Selkeyttä

Kodin asiat loksahtivat viikonlopun aikana uudelle mallille. Sain verhot valmiiksi, mies kiinnitti kaksi hyllyä, hoitopöytä haettiin vintiltä, siivosimme, pesimme pyykkiä. Kommuunista yksiöön muuttava ystävä haki meiltä nojatuolin ja kaksi huonekasvia. Veimme tavaraa kierrätyskeskukseen ja varastoon ja heitimme taas pois paljon turhaa rojua. Nyt myös tiedän täsmälleen, mitä ruokakomero pitää sisällään, ja sinne tuli kummasti tilaa kun hävitin vanhentuneet ryynit ja siirapit. Nurkissa ei enää ole epämääräisiä pahvilaatikoita ja makuuhuone alkaa vihdoin näyttää tosi kauniilta.

Siivoaminenkin on vastedes vähän helpompaa, kun tavara on vähentynyt ja jäsentynyt. Eilen illalla oli tosi onnellista kellahtaa nukkumaan lopen väsyneenä. Nukuin sikeästi, tietenkin työstä uupuneena, mutta tuntui myös siltä kuin ympäröivä selkeys ja kauneus loisivat lisää tilaa unelle. (Hassua, että se toimii pimeässä!)

Mitä vähemmän tavaraa ympärillä, sitä tyytyväisempi näköjään olen. Ennen se oli vain kaukainen haave tai idea, mun oli hirveän vaikea heittää mitään pois. Vähitellen se on käynyt helpommaksi ja helpommaksi. Se alkoi silloin kun mies muutti ensi kerran mun luo. Jouduin tekemään tilaa miehelle. Se jatkui, kun muutimme tähän mökkiin – täällä ei ollut yhtä paljon säilytystilaa kuin edellisessä kämpässä. Ja kas, se pääsi todenteolla vauhtiin tän raskauden aikana - siis tilaa uudelle tulokkaalle. Huomaan, että olen paljon krantumpi myös sen suhteen, mitä tänne enää hankitaan; kun kaikelle on paikkansa ja käyttönsä, voi katsella jokaista uutta hankintaakin sillä silmällä, onko sille tilaa ja onko siitä oikeasti hyötyä.

Tiedän ja tunnen, että fyysinen tila ja selkeys on myös sisäistä avaruutta ja kirkkautta. Ja päin vastoin, sotku jota luon ympärilleni heijastaa sisäistä sotkua, ehkäpä haluttomuutta ottaa vastuuta. Täytyypä kyllä sanoa, että on ollut valtavan iso työ, kolmen vuoden pituinen, raivata pois sotku, jota olen kerännyt kolmekymmentä vuotta. Juuri nyt ollaan selvillä vesillä, mutta eihän se elämän aikana lopu – aina pitää luopua eilisestä ja edellisestä.

Tilannekatsaus

Ah, hetkellinen hyvä ja kevyt olo. Tai siis sisäisesti on ollut hyvä olo oikeastaan koko ajan, mutta on tämä ruumiin vinkkelistä aikamoista vaihetta! Olin verenvuodon takia sairaalassa pari vuorokautta tarkkailussa, mitään poikkeuksellista ei kuitenkaan ilmennyt. Nyt sinnittelen taas kotona. Supistelee jatkuvasti, maha painaa hirmuisesti. Käveleminen on aika hankalaa, puhumattakaan siitä että voisin vaikka siivota tai järjestellä tavaroita paria minuuttia pidempään. Äsken uskaltauduin venyttelemään ja se helpotti tukaluutta.

Kun huomasin verenvuodon, pelko väläytti hampaitaan, mutta sitten jostain tuli varmuus: nyt kättärille, panikointi ei auta. Sitten mentiin, enkä enää autossa miettinyt mitään. Olen raskauden aikana nähnyt noin neljäkymmentäkymmentäyhdeksän kertaa, ja varmaan kirjoittanutkin muutaman kerran, että kun huoli nostaa päätään, pitää toimia eikä ajatella.

Toisenlaista on tämä, kun on pitkän aikaa vähän hankalaa, mutta ei mitään tehtävissä. Mieli tahtoisi, ja ehtisi, ruveta vertailemaan, valittelemaan ja toivoskelemaan. Mutta tuo mun mies on kyllä ihana, se on jaksanut tsempata ja olla hauska ja rakastava ja iloinen. Mullakin on pysynyt tasapainoinen ja iloinen olo. Niin, haastavin ajatus on ollut: Mitä jos tää ei synnykään vielä vaan menee jopa yliajalle – joudun olemaan lähes vuodepotilaana vaikka neljä viikkoa? (Tämähän olisi nyt syntyessään vielä vähän aikaisessa, vaikka olo on kuin äärimmäisen viimeisillään...) Olen hylännyt ajatuksen monta kertaa. Syntyy juuri silloin sen on aika syntyä, minä en voi ajattelemalla nopeuttaa asiaa, enkä koskaan elää tai iloita tai kärsiä kuin hetken kerrallaan.

Jotain ihmeellistä näistä koetteluista avautuu. Niiden myötä tuo maha-asukki on ruvennut tuntumaan yhä todellisemmalta ja jotenkin... omanlaiseltaan. Kyllä minä olen koko ajan tiennyt, että tietenkin rakastan sitä ja tulen rakastamaan, mutta nyt vasta, kipujen ja ruumiin myllerrysten keskellä olen hetkittäin ruvennut tuntemaan sitä kohtaan aivan erityistä hellyyttä ja rakkautta ja jotain vaikeammin määriteltävää... kunnioitusta(?). Elämä siis katsoo tarpeelliseksi valmistaa mua juuri tällä tavalla uuden tulokkaan kohtaamiseen. Olisi hullua valittaa.

Avaavaa

Ilta hämärtyy. Olen tänään käynyt pilateksessa ja mummon luona kahvilla. Pari päivää sitten jätin pilateksen väliin ensimmäistä kertaa naismuistiin, kun ruumis tuntui kehittelevän jotain ihan toisenlaista menoa illaksi. Tänään on taas ollut rauhallista, supistukset ja vuoto ovat ehtyneet. Toistaiseksi.

On jotenkin humoristista, että minulla on hirveän innoittunut olo, tahtoisin luoda jotain valtavan kaunista! Innoituksesta huolimatta en ole edes kokeillut kirjoittaa sitä runoa, jonka tunnen olevan tulossa. Kun luen, lumoudun oikein valituista sanoista ja sointuvista lauseista siinä määrin, että tuntuu kuin ne jäisivät värähtelemään ruumiissani ja avaamaan jotain. Hyvin kirkkaassa ilmaisussa on yhä voimaa, sellaista välitöntä, toimeenpanevaa voimaa jota kielessä varmaankin oli muinoin kun se oli nuorta.

Olen Ursula LeGuinin, Annie Proulxin, Michael Cunninghamin ja eräiden muiden ihailuni herättävien kaunokirjailijoiden ohella lukenut opusta nimeltään Ravinto ja terveys. Sen lopussa olevat ruokaohjeet ovat viehättäviä mutta voi, kirjoittaja ei osaa laittaa pilkkuja oikeisiin paikkoihin. Auts. Mies muodostaa lauseita muutenkin tavalla, joka jättää viestin oudon hämäräksi. Eikä se mitään, herra A. Heikkilä, ei kaikkien tarvitse osata, mutta kyllä sentään kannattaisi pestata hyvä oikolukija, jos kerran näkee niin valtavan vaivan että pusertaa ideasta kirjan ja saattaa vielä kohtalaisen kokoisena painoksena kovien kansien väliin. Niin, kyllä kielellinen epätäsmällisyys toisinaan kirvelee - ja syö sanoman vaikuttavuutta.

Tuo viimeisin ei taida kuitenkaan olla ihan se asia, josta istuin kirjoittamaan (tiedän sen jo jännittyneistä poskien ja hartioiden lihaksista, ne paljastavat tilanteen paljon nopeammin kuin ajatukset). Oikeasti asia on tietysti se, että mikäpä muukaan mun ruumiissa olisi käynnissä kuin aika hurja luomisprosessi. Mun tehtävä on kai lähinnä pysyä läsnä ja olla laittamatta kapuloita rattaisiin.

Tuli ihmeellinen olo. Että tässä mitä olen tullut nyt kirjoittaneeksi, on mulle jotain, jotain... mieli tahtoisi kutsua sitä ensi alkuun moniselitteiseksi, mutta se johtuu vain siitä että mieli tahtoisi selittää, mysteeritkin!

Jääköön värähtelemään. Hyvää, kaunista yötä.

Haastettu

Jännää! Viime yönä supisteli pitkään kipeästi mutta vielä epämääräisesti, aamulla tuli hieman ruskeaa vuotoa. Jotain tapahtuu! Viikkoja on sen verran, ettei haittaa vaikka tämä rupeaisi jo syntymään. Mies lähti töihin aamulla, kun näytti että tilanne oli rauhoittumaan päin. Hän taisi vihdoin tajuta, että hänen täytyy todellakin nyt opastaa muut tekemään työnsä loppuun jos hän joutuu äkkiä jäämään isyyslomalle. Mä olen sitä koettanut sanoa jo jonkin aikaa, mutta ehkä se ei miehelle tunnu niin konkreettiselta kun se ei kanna mahaa eikä ota potkuja vastaan. Mies on vaan kuitannut, että pidä sitä nyt vielä sisällä vähän aikaa - hehhehee! Ikään kuin se(kään) olisi minun hallinnassani.

Mua ei pelota, synnyttäminen siis, ainakaan nyt. Oikeastaan on viime yön jälkeen semmoinen olo kuin joku olisi käynyt läpsäyttämässä hanskalla poskelle: sinut on haastettu! Hauskaa jännitystä ilmassa.

Mun piti tänään lähteä ystävän kanssa sienimetsään, mutta se jää väliin tällä kertaa. Luen Harry Potteria ja ihmettelen, että huushollia pitäisi saada vähän raivatuksi mutta ei oikein ole voimia eikä huvitusta, on mennyt muutama yö aika katkonaisilla unilla. Voi vaikka olla, että en saa kaikkea valmiiksi, että tämä tulokas joutuu syntymään keskeneräiseen maailmaan!

Sisätiloissa

Märkää, märkää. Oli pari pikkutyttöä hoidossa yön yli ja vanhempi heistä pissasi yöllä alleen. Se ei ollut mikään ihan pieni loraus; sekä lakanat, välipatja, vuodesohvan sohvanpäällinen että varsinainen patja kastuivat läpimäriksi. Ulkona sataa vuoroin kaatamalla ja vuoroin virutellen. Sisällä ikkunat ovat huurussa, takka loimottaa, tuuletin hyrisee ja kuivattaa hyvin, hyvin hitaasti oviin nojautuvia ja niiden päällä roikkuvia kankaiden ja patjojen seinämiä.

Huusholli on yhtäkkiä täpötäynnä tavaraa; kirpputorille matkalla olevien tavaroiden kasoja, työkaluja, tekstiilejä, tyhjiä ja täysiä pahvilaatikoita. Rattaiden kantokoppa tukkii keittiön, kaverin juuri tuoma hoitotaso kenottaa sen päällä, moni asia ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vietimme lähes koko eilisen päivän ostoksilla. Ostokset olivat enimmäkseen sellaisia, jotka joko mahdollistavat jostakin rumasta tai epäkäytönnöllisestä tavarasta luopumisen tai jonkin kapineen kätevämmän säilyttämisen. Tavaraa, joka tuo tilaa.

Ja kauneutta. Punottu tummanruskea kori halkolaatikon virkaa tehneen pahvilaatikon sijaan. Silkkinen kukallinen verhokangas mustan pimennysverhona toimineen lakanan tilalle. Kuparin ja vanhan roosan sävyissä valoa taittava koristeellinen päiväpeitto, korvaamaan sitä miehen poikamiesboksista periytynyttä virttynyttä täkkiä joka ei riittänyt peittämään kuin osan sängystä.

Emme ole toistaiseksi ostaneet mitään vauvantarvikkeita, jos ei oteta lukuun vanerin- ja laudanpaloja, joista mies aamulla väsäsi hienon tason äitiyspakkauksen kopalle sängyn viereen. Kaikki muu on saatu sukulaisilta ja ystäviltä. Se on ihanaa ja ylellistä. Olen tosi kiitollinen, meiltä säästyy paitsi rahaa, myös ihan tavattomasti vaivaa. En mä edes oikein itsekseni hahmottaisi, mitä pitää hankkia. Varmaan tässä tulee otettua vastaan semmoistakin, mitä ei tarvitsisi, mutta luotan että niistä luopuminen ei ole niin kovin vaikeaa, kun on luopumisen alkuun päästy. Olen taas vienyt laatikkokaupalla kirjoja divariin, ja tekstiilejä, pikku vimpaimia, koriste-esineitä ja lapsuuden muistoja kirppareille ja roskiin. Luovuin jopa vanhasta, rakkaasta kiinanruusustani (ja lukuisista muista kukista), kun totesin että en tämän vehreyden keskellä oikeastaan sisäkasveja kaipaa. Armon jatkaa eloa saivat vain vanha, jykevä rahapuu ja juuri lahjaksi saatu virkeä kodinonni.

Tämä kaikki on vähän kuin olisimme muuttamassa. Raivataan henkistä ja fyysistä tilaa uudelle. Tunnustellaan ja testaillaan, millainen järjestys tuntuu oikealta ja kätevältä ja kauniilta. Tämä prosessi vaatii multa rohkeutta ja suoruutta, olen ollut hamstraaja, arkistoija, ja muka käytännöllisyydessäni tehnyt rumia ja epämiellyttäviä väliaikaisratkaisuja. Ikäänkuin olisi hieman moraalitonta tehdä ympäristöstään kaunis tai hankkia jotain kallista ja laadukasta. Mutta... en ole sellainen nyt, joten voin unohtaa koko moitteen. Eikä se oikeastaan ollutkaan moite, kaikella on aikansa. Nyt on aika saada tämä talo hengittämään vapaammin ja kauniimpana.