommiinsa. Muutama västäräkki on jo saapunut ja katselemme niiden napakasti huojuvaa lentoa paljaan pellon yllä. Tervetuloa. Metsää ei ole hoidettu, se saa kasvaa ja rehottaa ja kaatua ja lahota sijoillaan. Ja rannassa ruovikon reunalla nokikanat, harmaasorsat, joutsenet. Eivät veden linnutkaan kanna huolta huomisesta. Jouhisorsan pää vain käy pinnalla kun se viettää suuren osan päivästä puolisukeltaen.

Tästä eteenpäin olen pyyhkinyt pois aika monta erilaista kappaleen aloitusta. Hyvä niin. Ehkä joskus on vain riittettävä, että tietää, vaikkei tunne.

Niin. Juuri nyt ei tunnu miltään. Askel ulos jatkumosta.

Sanoi jääräpää

Kylläpä auttaa, kun sisuuntuu ja hakee apua selkein sanoin. Se on jännä ilmiö, että pitää osata olla todella lujana, jotta saa apua. Silloin kun on oikein poloinen, ei pysty olemaan lujana. Lääkäriaika, seuranta ja kaikkea muutakin järjestyi salamannopeasti kun lopulta soitin terveydenhoitajalle että tarvitsen apua, asiaa ei voi enää lykätä hetkeäkään.

Jos joku, joka tätä lukee, joskus elämässään potee unettomuutta, suosittelen lämpimästi toimimaan varhaisessa vaiheessa - oli tilanne mikä tahansa, vaikka olisi kuinka kiireinen vauvanhoidossa tai missä kaikessa ihminen voikaan olla kiireinen. Luontaistuotelääkkeet kehiin, rentouttavia hierontoja, kunnolla väsyttävää liikuntaa, jokailtaista rentoutus- tai nukahtamis-cd:n kuuntelua, hypnoosia, mikä vain tuntuu luontevalta. Ja siihen hoitoon vain pitää ottaa se aika minkä se tarvitsee. Minä en tajunnut ajoissa ja tässä sitä ollaan, en nuku enää lainkaan ilman kemiallista apua. Mutta musta tuntuu että nyt on tapahtunut käänne parempaan. Vaikka joudun syömään lääkkeitä, voin silti käyttää noita muita apuja ja pyrkiä vähitellen niiden avulla eroon lääkkeistä.

Toisaalta, olenhan minä monenlaista kokeillut tähänkin mennessä, mutta millään ei ole ollut pitkäaikaista vaikutusta. Kasvisruokavalio auttoi hetken, unitee toisen, iltakävely kolmannen ja sitten taas mentiin. Se on aikamoinen väärään paikkaan jumiutunut voima joka pitää ihmisen loputtomiin valveilla. Kierre pitää nyt katkaista, kaikki muu on luullakseni pelkkää laastaria. Taas kerran mä olen elämässäni pisteessä, jossa mut pakotetaan systemaattiseen rentoutumiseen ja hiljentymiseen. Olen aika jääräpäinen!

Ja taas toisaalta - olen koko ajan tehnyt parhaani. Lukekaa tän päivän Hesarista Marketta Niemelän mielipidekirjoitus "Harva mies ymmärtää, kuinka kovilla äiti on vauvan kanssa". Pointti ei ole syyllistää miehiä, sanoisin että harva kukaan, joka ei ole itse kokenut, ymmärtää miten kovilla tässä hommassa voi välillä olla. Mutta hyvä että siitä puhutaan selkein sanoin.

P.S. Vähän toisesta asiasta - katsokaapa tämä: Aivotutkija saa aivohalvauksen ja oivalluksen - kiitos linkistä Iinalle.